vesipaju
Alternative Arboretum - Idealistin mielimaisemia -blogiin 3.5.2006
Oli kiinnostavaa lukea vesipajusta. Asuimme Kanadassa ollessamme pari vuotta pienessä kaivoskaupungissa. Naapurillamme oli aika laiminlyöty ympäristö, ja laitoimme eräänä kesänä joukon pajunoksia tonttien välillä olevaan ojaan toivoen, että niistä kasvaisi pensasaita. Ne juurtuivat heti erinomaisesti.
Myöhemmin, kun olimme jo muuttaneet Torontoon, kuulimme että pajuista oli kasvanut kaunis ja rehevä pensasaita.
kukat
Gloomy Sundayn blogissa 27.7.2006 (valokuvatorstai)
Tästä tulee mieleen se, että kasvit ja kukat voivat olla lapselle leluja, jotka korvaavat ostetut tai ihmisen tekemät leikkikalut. Näin oli ainakin minulla lapsuudessa. Lapsi on niin pieni, että kukat ja ruoho, vaikuttavat suurilta. Hän kulkee ruohikossa niin kuin aikuinen metsässä.
My very old blog. Vuodesta 2005-
keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006
Kommentti taiteesta työnä
taiteilijan työpäivä, taide työnä
Parnasso.fi -blogiin aiheesta "Kliseitä taiteilijoista" 21.09.06 klo 17:56
Ihmisellä on tapana tehdä työtään kahdeksasta tai yhdeksästä neljään tai viiteen riippumatta siitä, onko hänellä ollut onnellinen tai onneton lapsuus ja onko hän onnellisessa vaiko onnettomassa avioliitossa tai ollenkaan naimisissa. Näin toimivat myös muusikot, kirjailijat, runoilijatja säveltäjät.
Äskettäin oli TV:ssä ohjelma Mozartista. Siinä korostettiin, että hän sävelsi työkseen, ei huvikseen eikä hoitaakseen jotain traumaansa. Usein hän teki nimenomaan tilaustöitä. Suhtautuminen säveltäjän työhön työnä ei alentanut hänen sävellystensä taiteellista tasoa, kun tietty ammattitaito oli saavutettu ja lahjojakin oli.
Sen perusteella, mitä Mozartista tiedämme, hän myös piti työstään. Meidän onnemme on, että hänen sävellyksissään on sekä kepeää leikkimielisyyttä että syvällistä elämän ongelmien käsittelyä.
Parnasso.fi -blogiin aiheesta "Kliseitä taiteilijoista" 21.09.06 klo 17:56
Ihmisellä on tapana tehdä työtään kahdeksasta tai yhdeksästä neljään tai viiteen riippumatta siitä, onko hänellä ollut onnellinen tai onneton lapsuus ja onko hän onnellisessa vaiko onnettomassa avioliitossa tai ollenkaan naimisissa. Näin toimivat myös muusikot, kirjailijat, runoilijatja säveltäjät.
Äskettäin oli TV:ssä ohjelma Mozartista. Siinä korostettiin, että hän sävelsi työkseen, ei huvikseen eikä hoitaakseen jotain traumaansa. Usein hän teki nimenomaan tilaustöitä. Suhtautuminen säveltäjän työhön työnä ei alentanut hänen sävellystensä taiteellista tasoa, kun tietty ammattitaito oli saavutettu ja lahjojakin oli.
Sen perusteella, mitä Mozartista tiedämme, hän myös piti työstään. Meidän onnemme on, että hänen sävellyksissään on sekä kepeää leikkimielisyyttä että syvällistä elämän ongelmien käsittelyä.
Kommentteja rakkaudesta, avioliitosta, vastuusta
Tärkein kaikista, rakkaus. 3.4.2006
Heti alkuun tunnustan, etten ole ehtinyt lukea kaikkia viestejä kunnolla. Tartun vain yhteen asiaan.
Ei kai täällä olla sitä mieltä, että romantiikka on jotenkin valheellista, satua, viihdettä, samoin romanttinen rakkaus?
Ensinnäkin rakkaus on tärkein aihe kirjallisuudessa. Rakkaudesta ja puolison valinnasta riippuu hyvin suuressa määrin ihmisen onni ja onnettomuus. Rakkaus tai sen puute ovat aiheuttaneet sotia, vallankumouksia, rikoksia, jaloja tekoja. Lista on loputon.
