Nuoria naisia vakoilijoina Madridissa

TV:ssä on tänä keväänä menossa sarja "Ommelten välinen aika", joka kertoo nuoresta naisesta, joka päätyy vakoilijaksi Madridiin. Espanja oli toisen maailmansodan aikana kansainvälisen vakoilun keskus. Gestapon agentteja oli siellä runsaasti, sillä Hitler halusi Francon puolelleen. 

Uskon, että kirjailija on saanut vaikutteita kuuluisan vakoilijan Aline Griffithsin muistelmista.  Hänen ensimmäinen muistelmateoksensa "The Spy Wore Red" kertoo ajasta, jollon hän kulki revolveri ja syanidikapseli iltalaukussaan ja¨paljasti Hitlerin agentteja Espanjan seurapiirien keskeltä. Hänestä tuli toisen maailmansodan aikana salainen agentti Eurooppaan, josta hän löysi myös unelmiensa prinssin.

Hänen molemmat veljensä olivat sodassa, toinen lentäjänä Euroopassa, toinen sukellusveneessä Tyynellä valtamerellä. Aline oli lähtenyt pienestä kotikaupungistansa New Yorkiin etsimään seikkailuja ja jännitystä elämäänsä.

Aline joutui erikoistehtävään Madridiin. Alinen tehtävänä oli saada selville, ketkä espanjan seurapiirien keskushenkilöistä olivat Hitlerin vakoojia. Kukapa olisi osannut epäillä, että 20-vuotias lapsenomaisen hento amerikkalaistyttö Aline Griffith oli salainen agentti. Hän oli espanjalaisemman näköinen kuin espanjalaiset, oli käynyt katolisen tyttöjen collegen ja puhui ranskaa ja espanjaa. Mukanaan pieni matkalaukku, jonka sisältö ei paljastanut häntä, Aline lensi sotilaskoneessa Eurooppaan.

Lue kotisivublogistani lehtiartikkeli, jonka kirjoitin vuonna 1989 Aline Griffithin muistelmateoksen ja haastattelujen pohjalta.
 http://amnellanna.blogspot.fi/2007/01/amerikan-mata-hari-aline-griffith_7973.html
Artikkeli ilmestyi vuonna 1989 : "Romanonesin kreivittären hurja nuoruus: Mallitytöstä tuli Amerikan Mata Hari."- Eeva 7/1989, 78-80
 

Perinteen säilyttäjät ja tuhoajat

Prahan vanhassa kaupungissa on tämä keskiaikainen vuonna 1410 rakennettu astronominen kello. Prahan asukkaat ovat aina pyrkineet varjelemaan kulttuuriaan, ja heillä on kaupunki, jossa viihtyy.




Tsekkiläinen Olomouc on kovan onnen kaupunki. Sen tuhosivat hakkapeliitat melkein maan tasalle 1600-luvulla. Tuhotyötä jatkoivat viime vuosisadalla natsit ja kommunistit. Tämän 1409-1422 valmistuneen kellon ampuivat natsit sodan lopussa huvikseen hajalle, ja sodan päätyttyä se muutettiin ns. kommunistiseksi kelloksi. Nykyaikaiset ammatit laitettiin keskiaikaiseen kelloon sosialistisen realismin hengessä.

Katso kansio kahdesta kellosta. Old Clocks in Prague and Olomouc. Otin kuvat toukokuussa 2012, kun olimme käymässä tyttäremme ja vävymme luona Tsekissä ( ja Puolan puolella Krakovassa).

Kaikkina aikoina on kiihkoilevia ryhmiä, jotka haluavat tuhota toisinajattelvien kulttuurin ja polkea sen jalkoihinsa.

Olomouc on noussut jälleen, ja se on hyvin kaunis kaupunki.
Lue lisää kellosta, joka esiintyy myös Kunderan romaanin mukaan tehdyssä elokuvassa "Pila" ( The Joke)
Katso myös Kafka Prahassa, kuva patsaasta.

Haamut väistyvät jo Pietarissa

Singerin talon kahvila Pietarissa, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Kuvassa Singerin talon kirjakaupan kahvila. Ikkunasta näkyy Kazanin katedraali, joka oli kommunistisen Neuvostoliiton aikana ateismin museo. Nyt siellä on ikoni murhatusta viimeisestä tsaarista, hänen vaimostaan ja lapsistaan. Kazanin katedraali on erityisen harras paikka pietarilaiselle, neuvoi matkaopaskin. Hallitsijaperheen murha aiheuttaa kollektiivista huonoa omaatuntoa, kuten jo Jeltsin rehellisesti myönsi. Sen näkee ihmisissä, jotka itkevät Kazanin katedraalissa. He surevat myös muita 1900-luvun Venäjän uhreja.

Ensimmäisellä Venäjän matkallani eli viime syksynä koin Pietarissa usein ahdistavan tunteen, kun muistin, miten hirvittävää on ollut pietarilaisten elämä niin monen vuosikymmenen ajan. He saivat kärsiä sekä kommunismin että natsismin kourissa - piirityksen aikainen nälänhätä.

