torstaina, marraskuuta 24, 2005

Sukutarinoita ja kansallisia myyttejä. Happy Thanksgiving!



kuva: Vintage Spot Illustrations. Dover
Asuin teini-ikäisenä vuoden Montanassa American Field Service -vaihto-oppilaana perheessä, joka oli kotoisin Bostonista. Isovanhemmat olivat tulleet Irlannista. Kaksi isoisää ja yksi isotäti matkusti joka vuosi Montanaan kiitospäivää juhlimaan.

Päivällä perhen viisi tyttöä ja minä kannoimme autotallista pukkijalat ja kaksi pöytälevyä suuren olohuoneen keskelle. Pitkä pöytä peitettiin ensin huovilla ja sitten valkoisilla pöytäliinoilla. Juhla-astiat ja pöytähopeat otettiin esille. Kalkkuna, karpalohyytelö, vihannekset ja kurpitsapiiras tuoksuivat. Illalla kuunneltiin musiikkia - joko perheenäidin pianonsoittoa tai äänilevyjä, ehkä minun kunniakseni soitettiin Sibeliusta, joka oli eräs perheen suosikkeja.

Mutta sitä ennen aterialla kerrottiin sukutarinoita. Toinen isoisistä kertoi siitä, kuinka hän muutti nuorena poikana Bostoniin Irlannista, kun siellä oli kova nälänhätä. Hän aloitti ensin apupoikana, myöhemmin koneenkäyttäjänä elokuvateatterissa, hankki itselleen oman elokuvateatterin ja lähetti lapsensa yliopistoon opiskelemaan. Toinen poika oli maankuulu baseball-tähti ja liikemies.

AFS-isäni Archie oli opiskellut kirjallisuutta yliopistossa, mutta mennyt laman vuoksi mekaanikoksi Fordin tehtaille ja päätynyt varakkaaksi liikemieheksi kauas länteen. Kerrottiin muitakin sukutarinoita, etenkin se, että perheen äiti Roz oli karannut kotoaan ja mennyt salaa naimisiin Archien kanssa. Roziesta ei tullut konserttipianistia vaan viiden lapsen äiti, joka soitti kuitenkin vuosikymmenet kolmen naisen kanssa pianokvartetissa. Yhtenä kiitospäivänä kuulee paljon sukutarinoita.Tietenkin kerrottiin siitä Amerikan kaikkein ensimmäisestä kiitospäivästä perheen nuorimmille lapsille.
- Tultiinko me Mayflowerilla? kysyi Jean, nuorin. – Meidän suku.
- Melkein, sanoi ukki.

Meille suomalaisille on rakas tarina Joulupukista, joka asuu Korvatunturilla ja vie lahjoja kaikille maailman lapsille. Amerikkalaisilla on kaunis tarina ensimmäisestä kiitospäivästä vuonna 1621, jolloin uudisasukkaat juhlivat kiitospäivää Amerikan alkuperäisen väestön kanssa.

Todellisuudessa intiaanit olivat viettäneet sadonkorjuun juhlaa jo tuhansien vuosien ajan samoin kuin muutkin kansat maailmassa. Amerikan mantereen ensimmäinen varsinainen kiitospäivä vietettiin jo vuonna 1578 New Foundlandissa, jossa englantilainen Martin Frobisher piti juhlan sen kunniaksi, että oli säilynyt hengissä pitkän ja vaarallisen merimatkan aikana.

Myös Amerikan mantereelle muuttaneet hollantilaiset, espanjalaiset ja ranskalaiset juhlivat sadonkorjuuta. On totta, että Plymouthin uudisasukkaat järjestivät kiitosjuhlan paikallisille intiaanien edustajille. Heillä oli syytä kiittää, sillä intiaanit olivat opettaneet heitä viljelemään maata ja pelastaneet heidät nälkäkuolemalta.

Mutta se ei ollut samanlainen kuin nykyinen kiitospäivä, enemmänkin virallinen, hyvin arvokas seremonia, jossa oli mukana korkea-arvoisia intiaanien edustajia. Intiaanien ja eurooppalaisten väliset suhteet eivät olleet suinkaan ainaista sodankäyntiä niin kuin Villin Lännen elokuvissa.