Ja tärkeintä -rakkaus ja romantiikka ovat se liima, mikä pitää avioparin yhdessä kautta koettelemusten, läpi vuosikymmenien. Siihen liittyy tietenkin muita asioita kuten ystävyys, anteeksianto, huumori jne.
Jokaisessa avioliitossa, omassa pienessä valtakunnassaan nainen on kuningatar ja mies kuningas.
Motto: "Rakkauden tuli palaa kuin öljy pumpulissa."
vastuulliset miehet, feminismi, avioliitto
Rauno Räsäsen blogissa 20.9.2006
"Joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo " -kirjoituksen kommenteissa:
Vastuullisia ja kunnollisia isiä ja aviomiehiä on vielä runsaasti. Heitä arvostetaan ja rakastetaan edelleenkin.
Ns. feministinen uho on vain pintakuohua. Mieskin voi olla tosifeministi. On kysymys molemminpuolisesta toisen kunnioittamisesta.
Eivätkä kaikki parit eroa, osa taas eroaa useaan kertaan, ja se vaikuttaa tilastoihin.
Yhteiskuntamme ja mediamme ei tue uskollisuutta, joka on eräs pitkän liiton peruspilareista. Joku on ihan tosissaan väittänyt, että miehen "kiltteys" on pahasta. En minä ainakaan mitään häijyläistä tai pettäjää haluaisi miehekseni. Tuskin vastaavanlainen nainen lienee miesten toivelistankaan ykkösenä.
Media ei tue myöskään ajatusta, että puolisot voivat pitää huolta toisistaan. Heikkous ei ole halveksittavaa, vaan inhimillistä. Pitkän liiton aikana ehtii kumpikin olla yleensä moneen kertaan tavalla tai toisella heikompana osapuolena, joka tarvitsee toisen tukea jaksaakseen.
Kodin hoitaminen taas on ihan yhteisestä sopimuksesta kiinni. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa, kuten eräs kollega tapaa sanoa.
Elämän yksinkertaiset ilot riittävät, ei onneen tarvita shampanjaillallisia eikä timantteja. (En tarkoita, että ne tuhoaisivat avioliiton.:))
Kuten M. kirjoittaa, kommunikointi ja intiimiys, muukin kuin seksuaalinen, on sitä elämää yhdessä, joka on parasta maailmassa.
avioliitto
Seuraavan kirjoituksen kommenteissa
R.,
kyllä jännitteitä syntyy aina hakemattakin ihmissuhteissa, jollei toinen ole täysin nurkkaan ajettu.
Jos suhde on demokraattinen, jännitteet, myös väittelyt ja riidat kasvattavat kumpaakin aviopuolisoa.
Tässä pidän itsestään selvänä, että toista ei pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. On opittava riitelemään rakentavasti, kertomaan, miltä toisen käytös tuntuu.
Ikkunaiineksen blogiin kirjoituksen "Petetty" kommentteihin 1.10.2006
On hyvin traagista, kun nainen jää yksin lasten kanssa miehen "löydettyä" uuden naisen. Yleensähän media on nykyään pettäjien puolella.
Tuntuu siltä, että heitä suorastaan ihaillaan. Heitä ei saisi arvostella ollenkaan.
Joitakin vuosia sitten luin kiinnostavan kolumnin tästä aiheesta. Siinä kerrottiin ensin Stephen Spielbergin avioerosta. Sitten englantilaisen sanomalehden mieskolumnisti totesi masentuneesti, että jos nainen haluaa napata toiselta naiselta miehen, hän yleensä onnistuu.
Hän käytti esimerkkinä nimenomaan Spielbergien avioliittoa. Toinen nainen piiritti S:ää vuosikaudet, jopa vaihtoi uskontoa saadakseen miehen.
Tämä kertoo tilanteen miesten näkökulmasta katsottuna ja tuo täten jotain uutta tähän keskusteluun. Jotkut miehet suorastaan pelkäävät ja karttavat naisia.
Blogisisko
Heti alkuun tunnustan, etten ole ehtinyt lukea kaikkia viestejä kunnolla. Tartun vain yhteen asiaan.
Ei kai täällä olla sitä mieltä, että romantiikka on jotenkin valheellista, satua, viihdettä, samoin romanttinen rakkaus?
Ensinnäkin rakkaus on tärkein aihe kirjallisuudessa. Rakkaudesta ja puolison valinnasta riippuu hyvin suuressa määrin ihmisen onni ja onnettomuus. Rakkaus tai sen puute ovat aiheuttaneet sotia, vallankumouksia, rikoksia, jaloja tekoja. Lista on loputon.
