Oksasohva. Kuva: PAA

Kuva: Anna Amnell

Oksahuonekaluja

Kuva: Anna Amnell
1900-luvun alkupuolen valokuvissa voi nähdä hauskoja oksista tehtyjä huonekaluja. Niitä on nykyään esillä joissakin ulkomaalaisissa sisustuslehdissä. Suomalaisissa lehdissä en ole sattunut niitä näkemään, en myöskään suomalaisissa kodeissa, jos ei oteta lukuun pajusta punottuja korihuonekaluja tai muodikkaita aasialaisia bambuhuonekaluja, joita on yhä useammalla.

Oksista voi tehdä maalaistyylisiä pylvässänkyjä, sängynpäätyjä, keinutuoleja sekä kahden hengen sohvia (loveseats) (usein kiiltäväksi kuorituista oksista). Sohvapöydän päälle voi asettaa lasilevyn. Oksista voisi syntyä yhtä hyvin kehto, jakkara tai pöytä, aivan kuten vanhoina aikoina.

Oksahuonekaluja käytettiin ensi kerran englantilaisissa puutarhoissa jo 1700-luvun keskivaiheilla. Ne tulivat suosituiksi varsinkin sen jälkeen, kun englantilainen pilalehti Punch julkaisi niistä piirroksia 1840-luvulla ja käytti tekstissä oksakuvioisia isoja alkukirjaimina. Yritin löytää sellaisia netistä tähän lastuun/päreeseen, mutta ei löytynyt.

Oksahuonekaluja tehtiin Amerikassa aikoinaan pajusta ja hikkoripuusta. Niitä käytettiin 1800-luvulla suosituissa lomanviettokohteissa kuten Cape Codissa. Kiertävät käsityöläiset kulkivat paikkakunnalta toiselle, joten on vaikeaa sanoa, mistä mallit olivat alkujaan peräisin.

Lamakauden aikana 1930-luvulla työttömät miehet tekivät niitä ja kulkivat kauppaamassa ovelta ovelle. 1900-luvun loppupuolella oksahuonekalut tulivat muotiin, ja niitä tekivät artisaanit.

Jääkiekot tehdään kumipuun oksista sahaamalla. Mutta tehdäänkö suomalaisten puiden oksista jotakin? Minusta tuntuu, että jos olisin kätevä puutöissä, yrittäisin koota jonkinlaisen tuolin oksista. Ehkä pitäisi kokeilla ensin nukketalon huonekaluja.

Puunvihaajia ja puunhalaajia

Meillä oli naapureina aktiivisia puunvihaajia, kun asuimme vuokralaisina torontolaisessa paritalossa, jonka pihalla kasvoi talonkorkuinen magnolia. Seinän takana eleli kreikkalainen pariskunta. Toisella puolen omassa erillisessä talossaan asui italialainen perhe. Kumpikaan naapuri ei voinut sietää puita, ei ainakaan sellaisia hyödyttömiä puita, joista me, meidän kissat ja pesukarhut, varsinaiset puunhalaajat, pitivät.

Seinänaapurimme veljellä oli sukutila ja laajat oliivitarhat Kreikassa. Tämä nuorempi veli oli lähtenyt onneaan etsimään Kanadaan. Hänellä oli suuri perhe, aikuisia lapsia ja runsaasti lapsenlapsia sekä ravintola, johon hän kasvatti pihallaan salaattia, paprikaa ja muita vihanneksia. Pihan yläpuolelle oli ripustettu kanaverkot, joista riippui viiniköynnöksiä.

Kreikkalainen naapuri himoitsi meidän puutarhaamme, joka oli hänen näkemyksensä mukaan nyt täysin hyödyttömässä käytössä. Siellähän kasvoi vain tulppaaneja, pioneja, orvokkeja ja ruusuja sekä ikäloppu päärynäpuu, josta oli hyötyä vain pesukarhuille. Ja tietysti magnolia. Ja olihan siellä kirsikkapuu, josta meidän kissat pitivät kovasti.

