Täytyy tunnustaa, että on sittenkin popmusiikkia, joka koskettaa minua. Se liittyy hyvin henkilökohtaisiin muistoihin. Mieheni ja minä tutustuimme teinijuhlissa ja siellä soi meille ikimuistokseksi tuleva kappale: Bill Haley & His Comets "Rock around the Clock". Mieheni laittoi tämän tutun levyn äsken soimaan, kun puhuttiin musiikista.
Olimme olleet kumpikin ulkomailla edellisenä kesänä, Englannissa kansainvälisellä mansikanpoimimisleirillä ja vaihto-oppilaana Amerikassa. Osasimme rokata. Osaamme vieläkin, ainakin hääpäivänä ja lastemme häissä.
Poikaystäväni, tuleva mieheni soitti pianoa ja piti kovasti musiikista. Muistoina noilta vuosilta ovat lähinnä Heino Kasken ja Sibeliuksen pianokappaleet, joita hän harjoitteli ja tietysti Glenn Millerin In the Mood. Mieheni onkin paljon kaikkiruokaisempi musiikin suhteen kuin minä.
Voisin lisätä popmusiikkikoriini vielä yhden laulun, jota suorastaan rakastan: Louis Armstrong & What a Wonderful World. Tuskinpa maailmassa lienee yhtään ihmistä, joka ei pitäisi siitä?
My very old blog. Vuodesta 2005-
sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2005
Geenivirhe
Minulla täytyy olla jonkinlainen geenivirhe: En pidä - enkä ole koskaan pitänyt - kahvista, alkoholista (en edes shampanjasta), Coca Colasta, juustosta, timanteista, tupakasta, oluesta, kaviaarista enkä popmusiikista. Enkä minkkiturkeista.
Minua ei ollenkaan häiritse, jos muut pitävät kaikista noista, kunhan saan olla sopivan etäisyyden päässä tupakansavusta ja hienoista (=pahanhajuisista) ranskalaisista juustoista. Kun olin AFS-vaihto-oppilaana Amerikassa, vastenmielisyyteni Coca Colaa ja inkivääriolutta kohtaan herätti miltei paheksuntaa, mutta meni ulkomaalaisuuteni tiliin. Mutta suomalainen, joka ei pidä kahvista ja viinasta herättää syviä epäluuloja. Omituisuuteni tunkee minut marginaaliin, elintapatoisinajattelijaksi.
Tästä geenivirheestä on ollut enimmäkseen hyötyä. Säästyy rahaa ja mieliharmia, kun ei ole kiusausta noihin kalliisiin mielihaluihin. Ehkä olen vain geneettisesti 100-prosenttinen torpantyttö, joka pitää lähdevedestä, pelimannimusiikista ja uunijuustosta.
Jaa, mutta entä kaikki ne kirjat, Earl Grey -tee, Sacher-kakku, Mövenpickin suklaajäätelö, Mozart, Vivaldi ja Rameau? Niistä minä pidän. Minulla täytyy olla jokin geenivirhe. Olenko yksin vai onko meitä muitakin?
Ehkä meitä on kaksi: Toinen kirjallisuustesti paljasti, että olen kirjallisesti kahtia jakaantunut persona: Stone Soup ja T.S. Eliot.
Your alter poet is Thomas Stearns Eliot. For you,
life rocks pretty hard!
Who is Your Alter Poet?
brought to you by Quizilla
Minua ei ollenkaan häiritse, jos muut pitävät kaikista noista, kunhan saan olla sopivan etäisyyden päässä tupakansavusta ja hienoista (=pahanhajuisista) ranskalaisista juustoista. Kun olin AFS-vaihto-oppilaana Amerikassa, vastenmielisyyteni Coca Colaa ja inkivääriolutta kohtaan herätti miltei paheksuntaa, mutta meni ulkomaalaisuuteni tiliin. Mutta suomalainen, joka ei pidä kahvista ja viinasta herättää syviä epäluuloja. Omituisuuteni tunkee minut marginaaliin, elintapatoisinajattelijaksi.
