Pieni tyttö ja puukko

Mieheni sai pikkulapsena isältään puukon ja tupen, jonka isä oli tehnyt rintamalla. Materiaalina on pehmeä venäläinen lentokonemetalli. Tuppi on jäljellä, puukko on kadonnut.

Kun olin alle kouluikäisenä sotalapsena mummolassa Ylä-Savossa, isoisäni osti minulle pienen terävän puukon. Istuin tuvan lattialla hänen lähellään, kun hän teki suksia ja muita puuesineitä. Hän oli neuvonut minua pitämään pehmeää puunpalaa rintaani vasten ja varovasti vuolemaan siitä lastuja. Mitään onnettomuutta ei koskaan tapahtunut, sillä olin rauhallinen vanhan ajan lapsi. Esiliina kului tietenkin siitä kohdasta, jossa pidin puunpalaa. Minun on täytynyt olla hyvin pieni, sillä muistan vain puun tuoksun, kiharat lastut ympärilläni ja ukin rauhallisen olemuksen. 

 Ukki (1875-1969) ei ollut joutunut koskaan sotaan. Hänestä Venäjä oli ollut hyvä maa, jonka "bolshevikit pilasivat", kuten hän sanoi, ja se oli ollut kaikkein käsittämättömintä, että suomalaiset olivat tappaneet toisiaan.

Kommentti Kemppisen blogiin 
P.S. Jukka Kemppinen on tehnyt veljensä kanssa kirjan puukoista
Jukka & Mikko Kemppinen: Puukot. Otava 1976

Kommentti: Miten kertoa lapsille kuolemasta?

Juha-Pekka Koskisen ja Miranda Koskisen kirja Hallava Hevonen (Karisto 2013)

Leena Lumi-blogissa keskustellaan kirjasta Hallava Hevonen. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta olen lukenut keskustelua kiinnostuneena ja kommentoinut esitettyjä mielipiteitä. Lukekaa keskustelua.

Kommentti mielipiteseen, että lapsille pitä kertoa kuolemasta "realistisesti":

--mikä on realismia kuolemassa? Kuka tietää sen? Kuka on kuoleman asiantuntija?

Onko ihminen vain lihaksista ja luista tehty elämisen kone, joka lakkaa kuolemassa? Onko ihminen jotain enemmän kuin se? Ihmiskunta on pohtinut tätä asiaa aina ja käsitellyt sitä usein nimenomaan symbolisesti.

Onhan Topeliuksen Varpunen joululauluaamuna eräs suomalaisten rakastetuimpia lauluja. Se syntyi kun Topelius kuvasi symbolisesti vanhan suomalaisen pakanuudenaikaisen kulttuurin lintusymbolia käyttäen pienen poikansa kuolemaa. Se on samalla kristillinen symboli kuolleen pojan sielusta lintuna "enkelien maassa", ja sitä lauletaan kirkoissa Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksissa.

Symboliikkaa on äärettömän tärkeää ihmisille kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Miksi ihmeessä lapsille ei saa puhua kuoleman symboliikasta, joka on tärkeä osa ihmiskunnan kulttuuria.

Olen muutenkin ollut näkevinäni viime aikoina outoa realistisuuden vaatimusta lastenkirjalllisuudessa. Mistä luulet sen johtuvan?

Lisäys:
 Näin Topelius kertoi lapsille 1-vuotiaan poikansa Rafaelin kuolemasta:
"Niin kuin hamppulintu lensi häkistään vapauteen, niin liiteli Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; emme tosin kuulleet hänen riemuansa niin kuin kuulimme linnun viserryksen-" Topelius: Kesästä joka ei koskaan tullut.  (suom, English)

Kommentti: Jumala ei asu kaupungissa

Lapsena huolta vailla


Kirsti Elillän erinomainen graafinen maailmankatsomuselämäkerta kiehtoo. Seuraan sitä blogia kiinnostuneena ja innostun väliin komentoimaan. Tässä kommentti elävät olennot ja ikuisuus -pohdintaan. Kirsti kertoo siitä, miten hän tajusi ensi kerran lapsena, että kaikki kuolevat ja ovat yhtä haavoittuvaisia tuon tiedon edessä.


