Sivut
- Etusivu
- Vakoilijoita pikkukkaupungissa info Weebly
- Suomen Nuorisokirjailijat/Annna Amnell
- Lucia ja Luka (2013)
- Vaahteralaakson Aurora. Yhteispainos. Arvosteluja
- Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. 2014 Kansi ja info
- Anna Amnell's historical novels
- Anna Amnell in Wordpress.com
- Art deco, vintage
- KOTISIVUBLOGI
- NOJATUOLIPUUTARHURI
- INFO & KAIKKI BLOGINI
- Broken Star -käsityöblogi
- Nukkekotiblogi Auroran talo
- Maria ja Jaakko. Suksimestarin suku
perjantaina, helmikuuta 21, 2014
torstaina, helmikuuta 20, 2014
Tänään kannattaa olla Niskanen. Suku, DNA, perinnöllisyys, sairaudet
Niskasen sisarukset Iivo ja Kerttu ovat menestyneet talviolympialaisissa, veli sai kultaa ja sisar hopeaa hiihdossa. Suomalaiset ja varsinkin Niskaset voivat juhlia.
Tällaisina päivinä muistuu mieleen, että tuokin suku näkyy niissä sukututkimuksissa, joita minulle on kerääntynyt, vaikka en ole itse harrastanut sukututkimusta. Minusta ei ole niin paljon kärsivällisyyttä vaativaan työhön.
Lapseni sanovat, että kaikki suomalaiset ovat sukua toisilleen ja muistuttavat, että kaikki eurooppalaiset ovat sukua Kaarle Suurelle. Joillakin ihmisillä on niin järjestelmälliset aivot ja hyvä muisti, että lukuisat sukutaulukot ovat heillä järjestyksessä päässään. Olen käynyt parissa sukukokouksessa, ja toisessa eräs samaa sukua oleva vanha lääkäri, jota en ollut koskaan nähnyt, sanoi heti: Mehän ollaan sen ja sen suvun kautta paljon läheisempiä sukulaisia.
Sukukoukouksissa on hauskaa, sillä siellä tulee yhtäkkiä vastaan kovin tutunnäköisä ihmisiä, jotka ovat toiselta puolen Suomea ja aivan ennestään tuntemattomia: näköisyyskin periytyy. Tunnetusti marksilaisuus ei hyväksynyt genetiikkaa, ja sukututkimus taisi olla hiukan epäsuosittua suomettumisen aikoina. Nykyään tiedämme, että sekä perinnnöllisyys että ympäristö vaikuttavat monin tavoin. Perinnöllisyys saa ihmisen suosimaan tietynlaista ympäristöä ja tuttavapiiriä, ja ympäristö voi joko tukahduttaa tai antaa suotuisat olosuhteet perinnöllisille taipumuksille.
Nyt kun viikingit mellastavat TV:ssä tulee mieleen erään kanadalaisen miehen kertoma sukujuttu. He olivat aina pitäneet itseään aito ranskalaisena sukuna, jonka nimikin tuli heidän sukuperinteensä mukaan työvälineestä, jolla viinikönnösten juuria kuokittiin. Sitten joku suvun jäsen meni tutkimaan arkistoja, ja sieltä löytyi sotaisa viikinki, joka kävi joukkoineen ryöstämässä jatkuvasti kirkkoja ja luostareita.
Silloin kuningas keksi hyvä idean: aateloidaan tämä kauhea mies, jotta hän jää tänne asumaan, ja loppuu tämä mellastus. Niin tehtiin, "mereltä tulleen" sotaisuus toimi sen jälkeen Ranskan hyväksi. Kului muutama sata vuotta, ja tasavaltaisia ajatuksia omaksunut suku heitti etuliitteen de roskiin ja omaksui aito ranskalaisen identiteetin. Mutta kirkonkirjat ovat katolisissa maissa vielä tarkemmat kuin meillä Suomessa, vaikka meidänkin kirkonkirjoja kehutaan korvaamattomaksi avuksi mm perinnöllisiä sairauksia tutkittaessa. Sukusalaisuudet paljastuvat.
[Meillä jokaisella on ainakin 20 sukua, ehkä enemmänkin. Usein naisten sukunimet alkavat näkyä vasta 1600-luvulla. Varhaisin tietämäni naispuolinen sukulaiseni oli Joroisten Maaveden "Laititar" 1400-luvulta, siis kovin varhain. ]
keskiviikkona, helmikuuta 19, 2014
Makro 135: 'antiikkia'
Makro 135: 'antiikkinen', 'ikivanha'
tiistaina, helmikuuta 18, 2014
Mikä on huonoa kritiikkkiä?
Intiaanit ovat olleet eurooppalaisille 1500-luvulta asti myyttisiä, eksoottisia hahmoja, joista ei ole tiedetty paljon tosiasioita. Kuva krakovalaisessa talossa olevasta korkokuvasta.
Kirjallisuuskritiikki on tärkeää kirjailijalle. Se voi ilahduttaa ja opettaa, miten parantaa kirjoittamista. Olen kiitollinen kaikille niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet kirja-arvosteluja kirjoistani kuluneiden vuosien aikana. Olen oppinut niistä paljon, ne ovat rohkaisseet jatkamaan kirjoittamista. Yleensä kirja-arvostelut ovat olleet asiallisia ja miellyttäviä silloinkn, kun ne ovat tuoneet esille kirjoissani olevia puutteita.