Ja tärkeintä -rakkaus ja romantiikka ovat se liima, mikä pitää avioparin yhdessä kautta koettelemusten, läpi vuosikymmenien. Siihen liittyy tietenkin muita asioita kuten ystävyys, anteeksianto, huumori jne.
Jokaisessa avioliitossa, omassa pienessä valtakunnassaan nainen on kuningatar ja mies kuningas.
Motto: "Rakkauden tuli palaa kuin öljy pumpulissa."
vastuulliset miehet, feminismi, avioliitto
Rauno Räsäsen blogissa 20.9.2006
"Joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo " -kirjoituksen kommenteissa:
Vastuullisia ja kunnollisia isiä ja aviomiehiä on vielä runsaasti. Heitä arvostetaan ja rakastetaan edelleenkin.
Ns. feministinen uho on vain pintakuohua. Mieskin voi olla tosifeministi. On kysymys molemminpuolisesta toisen kunnioittamisesta.
Eivätkä kaikki parit eroa, osa taas eroaa useaan kertaan, ja se vaikuttaa tilastoihin.
Yhteiskuntamme ja mediamme ei tue uskollisuutta, joka on eräs pitkän liiton peruspilareista. Joku on ihan tosissaan väittänyt, että miehen "kiltteys" on pahasta. En minä ainakaan mitään häijyläistä tai pettäjää haluaisi miehekseni. Tuskin vastaavanlainen nainen lienee miesten toivelistankaan ykkösenä.
Media ei tue myöskään ajatusta, että puolisot voivat pitää huolta toisistaan. Heikkous ei ole halveksittavaa, vaan inhimillistä. Pitkän liiton aikana ehtii kumpikin olla yleensä moneen kertaan tavalla tai toisella heikompana osapuolena, joka tarvitsee toisen tukea jaksaakseen.
Kodin hoitaminen taas on ihan yhteisestä sopimuksesta kiinni. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa, kuten eräs kollega tapaa sanoa.
Elämän yksinkertaiset ilot riittävät, ei onneen tarvita shampanjaillallisia eikä timantteja. (En tarkoita, että ne tuhoaisivat avioliiton.:))
Kuten M. kirjoittaa, kommunikointi ja intiimiys, muukin kuin seksuaalinen, on sitä elämää yhdessä, joka on parasta maailmassa.
avioliitto
Seuraavan kirjoituksen kommenteissa
R.,
kyllä jännitteitä syntyy aina hakemattakin ihmissuhteissa, jollei toinen ole täysin nurkkaan ajettu.
Jos suhde on demokraattinen, jännitteet, myös väittelyt ja riidat kasvattavat kumpaakin aviopuolisoa.
Tässä pidän itsestään selvänä, että toista ei pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. On opittava riitelemään rakentavasti, kertomaan, miltä toisen käytös tuntuu.
Ikkunaiineksen blogiin kirjoituksen "Petetty" kommentteihin 1.10.2006
On hyvin traagista, kun nainen jää yksin lasten kanssa miehen "löydettyä" uuden naisen. Yleensähän media on nykyään pettäjien puolella.
Tuntuu siltä, että heitä suorastaan ihaillaan. Heitä ei saisi arvostella ollenkaan.
Joitakin vuosia sitten luin kiinnostavan kolumnin tästä aiheesta. Siinä kerrottiin ensin Stephen Spielbergin avioerosta. Sitten englantilaisen sanomalehden mieskolumnisti totesi masentuneesti, että jos nainen haluaa napata toiselta naiselta miehen, hän yleensä onnistuu.
Hän käytti esimerkkinä nimenomaan Spielbergien avioliittoa. Toinen nainen piiritti S:ää vuosikaudet, jopa vaihtoi uskontoa saadakseen miehen.
Tämä kertoo tilanteen miesten näkökulmasta katsottuna ja tuo täten jotain uutta tähän keskusteluun. Jotkut miehet suorastaan pelkäävät ja karttavat naisia.
Blogisisko
tiistaina, marraskuuta 21, 2006
Kommentteja politiikasta ja yhteiskunnasta
Amerikka-viha
21.5.2006
Jotain faktaa halusin laittaa tähän keskusteluun, jossa amerikkalaiset leimataan kliseemäisesti moukiksi ja heidän arkkitehtuurinsa näytteenä pidetään vain jotain huvipuistoa.