Seinänaapuri sanoi, että hän aikoi ostaa toisenkin puolen taloa. Ensimmäiseksi hän sanoi kaatavansa pihalta kaikki puut ja pensaat.
- Ette kai magnoliaa? kysyin.
- Sen nyt kaikkein ensimmäiseksi, mies sanoi. - No good. Vie kaiken ravinnon maasta.

Maria-rouva mutisi hiljaa jotain siitä, että magnolia oli oikeastaan aika kaunis.
Me aloimme haaveilla veikkausvoitosta, jotta voisimme pelastaa magnolian.

Toisella puolella asuva italialainen pariskunta vihasi myös puita. He osoittelivat pihamme puita ja pensaita ja tekivät käsillään leikkaavia eleitä, jotka tarkoittivat puiden hakkaamista tai kaulan katkaisua. Heidän karulla sorapihallaan kasvoi siro sypressimäinen kanadantuija, talon ainoa kaunistus. Mutta sekin oli nähtävästi liikaa.

Eräänä päivänä hento mustapukuinen italialaisrouva alkoi kaataa sypressiä hyvin omaperäisellä tavalla. Hän sitoi sen ympärille narun ja alkoi kiskoa. Hän riuhtoi narusta joka päivä. Tuo outo näky toi mieleen italialaiset elokuvat, joissa karut mustapukuiset naiset elävät vielä keskiaikaa.

Italialaisperheen kuvankaunis tytär kävi toisinaan äitinsä luona kookkaan kanadalaisen miehensä ja kauniisti puettujen kanadalaisten lastensa kanssa. Lapset olivat toisesta maailmasta ja toisesta aikakaudesta kuin heidän Italiasta tullut isoäitinsä. Nuori äiti heilui sillä välillä, näytti toisinaan vanhojen maalausten enkeliltä ja toisinaan Hollywood-tähdeltä.

Kukaan ei näyttänyt huomaavan isoäidin puunkaatoyritystä puhumattakaan siitä, että olisi auttanut häntä. Tämä jatkoi kuitenkin puun nyhtämistä tarmolla, joka muistutti suomalaista sisua ja peräänantamattomuutta. Muutaman viikon kuluttua puu naisen riemuksi irtosi maasta juurineen. Näin naisen hymyilevän ensi kerran ja tajusin, että hän oli ollut hyvin kaunis nuorena.

Pihalle jäi kuoppa. Vihattu sypressi katosi jonnekin. Meille ei tullut veikkausvoittoa. Suomalaisrouva möi talon kreikkalaiselle ravintoloitsijalle. Hän halusi meidän jäävän asumaan taloon, mutta me muutimme. Emme menneet koskaan katsomaan, miten magnolialle oli käynyt.

Magnolia

Anna Amnell puutarhassaan Torontossa
Kuva: Matti Amnell ( Jr.)
Katso magnoliakuvaa suuressa koossa

Eräs suurimpia ihmeitä, joita olen elämässäni nähnyt, on kukkiva magnolia. Suuria vaaleapunaisia kukkia täynnä oleva, kaksikerroksista taloa korkeampi puu hallitsi elämäämme niinä kahtena keväänä, joina asuimme East Yorkin kaupunginosassa Toronton keskustassa.

Kevättalvella ilmestyivät puuhun koristekynttilän näköiset sukkulamaiset nuput. Vähitellen pilkotti sieltä täältä vaaleanpunaista, ja pian avautuivat melkein teevadin kokoiset kukat. Koko lehdetön puu oli pian täynnä tuoksuvia kukkia. Toisen kerroksen ikkunoista lapsemme saivat ihailla huoneistaan vaaleanpunaista kukkamerta. Kun terälehdet putosivat maahan, emme raskineet haravoida niitä pois pitkään aikaan puutarhasta.