Amerikka on nykyään entistä monikulttuurisempi maa, ja kiitospäiväkin saa monenlaisia vaikutteita uusilta amerikkalaisilta. Luulen, että tänään ryhdytään kuitenkin juhlimaan kiitospäivää melko perinteisesti. Ensimmäisen kiitospäivän tarina on liian hyvä unohdettavaksi. Uskon, että se kerrotaan myös nykyajan lapsille. Toivon, että kiitospäivää juhlittaisiin taas Euroopassakin.

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2005

Aurora, vaahteralaakson tyttö. Kummit ja kaimat.

Aurora -blogi. Aurora-kirjat; tyttökirjat



Aurora, vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992)
Kansi: Matti Amnell


Lempi Aurora Amnell
1900-luvun alussa Aurora oli tavallinen tytönnimi Suomessa. Sen huomaa, kun lukee sen ajan kihlaus- ja avioliittoilmoituksia. Vuonna 1904 Lohjan lähellä Nummella syntynyt anoppini sai myös nimen Aurora. Minä en koskaan ymmärtänyt, miksi hän ei käyttänyt sitä etunimenään. Taisi hän kerran sanoa, että se olisi ollut Savossa vähän liian fiini. Mutta oli itsestään selvää, että siitä aikakaudesta kertovan kirjasarjani päähenkilön nimeksi oli tuleva Aurora.

Prinsessa Ruususenkin nimi on Aurora. Hänellä oli iso joukko kummeja. Niin oli 1900-luvun alun tytöilläkin, jopa 12, jotta lapsi ei jäisi heitteille vanhempien kuoltua. Niin on myös minun Aurorallani, ja äidin kuoltua kummit pitävät huolta puoliorvosta tytöstä, jonka isä on karkotettu Suomesta. Kun Aurora palaa kotimaahan, yksi kummitäti antaa rahaa, toiset flanellialushameita, neulomiaan sukkia, lapasia ja villahousuja, joita Ateneumiin opiskelemaan tullut Aurora ei osaa oikein arvostaa.

Myyttien Aurora

Kanadalaiselle Thomasille suomalainen Aurora on kuin myyttinen hahmo, aamunkoiton jumalatar (Eos, Aurora), joka ajaa kultaisilla siivekkäiden hevosten vetämillä vaunuilla tai ratsastaa Pegasoksella. Aurora on kuvattu myös enkelinä, kuten tämän collegen sinetissä. (kaikki linkit eivät enää toimi)

Tärkeintä on Thomasille ajatus, että pohjoismaisessa mytologiassa revontulet ovat valkyyrien kilvistä sinkoavia säteitä, jotka valitsevat parhaat nuorukaiset taistelemaan oikeuden ja hyvyyden puolesta. Se sopii taiteilijan urasta haaveilevalle pojalle. Ja näin Aurora ei olekaan prinsessa, joka nukkuu satavuotista untaan ja odottaa prinssiä, vaan tyttö joka vahvistaa poikaystävänsä itsetuntoa, niin että tämä uskaltaa toteuttaa itseään, paeta suuren viktoriaanisen talon uumenista. Sadut voidaan kirjoittaa uudestaan, tajuaa Thomas. (175-181)

Mitä enemmän luin Aurorasta, sitä paremmin tajusin, miten hyvin tuo nimi sopii 1900-luvun alkuun. Sehän oli uuden aikakauden alku. Siitä odotettiin paljon. Varsinkin suomalaiset haaveilivat, jopa siitä, että Suomi voisi olla itsenäinen. Siinä mielessä vuosi 1905 oli tärkeä. Siitä ei ole kuitenkaan tänä vuonna paljoa puhuttu ainakaan lehdistössä. Ehkä puhuttiin esitelmissä, joita en päässyt kuuntelemaan.

Keisarin ja kapinallisten Aurora

Monille Aurora merkitsee sosialismia, sillä venäläiset sotilaat aloittivat kapinan Aurora-laivalla. Mutta mikä olikaan Aurora-laiva (1897) ennen sitä? Se oli tsaarittaren nimikkolaiva. Se oli mukana Tsushiman meritaistelussa, ja suomalainen kapteeni vara-amiraali Oskar Wilhelm Enqvist toi sen surkeasti päättyneestä Japanin sodasta kotiin Pietariin, jossa siitä tuli kadettien koululaiva. 1906-1912 se teki laivastovierailuja moniin maihin.

