Astrid Lindgren

Kommenttini tästä aiheesta Hs.fi:n keskustelussa

Minulle Peppi on ollut mieluisin Lindgrenin kirjoista, sillä Peppi on jännittävästi kuvitettu ja hauska kirja, sukua Huckleberry Finnille.

Mutta Pepissä on jotain, mikä Huckista puuttuu - voiman ja eräänlaisen yli-ihmisyyden ihailu. Voimakas ihminen on yhteiskunnan yläpuolella, hän voi tehdä, mitä haluaa. Peppi oli kuitenkin laiminlyöty lapsi. Tästä kirjoitti Anna Kortelainen hienosti eräässä kolumnissaan.

Lindgrenin vahvuuden, terveyden ja miltei yli-ihmisyyden ihailu tulee ilmi selvimmin "Veljeni leijonamieli "-kirjassa. Lahjakas kirjailijakin voi tehdä virheen. Se tapahtui Lindgrenillä tuossa kirjassa.

Maailma ei ole koskaan täydellinen, on sairautta, vammaisuutta, kaikki toiveet eivät täyty, utopiat eivät onnistu. Ihmiselämä ja elämä yleensäkin on siitä huolimatta arvokas.

Koulujen kriisiohjeissa (Edu.fi) korostetaan sitä, että itsemurhaa ja kuolemaa ei tule ihannoida ongelmien ratkaisuna. Näin kuitenkin tehdään kirjassa "Veljeni Leijonamieli". Se ei ole lastenkirja.

Kukaan ei ole täydellinen, ei edes Astrid Lindgren.

Kommentti tänä aamuna samaan keskusteluun:

Astrid Lindgrenillä on paljon kirjoja, joista kaikki pitävät kuten hänen valloittavat maaseudun kuvauksensa tai optimistinen "Mio, poikani Mio"ja monet muut täällä jo mainitut.

Ei pidä kieltää keskustelua kirjasta "Veljeni Leijonamieli". Eivät kaikki lukijat kannata reinkarnaatiota (jälleenstymisoppia) ja kirjan loppuratkaisua kaksoisitsemurhaa. Sitä paitsi itämaisessa reinkarnaatio-opissa itsemurha on suuri synti, yhtä suuri kuin murha.
Itsemurhasta ei pidä myöskään puhua kevyesti maassa, jonka nuoret tytöt tekevät tilastojen (2005) mukaan eniten itsemurhia Kiinan jälkeen.

Voimme ihailla Lindgrenin lahjakkuutta ja olla kiitollisia hauskoista lukuhetkeistä, mutta ei kai häntä tarvitse palvoa kritiikittömästi. Avointa keskustelua tähänkin asiaan.


(Mitä Astrid Lindgren on minulle merkinnyt Helsingin Sanomat ... Nuoruuden lukukokemuksia 26.10.2007) Digiarkiston hakemistossa ei näy tätä aihetta. Kannattaa säilyttää kommenttinsa.

Tämä keskustelu ja kommentti on jäänyt luettavaksi Vanhanaikainen kirja

Blogisisko/Anna Amnell kirjoittaa: 
14. marraskuuta 2007 kello 12.15

Meidän lasten lempikirjoihin kuuluivat Astrid Lindgrenin valloittava ”Vaahteramäen Eemeli” ja muut kirjailijan oman lapsuuden maailmasta kertovat kirjat sekä ”Mio, poikani Mio”.

Peppi on hauska kirja, sukua Huckleberry Finnille. Mutta Pepissä on jotain, mikä Huckista puuttuu – voiman ja eräänlaisen yli-ihmisyyden ihailu. Voimakas ihminen on yhteiskunnan yläpuolella, hän voi tehdä, mitä haluaa. Todellisuudessahan Peppi on laiminlyöty lapsi. Tästä kirjoitti Anna Kortelainen hienosti eräässä kolumnissaan.

Lindgrenin vahvuuden ja miltei yli-ihmisyyden ihailu tulee ilmi pahalla tavalla muuten niin kauniissa ”Veljeni leijonamieli ”-kirjassa. Lahjakas kirjailijakin voi tehdä virheen. Se tapahtui Lindgrenillä tuossa kirjassa.

Koulujen kriisiohjeissa (Edu.fi) korostetaan sitä, että itsemurhaa ja kuolemaa ei tule ihannoida ongelmien ratkaisuna. Näin kuitenkin tehdään kirjassa ”Veljeni Leijonamieli”. Se ei ole lastenkirja.

Maailma ei ole täydellinen, on sairautta, vammaisuutta, kaikki toiveet eivät täyty. Ihmiselämä ja elämä yleensäkin on aina arvokas.