Vähitellen puuhun alkoi ilmestyä lehtiä. Ensin ne olivat ohuita ja vaaleanvihreitä, mutta muuttuivat vähitellen tummiksi ja paksuiksi ja suojasivat erinomaisesti taloa kuumalta auringonpaisteelta. Kukkien paikalle kasvoi tummanruskeita käpyjä, joita Toronton mustat oravat pitivät herkkunaan.

Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin talon rouva, suomalainen siirtolainen, oli ostanut kadun toiselta puolen sijainneesta kasvihuoneesta puolentoista jalan pituisen magnoliantaimen.

Perheen teini-ikäinen poika oli lukenut kirjasta ”kun me istuimme magnoliapuun alla”, ja siitä asti olivat äiti ja poika haaveilleet magnoliasta. Poika oli kantanut taimiruukun sylissään. Taimi oli istutettu erinomaiseen paikkaan talon eteläpuolelle. Kylmiltä itätuulilta sitä suojaisi talon sivurakennus, jossa oli autotalli.

Puuta lannoitettiin huolellisesti. Sen ympärille kaivettiin ura, johon vietiin monet kalanperkuuvedet. Kalanperkausjätteet kaivettiin taas syvemmälle, jotta pesukarhut eivät saaneet niitä herkkupaloikseen. Kuivalla säällä magnoliaa kasteltiin kuten muutakin puutarhaa.

Suojaisasta kasvupaikasta ja hyvästä hoidosta johtuen taimi tuntui kasvavan silmissä. Se kukki jo pienenä. Alussa oli vain kolme neljä kukkaa, mutta joka kesä niitä tuli yhä useampia. Puusta katkaistiin alhaalta sivuversoja, jotta toteutuisi haave saada istua magnoliapuun alla. Välillä puun ympärillä kiersi myös iso kukkapenkki.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen magnolia oli niin suuri, että se hallitsi taloa. Niin ainakin meidän mielessämme. Haaveilimme, että voisimme ostaa talon ja laittaa pihan puolelle toiseen kerrokseen ulottuvan katedraali-ikkunan, jotta voisimme ihailla magnoliaa vielä paremmin. Se toive ei toteutunut, mutta magnolia opetti minut arvostamaan unelmia ja kärsivällisyyttä.



Kaikki eivät pitäneet magnoliasta - puunvihaajat.

Meillä oli naapureina aktiivisia puunvihaajia, kun asuimme vuokralaisina torontolaisessa paritalossa, jonka pihalla kasvoi talonkorkuinen magnolia. Seinän takana eleli kreikkalainen pariskunta. Toisella puolen omassa erillisessä talossaan asui italialainen perhe. Kumpikaan naapuri ei voinut sietää puita, ei ainakaan sellaisia hyödyttömiä puita, joista me, meidän kissat ja pesukarhut, varsinaiset puunhalaajat, pitivät.

Seinänaapurimme veljellä oli sukutila ja laajat oliivitarhat Kreikassa. Tämä nuorempi veli oli lähtenyt onneaan etsimään Kanadaan. Hänellä oli suuri perhe, aikuisia lapsia ja runsaasti lapsenlapsia sekä ravintola, johon hän kasvatti pihallaan salaattia, paprikaa ja muita vihanneksia. Pihan yläpuolelle oli ripustettu kanaverkot, joista riippui viiniköynnöksiä.

Kreikkalainen naapuri himoitsi meidän puutarhaamme, joka oli hänen näkemyksensä mukaan nyt täysin hyödyttömässä käytössä. Siellähän kasvoi vain tulppaaneja, pioneja, orvokkeja ja ruusuja sekä ikäloppu päärynäpuu, josta oli hyötyä vain pesukarhuille (Lue: Pesukarhu päärynäpuussa). Ja tietysti magnolia. Ja olihan siellä kirsikkapuu, josta meidän kissat pitivät kovasti.

Seinänaapuri sanoi, että hän aikoi ostaa toisenkin puolen taloa. Ensimmäiseksi hän sanoi kaatavansa pihalta kaikki puut ja pensaat.
- Ette kai magnoliaa? kysyin.
- Sen nyt kaikkein ensimmäiseksi, mies sanoi. - No good. Vie kaiken ravinnon maasta.