(Todellisuudessa Disneyworldissakin on toteutettu monia aikaansa edellä olevia ideoita: esim liikenne on maan alla. Siellä oli puhdas ilma ja siistiä. Siellä kokeillaan keksintöjä, jotka tulevat hyödyttämään meitä kaikkia.)
Amerikan jatkuva syntipukkina pitäminen on juuttumista äärivasemmistolaiseen tapaan käsitellä Yhdysvaltoja. Se oli pitkään hallitsevaa Suomessa, ja sen vaikutukset näkyvät näissä blogikeskusteluissakin.
Amerikkalaiset esittävät itse tietenkin paljon kirpeämpää kritiikkia omasta maastaan, mutta vastapainona on se, että annetaan arvo myös niile hyville asioille, joita Yhdyvaltojen kaltaisessa suuressa maassa on runsaasti.
Amerikkalaiset ihailevat yli kaiken vapautta. Se suo erittäin suuren sananvapauden, jota mm Derrida ihaili eräässä haastattelussa, joka tehtiin vähän ennen hänen kuolemaansa.
Toisaalta vapauden ihailu johtaa uskomattomiin huuhaa-ilmiöihin ja elämäntyyliin, jota me kauhistuisimme. Jollakin vanhalla ihmisellä voi olla kymmeniä kissoja ja roskaa polveen asti hienossa viktoriaanisessa huushollissaan, mutta hän nauttii vapaudestaan. Samaa olivat ne vanhat neworleansilaiset, jotka eivät suostuneet lähtemään kotoaan Katrinan aikaan. He kuolivat ennemmin.
Kukaan ei pysty tekemään luetteloa "sivistyneistä" ihmisistä. Koko käsite "sivistynyt" on vaikea ja monikerroksinen. Otan esimerkin: Isoisäni ei ollut käynyt mitään koulua niin kuin eivät yleensäkään hänen ikätoverinsa maaseudulla. Hän oli viisas, maailmaa nähnyt, ja määrittelisin hänellä olleen sekä runsaasti tietoja että "sydämensivistystä", jota kai voisi sanoa nykyään tunneälyksi. Kuitenkin häntä pidettiin varmaankin sivistymättömänä savolaisukkona.
Kirjailijatkin ovat tulleet viime aikoihin asti ylemmästä keskiluokasta ja yläluokasta ja ovat yleensä avuttomia tai tendenssimäisiä "kansan" kuvaamisessa.
Kuten P. olen tietenkin huomannut, että monet kouluja käyneet ihmiset hallitsevat vain oman alansa. Toisaalta nykyään sekin on iso asia, sillä tietomäärä on lisääntynyt suunnattomasti. Kukaan ei voi olla enää "renessanssi-ihminen", joka tietää kaiken, vaikka kemppisiäkin on. Voimme kukin hallita vain sirpaleita. Sitä tärkeämpää on, että valitsemme tiedonlähteemme huolella ja tasapuolisesti.
Eräs tunnettu filosofi sanoi, että hän kärsii siitä, että häntä haukutaan hänen tietämättään - yhtä paljon kuin jos häntä piestäisiin hänen poissaollessaan.
Näin minäkin olen ollut yli kaksi viikkoa onnellisen tietämättömänä E:n huolellisesti muotoillusta ja mielestäni epäoikeudenmukaisesta kritiikistä.
Olisi ollut hauskempi, jos E. olisi kertonut, mistä aiheesta blogissani ei saanut kirjoittaa: israelilaisten ja palestiinalaisten välisestä kriisistä.
Se on niin vaikea, niin tulehtunut suhde, että jätän sen kansainvälisten poliittisten asiantuntijoiden huoleksi. Heillekin se näyttää olevan liian kova pähkinä purtavaksi.
Toivokaamme rauhaa ja sovintoa taistelevien osapuolten välille.
Ystävällisin terveisin
Blogisisko
PS. En kirjoita satuja, vaan historiallisia romaaneja.
[Olin poistanut omasta blogistani E:n Israelia ja Palestiinaa koskevan kommentin]
Unkarin kansannousu
Time, tammikuu 1957
Jura Jukolan blogiin 20.9.2006 kirjoitukseen Forradalom (Unkarin kansannousu ja tilanne vuonna 2006)
Olin USA:ssa vaihto-oppilaana vuonna 1956-1957, jolloin sinnekin, missä asuin, pakeni opiskelijoita, jotka olivat olleet mukana kansannousussa.