Lisäys:

Astrid Lindgrenin pitkän uran aikana syntyi monesti kiivasta keskustelua. Hän on puolustanut lasten oikeuksia, eläintenoikeuksia, puhunut onnellisen lapsuuden puolesta ja kehottanut rakastamaan lapsia, mistä kaikesta häntä voi ihailla ja kunnioittaa. Mutta hän on tuonut Veljeni leijonamielessä lastenkirjaan jälleensyntymisopin sekä kaksois-itsemurhan ihannoinnin, joita kaikki lukijat eivät missään tapauksessa kannata. Siitä täytyy saada keskustella.
Muualla onkin keskusteltu:
"The two brothers express a series of paradoxes: they kill so that others might live; they lie to protect the truth; they endorse life, but their own end is a form of double-suicide. Little wonder the book caused an intense media debate!"

Jos valitsee Googlella "Veljeni Leijonamieli ja itsemurha", huomaa, että tästä asiasta keskustellaan Suomessakin.

suomalaisten nuorten itsemurhakuolleisuus
"Alle 15-vuotiaiden lasten itsemurhat ovat hyvin harvinaisia. 15-24-vuotiaiden kuolinsyynä itsemurha oli kuitenkin vuoden 2005 tilastossa toiseksi yleisin. 15-24-vuotiaat pojat tekevät enemmän itsemurhia kuin tytöt.--
Suomalaisten 15-24-vuotiaiden tyttöjen itsemurhakuolleisuus on Kiinan jälkeen toiseksi yleisintä maailmassa WHO:n tilastoaineiston perusteella."

Olen käsitellyt nuoren itsemurha-aikomusta jo ensimmäisessä nuortenkirjassani. Aurora. Vaahteralaakson tyttö [1991, 2. painos 1992, nyt yhteisniteessä Vaahteralaakson Aurora: Aurora 1-3, myös e-kirja ] kertoo vuodesta 1903, mutta asuin 1980-luvulla kirjaa aloittaessani Kanadassa, jossa tästäkin aiheesta keskusteltiin avoimesti.

Lue myös Itsemurhan ihannointi ja vammaisen ihmisen elämän kunnioittaminen.

Vain siivoojako?

Kuva: Dover

Tunsin Kanadassa useita tapauksia, joissa korkeankin koulutuksen saanut siirtolainen toimi siivoojana, sillä siivoojaksi pääsi helpolla ja palkka oli hyvä verrattuna entisen asuinmaan palkkoihin. Ja eihän ammatti ole koko ihminen.

Eräs virolainen pakolaisnainen oli kouluttanut lapsensa hyviin ammatteihin sairaalan siivoojan palkallaan. Aviomies oli ollut Virossa akateemisessa ammatissa eikä hänen terveytensä kestänyt kaivoksessa työskentelyä, vaan hän kuoli nuorena. Manner-Kiinasta tulleet lääkärit toimivat myös usein siivoojina sairaaloissa, mikä oli minusta koulutuksen tuhlausta. Mutta ehkä hekin ajattelivat seuraavien sukupolvien elämän olevan parempaa.

Kanadassa oli helppoa olla vaikkapa siivoojana, sillä ihmiset suhtautuivat yleensä toisiinsa ystävällisesti ja kohteliaasti riippumatta toisen yhteiskunnallisesta asemasta. Suomessa ei ole useinkaan näin. Eräs Kanadasta Suomeen palannut nuori mies toimi opiskeluaikanaan teollisuusvartijana suuressa firmassa. Eräänä päivänä hän meni jututtamaan sievää nuorta naista, joka oli asiakaspalvelussa eteisaulan tiskin takana. Nuori nainen suhtautui teollisuusvartijaan halveksivasti ja niskojaan nakellen. Nuori mies sanoi, ettei Kanadassa olisi koskaan tapahtunut vastaavaa.

Toinen tositapaus. Eräs nainen joutui Ruotsin matkalla kahvipöytäkeskusteluun, joka käsitteli kirjallisuutta ja taidetta. Jonkin ajan kuluttua joku kysyi, että missä työssä hän toimii, kun hän tuntee niin hyvin kulttuuriasiat. - Kaupassa myyjänä, vastasi nainen. Seurue meni hiljaiseksi, vilkuili toisiaan punastellen (Herra jestas, me on juteltu myyjän kanssa!) ja katsoi sen jälkeen tämän sivistyneen keskustelijan ohi, niin että tämä katsoi parhaaksi mennä hytiinsä lukemaan. Hän olisi voinut olla yhtä hyvin siivooja, sillä eihän ihmisen todellinen sivistystaso riipu ammatista. Olen kuullut muistakin vastaavista tapauksista, vaikka toisaalta demokratia on huimasti lisääntynyt monilla aloilla.

Ainakin Helsingin keskustan liikkeissä näyttää olevan iltaisin siivoojina nuoria fiksunnäköisiä tummaihoisia miehiä. Mitenkähän heihin suhtaudutaan? Siinä aihe jollekin kirjailijalle.

Mitä ammatteja romaanien henkilöillä on.

Marraskuun iltapäivä

Korkeavuorenkatu, originally uploaded by amnellanna.