Millainen kritiikki on sitten pahaa ja vahingollista? Kaikkein pahinta on, jos kriitikko tai kuka hyvänsä antaa vääriä tietoa, vääristelee kirjan sisältöä tai sanomaa. Jostain syystä eräs henkilö on antanut julkisesti täysin vääriä tietoja esikoiskirjastani - joka ilmestyi 20 vuotta sitten - ja kirjoittanut muutenkin asiattomasti. Hän muun muassa moittii minua, etten kirjoita intiaaneista. Ei minun olis tietysti tarvinnutkaan, kun kirjoitan elämästä 1900-luvun alun Torontossa, jossa oli mustaa väestöä tai kiinalaisia enemmän kuin intiaaneja, joita lienee ollut muutama.
Mutta koska kirja on siirtolaisromaani ja koska olin kirjoittanut useita lehtijuttuja intiaanien kulttuurista, halusin tuoda esille suomalaisten siirtolaisten käsityksiä ja mahdollisia kokemuksia intiaaneista. Se onnistui, kun kuvasin kirjan päähenkilöiden koulutyttö Aurora Koivun ja palvelustyttö Iida Suomisen pitkää laivamatkaa Euroopasta Amerikkaan. Olen käymässä juuri läpi kirjan tekstiä uutta painosta varten, ja eteen tuli kohta, jossa Pohjanmaalta Venäjän sotaväkeen joutumista pakeneva Pekka Lohi ja muut nuorukaiset kyselevät kaikkea mahdollista vanhalta kokeneelta siirtolaiselta John Nikkarilta:
- Oletteko te Nikkari nähnyt niitä
punanahkoja? Eivätkö ne ole julmaa väkeä ne
intiaanit?
- Kai ne osaavat olla sitäkin niin kuin
mekin. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että en olisi nyt tässä, jos eivät
olisi intiaanit pelastaneet minun henkeäni kolmattakymmentä vuotta sitten.
Nikkarin
ympärille tuli aivan hiljaista. Kauempaakin kurkoteltiin häntä katsomaan.
- Oli ollut oikein kylmä talvi. Minä läksin
yhtenä aurinkoisena kevättalven päivänä kotimökiltä kalaan ja tein avannon.
Mutta silloinkos jää petti allani. Huusin täyttä kurkkua, vaikka arvelin
viimeisen hetkeni tulleen, kun lähellä ei ollut tiedossani muita
ihmisasumuksia. Erämaassa asuttiin. Siihen ilmestyi kuin maan alta niitä punanahkoja
eli intiaaneja, vetivät minut kuiville ja kantoivat havumajaansa. Siellä he
virvoittelivat minut henkiin.
Kun
heräsin seuraavana aamuna, makasin havujen päällä aivan ilkosillani risaisiin
nahkoihin käärittynä, ja vanha intiaanimuori juotti minulle jotain
pahanmakuista lientä. Outo oli minusta heidän majansa, katossa oli aukko, siitä
pilkotti valoa, ja savu nousi aukkoon nuotiosta keskeltä majaa. Intiaanit
olivat tulleet ottamaan mailtaan siirappia sokerivaahteroista, Nikkari jatkoi.
- Kasvaako siellä sokerikkii puussa? eräs emäntä
keskeytti, mutta toiset pyysivät häntä olemaan hiljaa. Joku tytöistä tirskui.
- Ei siellä siirappipurkit puussa kasva. Ensin
pitää mahla juoksuttaa ruohonkortta myöten puuämpäriin ja keittää sitä
tuntikausia nuotiolla. Padan pohjaan kertyy sitten siirappia. Meidän nykyisellä
lähinaapurilla on intiaanivaimo, ja hän laittaa kuuman siirapin somiin puumuotteihin
kovettumaan. Sokeritoppa on sitten kuin kukkanen tai karhunkäpälä.
Nikkari
levitti kämmenensä kuin matkiakseen tuota ihmettä, karhunkäpälän muotoista
sokeritoppaa. - Taitaisi semmoinen olla emännälle mieleen. Me kaadettiin poikasena
kuumaa siirappia hangelle ja imettiin sitten niitä siirappipaloja. Jo oli
hyvää.
- Mutta ne intiaanit, pojat kysyivät kärsimättöminä,
- päästivät pois, eivät ottaneet päänahkaanne?
- Tässä on tallella, John Nikkari sanoi, otti
hatun päästään ja siveli kaljua päälakeaan. - Meistähän tuli hyviä
ystäviä. Ei meidän naapureina alussa
muita ollutkaan kuin intiaaneja. Äiti pelästyi, kun intiaanit tulivat silloin
ensimmäisen kerran pyssyn kanssa minun perässäni. Mutta kun äiti kuuli, mitä he
olivat minulle tehneet, hän antoi heille tuoretta vastakirnuttua voita ja
lämmintä rieskaa. Leivän söivät erikseen ja voin erikseen.
- Vai voin söivät erikseen ja leivän erikseen,
ihmeteltiin ääneen.
Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992), sivut 75-77
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)