He kertoivat siitä, miten saman perheen jäsenet vakoilivat ja ilmiantoivat toisiaan. AFS-perheeni läheisiin ystäviin kuului eräs aikaisempi pakolainen perheineen.
Unkarilaisia pakeni maasta jatkuvasti sen jälkeenkin. Vuonna 1979 muutimme Kanadaan. Samana vuonna pakeni sinne Länsi-Berliinin kautta mm eräs perhe. Perheenisän väitöskirja olisi hyljätty, koska hän ei suostunut vääristelemään maataloustilastoja. Lapset oli pitänyt viedä katoliseen rippikouluun salaa syrjäkylälle, jotta vanhemmat eivät menettäisi virkaansa jne.
Samaan aikaan Unkarin tilanne esitettiin Suomessa hyvin ruusuisena.
Olen kuullut niin paljon pakolaisten kertomuksia, että tuntuu todella pahalta, että Suomessa vieläkin vähätellään näiden kansojen kärsimyksiä.
politiikka, lähimenneisyyden käsittely
Ihmiset ovat aika lailla aivopestyjä Suomessa. Se ei ole tietenkään ihme, kun ajattelee lähihistoriaa.
Täällä vallitsee aina yksi totuus kerrallaan, joka on lisäksi aina jokin outo versio siitä, mitä muualla puhutaan. Ja yleensä laahataan jäljessä muusta maailmasta.
En jaksaisi elää Suomessa, jos en lukisi jatkuvasti muiden maiden lehtiä.
Saa nähdä, tuleeko nyt jotain uutta ja avoimempaa keskustelua ennen vaaleja.
Nythän saa jo puhua ja kirjoittaa kritiikkiä taistolaisista ja Kekkosen ajasta eikä käsketä "hoitoon" niin kuin vielä pari vuotta sitten ainakin kirjallisissa piireissä.
Luin muutama päivä sitten HBL:stä Jutta Zilliacuksen kirjoituksen, jossa hän ihmetteli kuitenkin sitä, miten hitaasti menneisyyttä käsitellään meillä Suomessa.
Katson harvoin Suomen TV:täkin. Kerran satuin näkemään keskustelun, jossa entinen huumesyyttäjä Ritva Santavuori sanoi suurin piirtein näin: Suomessahan saavat sanoa mielipiteensä vain demarit.
Niinhän se on. Esimerkiksi Ahon tai Vanhasen haukkuminen on ollut ihan "normaalia käytöstä", mutta kun joku arvostelee demareita, se on mahdotonta ja sopimatonta käytöstä. Ei niin saa tehdä.:)
P.S.
Piti ihan etsiä netistä, mitä Santavuoresta tiedetään, kun hän on harvinaisen itsenäinen ajattelija ja menestynyt järkevä nainen.
21.5.2006
Jotain faktaa halusin laittaa tähän keskusteluun, jossa amerikkalaiset leimataan kliseemäisesti moukiksi ja heidän arkkitehtuurinsa näytteenä pidetään vain jotain huvipuistoa.
(Todellisuudessa Disneyworldissakin on toteutettu monia aikaansa edellä olevia ideoita: esim liikenne on maan alla. Siellä oli puhdas ilma ja siistiä. Siellä kokeillaan keksintöjä, jotka tulevat hyödyttämään meitä kaikkia.)
Amerikan jatkuva syntipukkina pitäminen on juuttumista äärivasemmistolaiseen tapaan käsitellä Yhdysvaltoja. Se oli pitkään hallitsevaa Suomessa, ja sen vaikutukset näkyvät näissä blogikeskusteluissakin.
Amerikkalaiset esittävät itse tietenkin paljon kirpeämpää kritiikkia omasta maastaan, mutta vastapainona on se, että annetaan arvo myös niile hyville asioille, joita Yhdyvaltojen kaltaisessa suuressa maassa on runsaasti.
Amerikkalaiset ihailevat yli kaiken vapautta. Se suo erittäin suuren sananvapauden, jota mm Derrida ihaili eräässä haastattelussa, joka tehtiin vähän ennen hänen kuolemaansa.
Toisaalta vapauden ihailu johtaa uskomattomiin huuhaa-ilmiöihin ja elämäntyyliin, jota me kauhistuisimme. Jollakin vanhalla ihmisellä voi olla kymmeniä kissoja ja roskaa polveen asti hienossa viktoriaanisessa huushollissaan, mutta hän nauttii vapaudestaan. Samaa olivat ne vanhat neworleansilaiset, jotka eivät suostuneet lähtemään kotoaan Katrinan aikaan. He kuolivat ennemmin.
