Teini-ikäinen tätini päätti viedä minut eräänä kesänä valokuvaan. Ensimmäiseksi hän pesi hiukseni, leikkasi otsatukkani ja puki päälleni kauniin mekon. Jotta näyttäisin vielä hienommalta, hän päätti piipata tukkani kiharoille. Mutta piippausrauta ei ehtinyt kuumentua kunnolla, siksi kiharat jäivät puolitiehen. Sitten vaan kiireesti valokuvaamoon.
Meillä molemmilla oli uudet paperinarusta tehdyt kengät. Ne olisivat kuluneet liiaksi kadulla kävellessä, joten tätini kantoi meidän kummankin kengät kädessään valokuvaamoon asti.
Samuel Lehtolan (1892 - 1969) valokuvaamo oli Riistakadun mäessä lähellä Kauppatoria, ja valokuvaaja oli pienikokoinen mies, jolla oli köyryselkä, sillä hän oli Henri de Toulouse-Lautrecin lailla joutunut johonkin onnettomuuteen lapsena. Hän oli taitava valokuvaaja, jonka studioon tultiin toisilta paikkakunniltakin kuvattavaksi.
Sain upouudet narukengät jalkaani, käsilaukun käteeni ja istuin korkealle tuolille lampaannahkan päälle.
- Näkyykö laukku? kysyin valokuvaajalta, joka oli kätkeytynyt mustan kankaan sisälle.
Minua käytettiin tällä samalla valokuvaajalla useitakin kertoja. Muutamat valokuvat katosivat, ja uusia ei ole voitu hankkia tilalle, sillä tietämäni mukaan lopettaessaan liikkeensä tämä valokuvaaja oli tuhonnut kaikki negatiivit ja valokuvalevyt.