Maria-rouva mutisi hiljaa jotain siitä, että magnolia oli oikeastaan aika kaunis.
Me aloimme haaveilla veikkausvoitosta, jotta voisimme pelastaa magnolian.

Toisella puolella asuva italialainen pariskunta vihasi myös puita. He osoittelivat pihamme puita ja pensaita ja tekivät käsillään leikkaavia eleitä, jotka tarkoittivat puiden hakkaamista tai kaulan katkaisua. Heidän karulla sorapihallaan kasvoi siro sypressimäinen kanadantuija, talon ainoa kaunistus. Mutta sekin oli nähtävästi liikaa.

Eräänä päivänä hento mustapukuinen italialaisrouva alkoi kaataa sypressiä hyvin omaperäisellä tavalla. Hän sitoi sen ympärille narun ja alkoi kiskoa. Hän riuhtoi narusta joka päivä. Tuo outo näky toi mieleen italialaiset elokuvat, joissa karut mustapukuiset naiset elävät vielä keskiaikaa.

Italialaisperheen kuvankaunis tytär kävi toisinaan äitinsä luona kookkaan kanadalaisen miehensä ja kauniisti puettujen kanadalaisten lastensa kanssa. Lapset olivat toisesta maailmasta ja toisesta aikakaudesta kuin heidän Italiasta tullut isoäitinsä. Nuori äiti heilui sillä välillä, näytti toisinaan vanhojen maalausten enkeliltä ja toisinaan Hollywood-tähdeltä.

Kukaan ei näyttänyt huomaavan isoäidin puunkaatoyritystä puhumattakaan siitä, että olisi auttanut häntä. Tämä jatkoi kuitenkin puun nyhtämistä tarmolla, joka muistutti suomalaista sisua ja peräänantamattomuutta. Muutaman viikon kuluttua puu naisen riemuksi irtosi maasta juurineen. Näin naisen hymyilevän ensi kerran ja tajusin, että hän oli ollut hyvin kaunis nuorena.

Pihalle jäi kuoppa. Vihattu sypressi katosi jonnekin. Meille ei tullut veikkausvoittoa. Suomalaisrouva möi talon kreikkalaiselle ravintoloitsijalle. Hän halusi meidän jäävän asumaan taloon, mutta me muutimme. Emme menneet koskaan katsomaan, miten magnolialle oli käynyt.

Arki on alkanut

Kuva: Joonas Heiskanen©

Ei enää päiväkausien netissä asumista ja uudella tietokoneella leikkimistä. Kirjoitustyö on taas alkanut. Tähän asti olen kirjoittanut mieheni ja lasteni koneilla. Nyt minulla on elämäni ensimmäinen ikioma tietokone. Kun aloitan päivän työt, näen edessäni rauhallisen metsäpolun Muonion läheltä Rauhalasta. Sukulaiseni  aloitti siitä Lapin vaelluksensa.

Sisareni on käynyt kuluneen kuukauden aikana Helsingissä kahdesti ja neuvonut minua käyttämään tätä uutta tietokonetta ja lisälaitteita, joita tarvitsen sen kanssa. Sisareni osaa opettaa, vaikka ei ole ollut koskaan opettaja. Mutta onhan hän äiti. Roolit vaihtuvat sisaruksilla. Meilläkin yhä useammissa asioissa pikkusisko neuvoo isoasiskoa.

Jos ei olisi laskuria, luulisin että kirjoitan tätä blogia vain itselleni. Kiitos teille, jotka käytte vilkaisemassa tätä päivittäin. Toivon, että pääsen vähitellen oikeaan blogin pitämiseen.

Mitä toivon blogini olevan? Toivon, että blogissani olisi samanlaista kuin meillä kotona. Voi jutella milloin mistäkin. Mette sanoi jotakin samanlaista blogeista eräässä haastattelussa. Tervetuloa ilmaisemaan mielipiteenne.