Tästä geenivirheestä on ollut enimmäkseen hyötyä. Säästyy rahaa ja mieliharmia, kun ei ole kiusausta noihin kalliisiin mielihaluihin. Ehkä olen vain geneettisesti 100-prosenttinen torpantyttö, joka pitää lähdevedestä, pelimannimusiikista ja uunijuustosta.
Jaa, mutta entä kaikki ne kirjat, Earl Grey -tee, Sacher-kakku, Mövenpickin suklaajäätelö, Mozart, Vivaldi ja Rameau? Niistä minä pidän. Minulla täytyy olla jokin geenivirhe. Olenko yksin vai onko meitä muitakin?
Ehkä meitä on kaksi: Toinen kirjallisuustesti paljasti, että olen kirjallisesti kahtia jakaantunut persona: Stone Soup ja T.S. Eliot.
Your alter poet is Thomas Stearns Eliot. For you,
life rocks pretty hard!
Who is Your Alter Poet?
brought to you by Quizilla
keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2005
Kaksi viikkoa bloggaajana
Kaksi viikkoa bloggaajana on ohi. On mahdollista aloittaa nollapisteestä (=ei tiedä, mikä on HTML, luulee koodeja hieroglyfeiksi) ja rakentaa itselleen parissa viikossa ahkeralla työllä ikioma vaappuva saippualaatikko ja pitää sieltä muutama puhe. Kiitos ystävällisistä nyökkäyksistä ja lempeistä kommenteista. Kansalainen Blogisisko lähtee muutamaksi päiväksi pienelle aikamatkalle keskiaikaan. Voikaa hyvin. See you soon.:)
tiistaina, kesäkuuta 14, 2005
Lapsenryöstöjä ja muuta yhteiskunnallisuutta
Tämän aamun Helsingin Sanomat kertoo, että intialainen järjestö on maksanut rikollisille, jotta nämä ryöstäisivät lapsia adoptoitaviksi ulkomaille. (HS 15.6.2004). New Yorkissa voi nähdä maanalaisten asemilla satoja ilmoituksia ja valokuvia ryöstetyistä lapsista. Suurin osa heistä oli toisen vanhemman avioeron jälkeen ryöstämiä lapsia, mutta lukemattomat lapset täysin vieraiden ihmisten ryöstämiä. Monissa maissa lapsia täytyy vahtia koko ajan, ettei näitä varastettaisi.
Meitä tyttökirjojen kirjoittajia pidetään usein nostalgiaan taipuvaisina romanttisina täteinä, mutta meidän kirjojemme aiheet voivat olla liiankin ajankohtaisia. Viime syksynä ilmestyneessä kirjassani kerron lapsenryöstöstä 1500-luvun Suomessa. Sama aihe on koskettanut minua aikaisemminkin, silloin 1800-luvun ilmiönä.
Lapsena ajattelin, että laulu ”Pieni nokipoika” oli hauska ja jännittävä. Reipas poika kiipeää innoissaan katonharjalle ja alkaa nuohota savupiippua, niin kuin olin nähnyt nuohoojien tekevän kotikaupunkini puutalojen katoilla. Jotain surullista laulun sävelmässä kuitenkin oli.
Vasta aikuisena minulle paljastui karmea totuus: entisaikojen nokipojat kiipesivät takasta ylös savupiippuun ja nuohosivat savupiipun omalla hennolla ruumiillaan.
Mette kirjoitti 12.6. Charles Kingleystä, ”Vellamon lasten isästä”. Kingsleyn kirjassa pieni nokipoika Tom kuolee ja pääsee kuoltuaan veden maailmaan. Nokipoikien kohtalo järkytti minua. Pieni nokipoika ilmestyi minunkin kirjoihini. Torontolainen ajuri kertoo vuonna 1906 näin lapsuudestaan Euroopassa:
- Oma isä möi minut nokipojaksi, kun olin vasta viisivuotias, sanoi herra Miller. – Luoja sen hänelle anteeksi antakoon, minä en voi.Toiset pojat oli varastettu kaduilta ja kotipihoistaan.
- Meidän piti kiivetä savupiipun sisälle, vaikka se oli silloin jo lailla kielletty. Noessa elimme, nukuimme ja söimme. Moni poika kuoli pienenä, yski itsensä kuoliaaksi. Minulla taitavat olla keuhkot rautaa, kun sen kestin. Riski poika olin jo silloin, sanoi herra Miller ylpeänä.