Tarinamaanantai 31: Ahertaja-lapset

Lapsityövoimaa 1900-luvun alussa. Kuva: Matti Amnell
Näin vuonna 1903 Kanadassa:


- Syökin kunnolla, Molly. Pannukakkuja on uudestaan vasta viikon kuluttua, Mary neuvoi pientä kalpeaa tyttöä, joka istui Auroraa vastapäätä. Molly O'Connor ahmi pannukakkuja ja vaahterasiirappia kiireesti kuin pelkäisi, että joku sieppaa ne hänen edestänsä. Molly söi aina paljon, mutta ei lihonut, sillä hän kasvoi vielä. Molly oli vasta 12-vuotias. Hän oli tullut satojen muitten orpolasten kanssa lappu kaulassa laivalla Irlannista muutama kuukausi sitten.

Mollylla oli samanlaiset vaatteet kuin Aurorallakin, ja hänen kiiltävänmusta suora tukkansa riippui kapealla palmikolla hänen luisevassa niskassaan. Mollyn pienet laihat kädet olivat punaisiksi sierettyneet, karkeat ja täynnä kovettumia, sillä Molly pesi päiväkaudet raskaita patoja, kattiloita ja rasvaisia paistinpannuja.

Tiskattavaa kertyi loputtomiin, sillä talossa syötiin neljä tukevaa ateriaa, ja ne laitettiin kaikki erikseen sekä talonväelle että palveluskunnalle. Toisinaan palvelijat saivat syödä herrasväen ruuantähteitä - fasaania lauantaina ja kalkkunaa sunnuntaina - ja jopa maistaa vähän viiniäkin, mutta enimmäkseen he söivät puuroja, keittoja ja vaivaisenleipää.

Joka ilta Molly hankasi mustan rautaisen hellan puhtaaksi liasta ja rasvasta ja kiillotti sen. Kahdesti päivässä hän luuttusi kuopille kuluneen ruskeanharmaan linoleumilattian. Sen timantinmuotoiset kuviot näyttivät kuitenkin kokonaisilta, sillä linoleumi oli läpivärjättyä ja niin kestävää, että sitä sanottiin panssarilaivalinoleumiksi.

Herkullinen tuoksu levisi pulleasta valkoisesta teekannusta, joka oli keskellä keittiön tummunutta mäntypöytää. Mary istuutui pöydän ääreen, maisteli teetä sinivalkoisesta tukevasta kupista ja sulki silmänsä kuiskaten:

- On jotain, mitä minun tulee todella ikävä, jos lähden tästä talosta: sunnuntaiaamun teetä. Minä haluan saada miehen, jolla on varaa ostaa minulle kunnollista teetä.

Tämä oli ote kirjastani "Aurora, vaahteralaakson tyttö". 1991 (1992). Molly esiintyy myös kirjassa "Aurora ja villikyyhkysten aika".




Pienen palvelustytön Mollyn näkökulma hallitsee kuvitettua lastenkirjaani "Aurora ja Molly. 1999. Kuvitus: Matti Amnell.


Lapsityövoima merkitsi isäntäväelle edullista palveluskuntaa. Lapselle itselleen se merkitsi usein eloonjäämistä, sillä kotona oli paljon lapsia eikä ruoka riittänyt kaikille. Aitini (1910-1997) oli yksi näistä ahertajalapsista. Hänen kotonaan oli yksitoista lasta. Vaikka isä oli suksimestari, ei ollut varaa lähettää lapsia kouluun. Hänenkin perheensä eli varsinkin äitini lapsuuden aikana suuressa puutteessa, mikä johtui vuonna 1875 syntyneen isoisäni mielestä Venäjän vallankumouksesta ja sisällissodasta, vaikka se ei ulottunutkaan Ylä-Savoon asti. Ei saatu enää viljaa Venäjältä, ja kotimaan asiat olivat myös kaaoksessa.

Äitini oli jo lapsena palvelustyttönä rikkaitten sukulaisten luona. Hänellä oli erityisen vahva sydän, ja hän eli melkein 97-vuotiaaksi. Juuri tätä kirjoittaessani tuli mieleeni: vahvistuiko hänen sydämensä, koska hän joutui tekemään niin paljon ruumiillista työtä lapsena? Lapsuuden ja teini-iän aikana harjoitettu kova liikuntahan luo hyvä pohjan kunnolle.

Äitini olisi halunnut käydä koulua, mutta kansakoulutkin olivat pitkän matkan päässä, sillä yleistä oppivelvollisuutta ei vielä ollut. Äiti oli opinhaluinen ja meni pikkupiiaksi erääseen taloon, jossa pidettiin koulua ja suoritti neljä luokkaa kahdessa vuodessa. Hän korosti aina meille tyttärilleen koulunkäynnin tärkeyttä ja piti nuoruutensa työpaikkoja eräänlaisena kouluna, sillä hänestä tuli loistava ruoanlaittaja. Äiti oli iloinen ja hauska ihminen. Hän ei ollut koskaan katkera lapsuudestaan, vaan kertoi mukavia juttuja palveluspaikoistaan..

Lumitilanne aamulla klo 9

Johanneksenkirkko 14.11.2007