Lumitiikerit? Silver-surfers?

Kuva: forester/morguefile
Blogimaailmaamme on ilmestynyt Kaurapuurolasten blogi, jota vetää Markus Similä. He muistelevat lapsuutta 1950- ja 1960-luvulla. Sinne vaan viemään muistoja. Voihan ne tallentaa samalla myös omaan blogiinsakin. "Kaurapuurolapset" vaikuttaa muuten valmiilta kirjaidealta nimeä myöten.

Australiassa Anni Heino kertoo omalla kotipaikkakunnallaan bloggaamisesta senioreille. Ryhmällä on hieno nimi Silver-surfers.

Kannattaisiko perustaa myös Blogilistalle yksi alaryhmä meistä, jotka ovat keskitason bloggaajaa vanhempia miehiä ja naisia? Olen jo laittanut blogini esittelyyn paremman puutteessa sanan ThirdAge, jota käytetään maailmalla yli viisikymppisistä. Se voisi olla 50+ vai keksiikö joku paremman nimen? Onko tässä itua?

Yleensä en pidä ihmisten jakamisesta ikäryhmiin, mutta kyllä täältä löytynee muitakin, jotka tuntevat olevansa "tanssivia harmaapanttereita", joilla on erityinen näkökulma, jonka luo se, että on tullut tiirailtua tätä maailmaa jo pitemmän ajan. Voisiko se rohkaista uusia ihmisiä bloggaamaan?

Vai kannattaisiko olla ihan erikkoblogi, johon tähän ryhmään itsensä lukevat tai ikääntymisestä kiinnostuneet voisivat tulla mukaan tai ainakin heidän bloginsa voitaisiin koota siihen ja esitellä? Ehdottaisin Maalaista olemaan yhdyshenkilönä.

Näen mielessäni joukon lumitiikereitä, pohjoisen elämän karaisemia aikuisia, jotka ovat blogimaailmassa vielä harvinaisia verrattuna bloggaajien suureen ryhmään.

Tähän kannattaa tutustua. Ronnie Bennett: Time goes by
Ehdotti Marja-Leena Rathje

Tietoa 1970-1980 -lukujen historian opetuksesta

Filosofian maisteri Maija-Leena Kero toimi historian ja -yhteiskuntaopin lehtorina vuosina 1966-2003. Hän kertoo Turun Sanomissa siitä, millaisia ohjeita kouluhallitus lähetteli historianopettajille.
"Koulujen historian opetus suomettui 1970 ja 1980 -luvuilla. Leninistä tehtiin pyhimys ja yya-sopimuksesta mantra." 1.4.2006 Turun Sanomat/Mielipiteet

Jo viikossa täydessä kukassa

Kuvat: PAA
Otin kukan sisään käytävästä ainakin viikon liian aikaisin. Ensi vuonna voin katsoa tätä blogia ja olla viisaampi.

Tärkeää asiaa ihmisen biologisista juurista

(Huom! lisäys myöhemmin)
Jokaisen joka aikoo adoptoida lapsen tai on jo adoptoinut tai on itse adoptiolapsi, kannattaa tutustua tämän päivän Hesarissa (HS/C1 28.3.2006) oleviin kirja-arvosteluihin ja niihin kirjoihin, joista Leena Virtanen ja Suvi Ahola kirjoittavat. Kumpikin toimittaja on itse adoptioäiti, joten heillä on sydän mukana kirjoituksissa.

Leena Virtanen käsittelee Anu Rohima Myllärin kirjaa "Adoptoitu" artikkelissaan "Adoptoitu on joka päivä erilainen". Anu Rohima Mylläri syntyi Bangladeshissa 1978, ja hänet adoptoitiin Etelä-Pohjanmaalle:
"Joudun lähes päivittäin tekemään tiliä ihonvärini ja suomalaisuuden ristiriidasta". (Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu. Otava)

Suvi Ahola kirjoittaa "Äiti ja isä, puuttuvat palat" (Tuula Kasanen: Kenen lapsi? Otava.), kuinka adoptiolapset alkavat etsiä juuriaan: "jossain vaiheessa ihminen kiinnostuu alkuperästään, asettaa biologisen perimänsä sosiaalisen edelle. --Jotain identiteetistä tulee niiltä, joiden nenän, äänen tai kädet tunnistaa matkan päästä. 'Kuin olisin mennyt peilin eteen' -kokemuksia on monta."