Kukaan ei pysty tekemään luetteloa "sivistyneistä" ihmisistä. Koko käsite "sivistynyt" on vaikea ja monikerroksinen. Otan esimerkin: Isoisäni ei ollut käynyt mitään koulua niin kuin eivät yleensäkään hänen ikätoverinsa maaseudulla. Hän oli viisas, maailmaa nähnyt, ja määrittelisin hänellä olleen sekä runsaasti tietoja että "sydämensivistystä", jota kai voisi sanoa nykyään tunneälyksi. Kuitenkin häntä pidettiin varmaankin sivistymättömänä savolaisukkona.
Kirjailijatkin ovat tulleet viime aikoihin asti ylemmästä keskiluokasta ja yläluokasta ja ovat yleensä avuttomia tai tendenssimäisiä "kansan" kuvaamisessa.
Kuten P. olen tietenkin huomannut, että monet kouluja käyneet ihmiset hallitsevat vain oman alansa. Toisaalta nykyään sekin on iso asia, sillä tietomäärä on lisääntynyt suunnattomasti. Kukaan ei voi olla enää "renessanssi-ihminen", joka tietää kaiken, vaikka kemppisiäkin on. Voimme kukin hallita vain sirpaleita. Sitä tärkeämpää on, että valitsemme tiedonlähteemme huolella ja tasapuolisesti.
Eräs tunnettu filosofi sanoi, että hän kärsii siitä, että häntä haukutaan hänen tietämättään - yhtä paljon kuin jos häntä piestäisiin hänen poissaollessaan.
Näin minäkin olen ollut yli kaksi viikkoa onnellisen tietämättömänä E:n huolellisesti muotoillusta ja mielestäni epäoikeudenmukaisesta kritiikistä.
Olisi ollut hauskempi, jos E. olisi kertonut, mistä aiheesta blogissani ei saanut kirjoittaa: israelilaisten ja palestiinalaisten välisestä kriisistä.
Se on niin vaikea, niin tulehtunut suhde, että jätän sen kansainvälisten poliittisten asiantuntijoiden huoleksi. Heillekin se näyttää olevan liian kova pähkinä purtavaksi.
Toivokaamme rauhaa ja sovintoa taistelevien osapuolten välille.
Ystävällisin terveisin
Blogisisko
PS. En kirjoita satuja, vaan historiallisia romaaneja.
[Olin poistanut omasta blogistani E:n Israelia ja Palestiinaa koskevan kommentin]
Unkarin kansannousu
Time, tammikuu 1957
Jura Jukolan blogiin 20.9.2006 kirjoitukseen Forradalom (Unkarin kansannousu ja tilanne vuonna 2006)
Olin USA:ssa vaihto-oppilaana vuonna 1956-1957, jolloin sinnekin, missä asuin, pakeni opiskelijoita, jotka olivat olleet mukana kansannousussa.
He kertoivat siitä, miten saman perheen jäsenet vakoilivat ja ilmiantoivat toisiaan. AFS-perheeni läheisiin ystäviin kuului eräs aikaisempi pakolainen perheineen.
Unkarilaisia pakeni maasta jatkuvasti sen jälkeenkin. Vuonna 1979 muutimme Kanadaan. Samana vuonna pakeni sinne Länsi-Berliinin kautta mm eräs perhe. Perheenisän väitöskirja olisi hyljätty, koska hän ei suostunut vääristelemään maataloustilastoja. Lapset oli pitänyt viedä katoliseen rippikouluun salaa syrjäkylälle, jotta vanhemmat eivät menettäisi virkaansa jne.
Samaan aikaan Unkarin tilanne esitettiin Suomessa hyvin ruusuisena.
Olen kuullut niin paljon pakolaisten kertomuksia, että tuntuu todella pahalta, että Suomessa vieläkin vähätellään näiden kansojen kärsimyksiä.
politiikka, lähimenneisyyden käsittely
Ihmiset ovat aika lailla aivopestyjä Suomessa. Se ei ole tietenkään ihme, kun ajattelee lähihistoriaa.
Täällä vallitsee aina yksi totuus kerrallaan, joka on lisäksi aina jokin outo versio siitä, mitä muualla puhutaan. Ja yleensä laahataan jäljessä muusta maailmasta.
En jaksaisi elää Suomessa, jos en lukisi jatkuvasti muiden maiden lehtiä.