- Kovaa se oli, vielä nytkin näen painajaisunta, että herra Morris huutaa rämisevällä äänellä ja käskee kiivetä savupiippuun.
- Seitsenvuotiaana karkasin ja jouduin kaivokseen. Laitonta oli sekin, liian nuori olin kaivokseen, kun en ollut vielä kymmenvuotias.
- Sitten hyvä tohtori Erion, tämän meidän tohtorin isä, haki minut sieltä pois ja vei yhteen kyläpahaiseen letittämään herrasväelle olkihattuja, tuollaisia niin kuin on Aurora-neidillä.
- Oli siinä minulle kaupunkilaispojalle ihmettelemistä, lehmät ja kaikki, en ollut moisia nähnyt. Siellä minusta tuli hevosmies. Yhdelle hevoselle kaikki suruni kuiskailin, se oli minun ensimmäinen ystäväni.
”Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995
Meitä tyttökirjojen kirjoittajia pidetään usein nostalgiaan taipuvaisina romanttisina täteinä, mutta meidän kirjojemme aiheet voivat olla liiankin ajankohtaisia. Viime syksynä ilmestyneessä kirjassani kerron lapsenryöstöstä 1500-luvun Suomessa. Sama aihe on koskettanut minua aikaisemminkin, silloin 1800-luvun ilmiönä.
Lapsena ajattelin, että laulu ”Pieni nokipoika” oli hauska ja jännittävä. Reipas poika kiipeää innoissaan katonharjalle ja alkaa nuohota savupiippua, niin kuin olin nähnyt nuohoojien tekevän kotikaupunkini puutalojen katoilla. Jotain surullista laulun sävelmässä kuitenkin oli.
Vasta aikuisena minulle paljastui karmea totuus: entisaikojen nokipojat kiipesivät takasta ylös savupiippuun ja nuohosivat savupiipun omalla hennolla ruumiillaan.
Mette kirjoitti 12.6. Charles Kingleystä, ”Vellamon lasten isästä”. Kingsleyn kirjassa pieni nokipoika Tom kuolee ja pääsee kuoltuaan veden maailmaan. Nokipoikien kohtalo järkytti minua. Pieni nokipoika ilmestyi minunkin kirjoihini. Torontolainen ajuri kertoo vuonna 1906 näin lapsuudestaan Euroopassa:
- Oma isä möi minut nokipojaksi, kun olin vasta viisivuotias, sanoi herra Miller. – Luoja sen hänelle anteeksi antakoon, minä en voi.Toiset pojat oli varastettu kaduilta ja kotipihoistaan.
- Meidän piti kiivetä savupiipun sisälle, vaikka se oli silloin jo lailla kielletty. Noessa elimme, nukuimme ja söimme. Moni poika kuoli pienenä, yski itsensä kuoliaaksi. Minulla taitavat olla keuhkot rautaa, kun sen kestin. Riski poika olin jo silloin, sanoi herra Miller ylpeänä.
- Kovaa se oli, vielä nytkin näen painajaisunta, että herra Morris huutaa rämisevällä äänellä ja käskee kiivetä savupiippuun.
- Seitsenvuotiaana karkasin ja jouduin kaivokseen. Laitonta oli sekin, liian nuori olin kaivokseen, kun en ollut vielä kymmenvuotias.
- Sitten hyvä tohtori Erion, tämän meidän tohtorin isä, haki minut sieltä pois ja vei yhteen kyläpahaiseen letittämään herrasväelle olkihattuja, tuollaisia niin kuin on Aurora-neidillä.
- Oli siinä minulle kaupunkilaispojalle ihmettelemistä, lehmät ja kaikki, en ollut moisia nähnyt. Siellä minusta tuli hevosmies. Yhdelle hevoselle kaikki suruni kuiskailin, se oli minun ensimmäinen ystäväni.
”Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995
sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2005
Big Trousers
Tällä paikalla oli kuva, jossa tavaratalon omistaja Schwab näyttää valokuvaajalle "maailman suurimpia housuja".