On luonnollista, että monet näistä kokemuksista ovat tuttuja myös niille, joiden vanhemmat ovat eronneet tai eivät ole menneet koskaan naimisiin ja kontakti toiseen vanhemmista ja toiseen sukuun puuttuu ehkä kokonaan.

Monet ovat sitä mieltä, että jokaisen ihmisen tulisi saada tietää biologiset vanhempansa. Se ei ole tärkeää vain suvussa esiintyvien perinnöllisten sairauksien vuoksi, vaan vastaamaan kysymyksiin: Kuka minä olen? Mihin sukuun minä kuuluun? Miksi minä olen juuri tällainen ihminen? Sekä perinnöllisyys että ympäristö vaikuttavat siihen, millaisia me olemme.

Kannattaa lukea seuraavat kirjoitukseni John Irvingistä. Ne liittyvät tähän keskusteluun. Ensin on varsinainen kirjoitus. Toisessa kommentit.

John Irving: Until I find you

John Irving ja vaikea lapsuus (keskustelu tässä)

Yksiavioinen James Bond

Joskus vaikuttaa siltä, että Miss Moneypenny on James Bondin pysyvän kiintymyksen kohde.

Kolmosella näytetään juuri James Bond -elokuvaa "007 vaaran vyöhykkeellä", jossa on pääosassa Timothy Dalton. Kävin katsomassa tämän elokuvan 1980-luvun lopulla Torontossa tehdäkseni siitä lehtijutun. Ihastuin, kyllästyin ja hämmästyin. Ihastuin upeisiin maisemiin ja hienosti suunniteltuihin vaatteisiin ja huoneisiin. Kyllästyin jatkuvaan väkivaltaan. Hämmästyin sitä, että James Bondilla oli vain yksi tyttöystävä (Maryam D'Abo).

Aids oli luonut pitkän mustan varjonsa Hollywoodiin, sen kuuluisimmat uhrit olivat nimenomaan sieltä. Elokuvissa ja televisiossa alkoi näkyä vastuullisempaa suhtautumista seksuaalisuuten ja pyrkimystä yksiavioisuuteen päin. Tämän James Bond -elokuvan tekijätkin halusivat edustaa uutta seksuaalimoraalia.

"Oli tietoinen pyrkimys kuvata uusi James Bond sellaisena miehenä, joka ei hyppää sänkyyn jokaisen naisen kanssa, jonka hän tapaa, vaan joka kunnioittaa yksiavioisuutta", sanoi elokuvanäyttelijöiden ammattiliiton edustaja. "Ei enää kollikissamaista James Bondia", totesi toinen elokuvan käsikirjoituksen tekijöistä Ricgard Maibaum.

James Bond -elokuvia on nähnyt melkein kolmasosa maailman väestöstä. Ne ovat olleet jo yli neljännesvuosisadan kuin taikamatto varsinkin teini-ikäisille pojille. Ne ovat vieneet pois arjen tylsyydestä ja nuoruuden kasvukivuista hurjiin seikkailuihin ja eksoottisiin maisemiin. Suurten ikäluokkien miehet ovat kasvaneet niitten kanssa. James Bond muuttui pehmeämmäksi ja suhteessa naiseen vastuullisemmaksi. Oliko sillä mitään vaikutusta?

Oliko tällä elokuvalla ja muilla elokuvilla jotain vaikutusta seksuaalimoraalin? Kestikö James Bondin yksiavioisuus enemmän kuin yhdenb elokuvan verran? Ei tule mieleen, millainen Bond oli Pierce Brosnan.

Tämä kirjoitus perustuu lehtijuttuun, jonka tein tuoreeltaan tästä elokuvasta vuonna 1987 Kanadasta suomeen.