Kommenttini:


Tuo oivallus järkyttää lasta. Eräs pieni poika sanoi: Tiedän, että minä kuolen, mutta en ajattele sitä.

Siihen aikaan, kun olin pikkulapsi ja asuin maalla, uskoin vakaasti, että kaikki hukutetut kissanpennut, naapurin mummovainaa ja muut kuolleet eläimet ja ihmiset asuivat taivaassa pilvien yläpuolella, sillä teini-ikäinen tätini oli niin kertonut. Mutta kun muutin kaupunkiin ja aloitin koulun, näin monia tapahtumia, jotka hämmensivät mieltäni. Kenelläkään ei tuntunut olevan aikaa selittää niitä minulle tai minua pidettiin liian pienenä ymmärtämään niitä.

Muistan, kuinka istuin pikkupietarinpihamaisen taloryhmän keskellä nurmikolla, tähyilin ylöspäin ja päättelin, että Jumala ei asunut kaupungissa.


2. kommentti: 


Minä sain hyvin vapaan kasvatuksen. En käynyt koskaan pyhäkoulussa, mutta pidin koulun uskontotunneista ja varsinkin kuvatauluista, joissa oli lampaita. Kai minulla oli kaupungissa ikävä maalle. Äiti lauloi aina, kaikkea lastenlauluista ja iskelmistä virsiin. Pidin Jumalaa ystävällisenä vanhana miehenä, samanlaisena kuin hyvin iäkäs ukkini.


3. Vielä yksi kommentti:

Useimmat  ns. "synnit" ovat kulttuuri- ja aikasidonnaisia. Joissakin kirkkokunnissa/kulttuureissa vedonlyönti, arpajaiset ja veikkaaminen ovat syntiä, mutta siellä pelataan bridgea seurakunnan vanhustenkerhoissa. Meillä Suomessa kortinpeluuta on pidetty syntinä, mutta kirkon myyjäisissäkin pidetään arpajaisia, ja veikkaaminen on ihan OK. 


Vaihto-oppilaana ihmettelin, kun huulien maalaamattomuutta (!) pidettiin Amerikassa hippikäytöksenä, melkein syntinä, mutta Savon körttipiireissä kaikki meikkaaminen oli hirveä synti. Tanssiminen oli ainakin ennen syntiä Suomessa, jopa erästä arkkipiispaa moitittiin, kun hän oli tanssinut vaimonsa kanssa jossain arvokkaassa juhlassa, mutta Kanadassa katolisessa kirkossa järjestettiin kirkon alakerrassa tanssiaiset, kun nuori mies oli vihitty papiksi. 


Kristinuskoa ja Jumalaa ei voi syyttää noista "syntiluetteloista". :) Ne ovat olleet ihmisten yritystä saada maailmasta täydellinen, pahimmillaan vallankäyttöä. Jotain samantyyppistä fanaattisuutta ja pedanttisuutta on nykyään monissa muoti-ilmiöissä kuten feminismissä, eläintenoikeusilmiöissä, kasvissyönnissä - ja jopa vapaa-ajattelussa. Tiedämme, että sitä on edelleen joissakin uskonnoissa ja lahkoissakin.


Tämä on kiinnostava blogi. Se tuo mieleen monia ajatuksia, jotka alkavat rönsyillä. Ehkä ne pitäisi laittaa omaan blogiin. Toisaalta - uskon, se ja siitä syntyvä kirja tulevat herättämään samanlaisia tunteita muissakin.

Kuinka luotettava on lapsen muisti?

Kuinka luotettava on lapsen muisti? Toisaalta hyvinkin luotettava. Kun kyselin joitain lapsuudenaikaisia asioita enoiltani ja tädiltäni, he sanoivat kaikki: Kylläpäs sinä muistat tuonkin asian.