Valokuva: Matti Amnell
Valokuva: Matti Amnell
lauantaina, kesäkuuta 11, 2005
Lihavia miehiä ja naisia
"Miehet ovat kaikki harvinaisen lihavia ja lihavuus yleensä sitä lajia joka puistattaa katsojaa, tuo mieleen vesipöhön ja on enimmäkseen seurausta liiallisesta ryyppäämisestä,tuosta pahasta tavasta, johon monilla suomalaisilla tuntuu olevan taipumusta. Suomessa on kymmenittäin niin lihavia miehiä ettei yksikään englantilainen ikinä kykenisi niihin mittoihin rasvoittumaan, yksikin sellainen valloittaa koko vossikan penkin, ja hänen ranteittensa ja nilkkojensa rasvapoimut vaikuttavat täysin uskomattomilta ensi kertaa nähtyinä; katsoja jää ihmettelemään miten mikään tuoli, mitkään kiesit saattavat kestää moista painoa. Suunnattoman lihavat miehet ovat varmasti epämiellyttävimpiä Suomen omituisuuksien joukossa."
Näin kirjoittaa Mrs. Alec Tweedie kirjassaan "Matkalla Suomessa 1896".
-C- kirjoittaa blogissaan laihdutuslääkkeistä. Suurin osa meistä laihduttaa koko ajan. Mikä meitä oikein lihottaa?
Beale Street, Memphis, Tennessee. Siellä alkoi blues. Siellä on myös vuonna 1876 perustettu A. Schwabin tavaratalo, jossa näin maailman suurimmat miestenhousut. Mutta nekään eivät olleet tarpeeksi suuret eräälle asiakkaalle, kertoi tavaratalon omistaja herra Schwab. Amerikkalaisia moititaan erityisen lihaviksi. Montignac moittii amerikkalaisen ruokavalion leviämistä syyksi lihavuuteen. Mutta onko se totta?
Vanhoista maalauksista ja kirjoista ilmenee, että lihavia on ollut aina. Suomessakin oltiin lihavia kauan ennen hampurilaispaikkojen tuloa Suomeen, kuten Ethel Brilliana Tweedyn kirjasta käy ilmi. Kuitenkin tuntuu siltä, että lihavia ihmisiä on nykyään vielä enemmän kuin ennen.
Monia ihmisiä lihottaa stressi. Olisiko mahdollista, että kaikki maailman huolet lihottavat meitä? Koskaan ennen eivät ole koko maailman onnettomuudet, sodat ja muut tragediat tulleet yhtä nopeasti kaikkien tietoisuuteen. Syömmekö me kaikki suruumme?
Näin kirjoittaa Mrs. Alec Tweedie kirjassaan "Matkalla Suomessa 1896".
-C- kirjoittaa blogissaan laihdutuslääkkeistä. Suurin osa meistä laihduttaa koko ajan. Mikä meitä oikein lihottaa?
Beale Street, Memphis, Tennessee. Siellä alkoi blues. Siellä on myös vuonna 1876 perustettu A. Schwabin tavaratalo, jossa näin maailman suurimmat miestenhousut. Mutta nekään eivät olleet tarpeeksi suuret eräälle asiakkaalle, kertoi tavaratalon omistaja herra Schwab. Amerikkalaisia moititaan erityisen lihaviksi. Montignac moittii amerikkalaisen ruokavalion leviämistä syyksi lihavuuteen. Mutta onko se totta?
Vanhoista maalauksista ja kirjoista ilmenee, että lihavia on ollut aina. Suomessakin oltiin lihavia kauan ennen hampurilaispaikkojen tuloa Suomeen, kuten Ethel Brilliana Tweedyn kirjasta käy ilmi. Kuitenkin tuntuu siltä, että lihavia ihmisiä on nykyään vielä enemmän kuin ennen.
Monia ihmisiä lihottaa stressi. Olisiko mahdollista, että kaikki maailman huolet lihottavat meitä? Koskaan ennen eivät ole koko maailman onnettomuudet, sodat ja muut tragediat tulleet yhtä nopeasti kaikkien tietoisuuteen. Syömmekö me kaikki suruumme?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)