Monet suomalaiset tuntevat Aurora-nimen lähinnä Aurora Karamzinista, suomalaisesta kaunottaresta, tsaarittaren hovineidistä, joka naitettiin upporikkaalle venäläiselle miehelle ja joka vanhoina päivinään lahjoitti osan omaisuudestaan Suomeen ja harjoitti hyväntekeväisyyttä.

Köyhä taideopiskelija Aurora Koivu kysyy isältään, miksi hänelle on annettu nimi rikkaan vanhan naisen mukaan. Mutta isä sanoo, että revontulet ovat syynä Aurora-nimeen. Revontulet ovatkin kiehtoneet ihmiskuntaa kaikkina aikoina.


Toivon, että tämä kirjoitus vastaa muutamiin kysymyksiin.

tiistaina, marraskuuta 22, 2005

Mitä! Minäkö?

Your Hidden Talent

You have the natural talent of rocking the boat, thwarting the system.
And while this may not seem big, it can be.
It's people like you who serve as the catalysts to major cultural changes.
You're just a bit behind the scenes, so no one really notices.

Suden lapsia. Finland after World War Two




Picture: Coin of Elegabalus 2nd century AD/cc-art.com

"Suomi oli kuin yksinäinen susi, joka hiljaa hiipien ja vaieten pyrki varmistamaan itsenäisen asemansa."

Helsingin Sanomien taittopala Max Jakobsonin artikkelissa "Sodan jälkeen Suomi sai poliittisen torjuntavoiton." HS A5 22.11.2005

My translation: "Finland was like a lonely wolf. Silently skulking she tried to ensure her position of independence."

Read more about
Max Jakobson
Helsingin Sanomat

maanantaina, marraskuuta 21, 2005

Vuoden 1968 Helsingissä idän ja lännen välissä


Photo: Dame Myra Hess/carolinaclassical.com

Jukka Kemppisen tämänpäiväinen blogikirjoitus ilahduttaa. Tietystä syystä se jopa huvittaa minua. Se herättää myös monenlaisia muistoja.

Syksyllä 1968 sain mieheltäni nimipäivälahjaksi levysoittimen. Soittimen mukana tuli paksu Tamas Vasary -Chopin-kansio. Kyllä sitä kuunneltiinkin. Joku mieheni opiskelutoveri kertoi sitten, että DDR:n kulttuurikeskuksessa on paljon Bachia. Kukaan ei lainaa sitä sieltä. Meistä tuli DDR:n kulttuurikeskuksen asiakkaita. Ihmettelimme, kun siellä ei ollut koskaan muita asiakkaita. ( DDR:n kulttuurikeskuksen musiikkikokoelmat löytyvät nyt Maailman musiikin keskuksesta.)

Toinen paikka, josta sai lainata musiikkia, oli British Councilin kirjasto keskustassa lähellä meidän asuntoamme. British Council oli tuttu paikka myös siitä syystä, että monien virkailijoiden lapset olivat olleet Finnish British Societyn lastentarhassa, jossa olin työssä opiskeluaikana. British Councilin kirjastosta löysin levyn, joka tuli minulle kaikkein läheisimmäksi. Lainasin sitä uudestaan ja uudestaan.

Siinä ollut pianokappale on yhä minulle läheisin, vaikka kuulin sitä Kanadassa asuessani jatkuvasti ostoskeskuksissakin. Oli aikamoinen kokemus kuulla se myös pariisilaisessa bussissa, kun olimme tulossa lentokentältä Euroopan lomalle kuuden vuoden ulkomailla asumisen jälkeen.

Tärkeää on itse musiikki, mutta myös ne muistot, jotka se tuo. Nuoren parin vaatimaton mutta optimistinen elämä, pienet lapset ja Narnia-gradun tekeminen, jonka vuoksi kävin myös usein British Councilin kirjastossa.

Dame Myra Hess Jesu Joy of Man’s Desiring. Lue ja kuuntele Hessin Bach sovitus. Huom! Linkki ei vieny enää Hessin soittamiseen, mutta uusi linkki kertoo Myra Hessistä. Etsi Googlella video, jossa Hess soittaa.