Saa nähdä, tuleeko nyt jotain uutta ja avoimempaa keskustelua ennen vaaleja.
Nythän saa jo puhua ja kirjoittaa kritiikkiä taistolaisista ja Kekkosen ajasta eikä käsketä "hoitoon" niin kuin vielä pari vuotta sitten ainakin kirjallisissa piireissä.
Luin muutama päivä sitten HBL:stä Jutta Zilliacuksen kirjoituksen, jossa hän ihmetteli kuitenkin sitä, miten hitaasti menneisyyttä käsitellään meillä Suomessa.
Katson harvoin Suomen TV:täkin. Kerran satuin näkemään keskustelun, jossa entinen huumesyyttäjä Ritva Santavuori sanoi suurin piirtein näin: Suomessahan saavat sanoa mielipiteensä vain demarit.
Niinhän se on. Esimerkiksi Ahon tai Vanhasen haukkuminen on ollut ihan "normaalia käytöstä", mutta kun joku arvostelee demareita, se on mahdotonta ja sopimatonta käytöstä. Ei niin saa tehdä.:)
P.S.
Piti ihan etsiä netistä, mitä Santavuoresta tiedetään, kun hän on harvinaisen itsenäinen ajattelija ja menestynyt järkevä nainen.
Kommentteja taiteesta ja musiikista
Pagistaan-blogiin 25.2.2006 "Töllin huolenharmaan" (Peltoniemen Hintriikan/Hintrikin surumarssi)
Huomaan olevani tynnyrissä kasvanut tyttö. En ole kuullut koskaan sanoja Hintriikan surumarssiin.
Se on minusta hyvin kaunis ja muistan, että se teki minuun suuren vaikutuksen jo teni-ikäisenä. Siinä on jotain samaa kuin blues-musiikissa.
Lapsenikaan eivät ole kuulleet noita sanoja, sillä emme pitäneet radiota emmekä TV:tä niinä aikoina. Äänilevyjä oli kyllä paljon ja lisää lainattiin.
Peltoniemen Hintrikin surumarssi
Pagisijan blogiin samasta aiheesta myöhemmin, pääsiäispäivänä 2006
Satuin tänne näin myöhään uudestaan ja huomaan, että olen minäkin kirjoittanut Hintriikka. Ehkä se on iskostunut mieleen radion kuuluutuksista. Siis sitä nimeä käytettiin mielestäni jo aikaisemminkin.
Luulinkin ennen, että se oli sävelletty Hintriikka-nimisen naisen muistolle. Sitten näin jossakin valokuvan Hintrikistä.
Hän on siinä valokuvassa laiha ja henkevän näköinen, oikein karismaattinen ja komea mies. Katse jäi mieleen.
supistetut kirjat
Pekka Nykäsen blogiin 17.5.2006 ("supistetut kirjat")
Ei sitä aina tiedä, mihin asiat johtavat.
Ostin esiteini-ikäisenä pikkukaupungin rautatieasemalta amerikkalaisen Classics Illustrated-sarjakuvalehden, jonka aiheena oli "Julius Caesar".
Niin onnistunut oli sarjakuvalehti ja varsinkin itse tarina, että menin kirjastoon ja etsin sieltä alkuperäisen näytelmän, suomeksi. Muistan, että minua järkytti erityisesti se, että Julius Caesarin ystäväkin liittyi vihollisiin.
Kului kauan aikaa, ennen kuin pystyin ymmärtämään alkutekstiä. Oli kuitenkin löytynyt elinikäinen ystävä, William Shakespeare.
Tämä kokemus on vaikuttanut muun muassa sen, että olen itse (kustantajan pyynnöstä) kirjoittanut helppotajuisen lasten version ensimmäisestä historiallisesta nuortenkirjastani.
Se on osoittautunut hyväksi ideaksi. Olen itse lukenut aikuisten romaaneja lapsena, mutta olen sitä mieltä, että monesti lukijan kielitaito, henkinen kehitys tai aika eivät riitä, jotta hän voisi omaksua kirjallisuutta sen alkuperäisessä muodossa.
P.S. Minäkin luen kaunokirjallisuutta mieluiten alkukielellä - jos osaan.
jatkoa edelliseen:
Hyvä Pekka,
otit jälleen erittäin kiinnostavan asian puheeksi. Luulen, että tästä kirjojen typistämisestä tullaan vielä keskustelemaan kiivaastikin Suomessa.