Mutta nyt toisella matkalla pystyin jo nauttimaan Pietarista, sekä menneestä Pietarista että nykyisestä. Kuvan kahvilassa on turisteja ja nykyajan pietarilaisia, joille Neuvostoliiton haamu alkaa jo väistyä.

Kommunistinen systeemi jätti maan niin kurjaan tilaan, että siinä riittää korjaamista. Kuten aina murroskausina, vahvat selviävät parhaiten ja heikot jäävät jalkoihin. Mutta tuntuu siltä, että Venäjästä on tulossa hyvä maa. Tarkoitan tälla tavallisia venäläisiä, heidän ilmeitään, heidän olemustaan, sydämellisyyttä ja innostusta. Mutta miten kauan kestää, että Venäjästä tulee todella nykyaikainen valtio, kun siellä ei ole ollut koskaan demokratiaa?

Minun pitäisi vetää itseni pois Pietarista, sillä uusimman kirjani taittovedos tuli eilen ja odottaa tuossa vieressä vielä uutta ja uutta lukemista. Mutta vielä yksi näkymä, joka on jäänyt mieleeni ja aiheuttaa surua: vanhukset myymässä vaatimattomia puutarhansa tuotteita katujen varsilla. Tämä kuva on Dostojevski-museon läheltä. Nämä ihmiset ovat menneisyyden uhreja.
Lisäys: Keskustelin juuri Venäjäää tuntevan ystäväni kanssa, ja hän sanoi, etä muualla Venäjällä on vielä neuvostoajan köyhyyttä ja kurjuutta. Pietari on erilainen.

Musta poika natsi-Saksassa

Kuvassa Hackesche Höfe Berliinissä. Kuva: Anna Amnell

Ebony-lehden entisen päätoimittajan Hans-Jürgen Massaquoin muistelmateokseen "Destined to Witness: Growing Up Black in Nazi Germany" (1999)  perustuva TV:n minisarja oli niin kiinnostava, että etsin netistä tietoa siitä, millainen ihminen kasvoi Hans-Jürgenistä.

Massaquoin äiti oli saksalainen sairaanhoitaja ja isä liberialainen opiskelija.  Isoisä oli entinen heimokuningas  Momulu IV,  Liberian pääkonsuli, joka eli ylellistä elämää Hampurissa. Isä toimi myöhemmin liikemiehenä, palasi Afrikkaan jättäen 4-vuotiaan lapsensa ja tämän äidin  Saksaan.

Massaquoi toimi Saksassa muusikkona ja tulkkina, kävi Liberiassa mutta ei viihtynyt siellä. Hän muutti sodan jälkeen Yhdysvaltoihin, oli Korean sodassa ja opiskeli journalismia yliopistossa Illinoisissa.  Hän oli 40 vuotta Ebony-lehden päätoimittaja.  Floridassa eläkevuosiaan viettävä Massaquoi (synt. 1926) katsoo edelleen olevansa saksalainen, ja hänen poikansa puhuvat saksaa.

Massaquoin muistelmateosta on käytetty Saksassa jopa oppikirjana. Se on ainoa mustan ihmisen näkökulmasta kerrottu muistelma natsiajan Saksasta.

(Etsi Googlella kuvat Massaquoista.)

Taistolaisten lauluja? Ei kiitos. No, thank you.

Kun prinssi Henry puki huvikseen hihaansa natsisymbolin, siitä tuli kansainvälinen skandaali. Olisiko tullut skandaali, jos hän olisi pukeutunut jotain äärivasemmistolaista sankaria ihannoivaan t-paitaan? Sehän on muotia.

Olemme demonisoineet natsit heidän hirmutekojensa vuoksi, mutta nauramme leppoisasti kommunisteille tai saatamme jopa ihailla heitä edelleen, vaikka tiedämme varsin hyvin, mitä hekin ovat tehneet.

Kun etsimme neuvostojohtajia esittäviä matuskoja Tallinnan venäläisiä esineitä myyvistä lahjatavarakaupoista, myyjät punastelivat ja olivat hyvin kiusaantuneita. Heitä ei naurattanut.

Toisille virolaisille neuvostoaika merkitsee häpeää, toisille suurta surua. Imbi Pajun dokumenttielokuva virolaisten kyydityksistä Siperiaan Neuvostoliiton aikana on liikuttanut eroparlamentikkoja Brysselissä, kertoo tämän päivän sanomalehti. (10.3.2006 HS/Kulttuuri/C5)

Jotkut ihannoivat taistolaisaikojen "työväenlauluja". Ensinnäkään ne eivät ole työväenlauluja. Niiden tekijät ja laulajat olivat porvarisperheiden kapinallisia jälkeläisiä. Jos heidänkin poliittiset haaveensa olisivat toteutuneet, Brysselissä kauhisteltaisiin tänään myös suomalaisten kohtaloita.