Mielenkiintoista on, että aloin kysellä lapsuuteni aikaisia asioita silloin, kun niistä oli kulunut jo viisikymmentä vuotta. Onneksi tätini ja kaksi enoani olivat vielä elossa. En ollut puhunut noista ajoista heidän kanssaan aikaisemmin ja olinhan välillä pitkän ajan ulkomaillakin.

Minä olin monien lasten tavoin mummolassa sotaa ja pula-ajan nälkää paossa. Erään muiston pystyin ajoittamaan tarkasti papintodistuksen avulla. Pekka-eno, kummini, meni naimisiin. Sitä ennen hän tuli näyttämään morsiantaan mummolaan. Oli kevät, mummo ja nuorin tätini Kerttu istuivat uuden talon keskeneräisessä osassa kuorimassa perunoita.

Istuimme kaikki jakkaroilla, Pekan morsian Maija muiden mukana piirissä. Hän oli pieni, siro nainen, hiljainen ja herttainen. Jo aikaisemmin olivat Kerttu ja mummo kehuneet häntä: Hän syökin niin somasti. Minun kateuteni kasvoi, kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun, kaikki katsoivat vain Maijaa. Otin äkkiä perunan ja heitin sillä Maijaa. Se osui ja Maija hymyili hämillään.

Silloin mummo nousi paikaltaan ja minä läksin mummoa karkuun, juoksin puolukkatynnörin ympäri. Se päättyi nauruun ja leikinlaskuun. Olen hävennyt vuosia käytöstäni. Olinko niin hemmoteltu?

Kun tilasin papintodistuksen, jossa olivat lueteltuina kaikki mummon ja ukin lasten avioliitotkin, huomasin, että käytökseni oli ymmärrettävämpää, kuin olin luullut, sillä olin silloin alle kolmevuotias.

Monet muistot ovat paljon hämärämpiä. Muistikuvat ovat kuin reunoiltaan pyöristyneitä kuvia. Sanotaan, että pienen lapsen näkökenttä on suppeampi kuin aikuisen ja - pyöreä. Juuri tuollaisia ovat monet muistikuvani, näen niissä itseni ja vähän ympäristöä. Sellainen on esimerkiksi eräs tulvamuisto, vain yksi kuva, yksi pysähtynyt hetki.


Tänään Pakinaperjantaissa Saappat ja monot. Muistoja sodassa kauhuja kokeneesta, toisesta enostani, josta pidin paljon, vaikka hän oli useimpien aikuisten silmissä "epäonnistunut" ihminen.

Minulla oli viisi enoa, joihin lasken myös 11-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Ransun, mutta en vauvana kuollutta Jafetia eli Jahvea. Mummo ja ukki olivat sitä mieltä, että heillä oli 11 lasta, joihin he laskivat myös kuolleena syntyneen Lydian, jota ei ollut kirkonkirjoissa.

Kommentteja kukista ja puista

vesipaju
Alternative Arboretum - Idealistin mielimaisemia -blogiin 3.5.2006

Oli kiinnostavaa lukea vesipajusta. Asuimme Kanadassa ollessamme pari vuotta pienessä kaivoskaupungissa. Naapurillamme oli aika laiminlyöty ympäristö, ja laitoimme eräänä kesänä joukon pajunoksia tonttien välillä olevaan ojaan toivoen, että niistä kasvaisi pensasaita. Ne juurtuivat heti erinomaisesti.

Myöhemmin, kun olimme jo muuttaneet Torontoon, kuulimme että pajuista oli kasvanut kaunis ja rehevä pensasaita.

kukat

Gloomy Sundayn blogissa 27.7.2006 (valokuvatorstai)

Tästä tulee mieleen se, että kasvit ja kukat voivat olla lapselle leluja, jotka korvaavat ostetut tai ihmisen tekemät leikkikalut. Näin oli ainakin minulla lapsuudessa. Lapsi on niin pieni, että kukat ja ruoho, vaikuttavat suurilta. Hän kulkee ruohikossa niin kuin aikuinen metsässä.