Lapsetkin voivat lukea vaihteeksi vaikeaa tekstiä, josta ymmärtävät alussa vain osan ja palaavat siihen myöhemmin.
Esimerkiksi Victor Hugon Kurjat meni täysin yli minun ymmärrykseni, kun luin sen lapsena. Se toi kuitenkin erityistä läheisyyttä Victor Hugoon, vähän samalla tavalla kuin hän olisi ollut isoisä tai naapuri, jonka juttuja ei vielä lapsena ymmärrä tai ymmärtää vain osittain.
Tosiasia on, että jotkut aikuiset ihmisetkään eivät lue kirjoja, jos eivät saa niitä helpommassa muodossa ja jotkut kirjailijat ottavat sen realistisena tosiasiana tai hyvänä busineksenä.
Huomaan olevani tynnyrissä kasvanut tyttö. En ole kuullut koskaan sanoja Hintriikan surumarssiin.
Se on minusta hyvin kaunis ja muistan, että se teki minuun suuren vaikutuksen jo teni-ikäisenä. Siinä on jotain samaa kuin blues-musiikissa.
Lapsenikaan eivät ole kuulleet noita sanoja, sillä emme pitäneet radiota emmekä TV:tä niinä aikoina. Äänilevyjä oli kyllä paljon ja lisää lainattiin.
Peltoniemen Hintrikin surumarssi
Pagisijan blogiin samasta aiheesta myöhemmin, pääsiäispäivänä 2006
Satuin tänne näin myöhään uudestaan ja huomaan, että olen minäkin kirjoittanut Hintriikka. Ehkä se on iskostunut mieleen radion kuuluutuksista. Siis sitä nimeä käytettiin mielestäni jo aikaisemminkin.
Luulinkin ennen, että se oli sävelletty Hintriikka-nimisen naisen muistolle. Sitten näin jossakin valokuvan Hintrikistä.
Hän on siinä valokuvassa laiha ja henkevän näköinen, oikein karismaattinen ja komea mies. Katse jäi mieleen.
supistetut kirjat
Pekka Nykäsen blogiin 17.5.2006 ("supistetut kirjat")
Ei sitä aina tiedä, mihin asiat johtavat.
Ostin esiteini-ikäisenä pikkukaupungin rautatieasemalta amerikkalaisen Classics Illustrated-sarjakuvalehden, jonka aiheena oli "Julius Caesar".
Niin onnistunut oli sarjakuvalehti ja varsinkin itse tarina, että menin kirjastoon ja etsin sieltä alkuperäisen näytelmän, suomeksi. Muistan, että minua järkytti erityisesti se, että Julius Caesarin ystäväkin liittyi vihollisiin.
Kului kauan aikaa, ennen kuin pystyin ymmärtämään alkutekstiä. Oli kuitenkin löytynyt elinikäinen ystävä, William Shakespeare.
Tämä kokemus on vaikuttanut muun muassa sen, että olen itse (kustantajan pyynnöstä) kirjoittanut helppotajuisen lasten version ensimmäisestä historiallisesta nuortenkirjastani.
Se on osoittautunut hyväksi ideaksi. Olen itse lukenut aikuisten romaaneja lapsena, mutta olen sitä mieltä, että monesti lukijan kielitaito, henkinen kehitys tai aika eivät riitä, jotta hän voisi omaksua kirjallisuutta sen alkuperäisessä muodossa.
P.S. Minäkin luen kaunokirjallisuutta mieluiten alkukielellä - jos osaan.
jatkoa edelliseen:
Hyvä Pekka,
otit jälleen erittäin kiinnostavan asian puheeksi. Luulen, että tästä kirjojen typistämisestä tullaan vielä keskustelemaan kiivaastikin Suomessa.
Lapsetkin voivat lukea vaihteeksi vaikeaa tekstiä, josta ymmärtävät alussa vain osan ja palaavat siihen myöhemmin.
Esimerkiksi Victor Hugon Kurjat meni täysin yli minun ymmärrykseni, kun luin sen lapsena. Se toi kuitenkin erityistä läheisyyttä Victor Hugoon, vähän samalla tavalla kuin hän olisi ollut isoisä tai naapuri, jonka juttuja ei vielä lapsena ymmärrä tai ymmärtää vain osittain.
Tosiasia on, että jotkut aikuiset ihmisetkään eivät lue kirjoja, jos eivät saa niitä helpommassa muodossa ja jotkut kirjailijat ottavat sen realistisena tosiasiana tai hyvänä busineksenä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)