Asuntotoiveita ei kuunnella

"Olen etsiskellyt uutta asuntoa. Sen pitäisi tuntua kodilta. Tärkeitä ovat lautalattiat, korkeat huoneet ja avara maisema. Annan arvoa myös peilioville ja leveille ikkunalaudoille."
(Susanna Pasula: Koti, järki ja tunne. -HS/Merkintöjä 1.2.2011.)

Kukapa ei haluaisi tuollaista kotia? Ennen aikaan nuo ominaisuudet olivat tavallisia. Miksi asuntoja ei rakenneta ihmisten toiveiden mukaisiksi? Tulee mieleen kanadalainen arkkitehti, joka kertoo, että hänen arkkitehtikoulutuksessaan ei puhuttu koskaan kodikkuudesta.
Klikkaa hakusanaa 'kodikkuus'.

Koti - paikka - mielentila - kodikkuus

Muratti ja orkideoja kasvamassa uudessa keittiössä kasvulamppujen alla. Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Kommentti Haloefektin blogiin, siinä olleeseen kirjoitukseen ja kuvaan: Koti on sekä paikka että mielentila.

Tämä on hyvin lohdullinen kirjoitus. Muutimme vuosi sitten asunnosta, joka oli kotimme 20 vuotta. En ole asunut missään muualla niin kauan.

Olen pohtinut sitä, täytyykö minun luopua siitä kodista mielessäni ja sopeutua elämään alueella, jossa en viihdy, vaikka opettelen viihtymään, sillä se on monella tavalla hyvä asuinalue ja monille paras mahdollinen, mutta se on minulle uusi (!) ja siksi ei tunnu kodilta.

Tämä blogikirjoitus auttoi minua tajuamaan, että se koti on edelleen kotini samoin kuin eräs ränsistynyt kyproslainen huvila vihreällä linjalla Nikosiassa - vaikka asuimme siellä vain muutaman kuukauden ennen vallankumouksen ja sodan puhkemaista. Koteja ovat edelleen monet muut kodit lapsuuden ja kouluvuosienkin ajoilta.

[Haloefektin blogin ] Hauska valokuva. Siinä on kodikkuutta, jota puuttuu niin usein nykyaikaisista asunnoista ja asuinalueista.

Linkissäni kirjoitus kodikkuudesta tällä vuosituhannella.
Klikkaa haku sanaa 'kodikkuus', jolla löydät muitakin kirjoituksiani samasta aiheesta.

Kauneutta, väriä, kodikkuutta kaupunkiin

Pyykkejä kuivumassa kadun yläpuolella Istrialla, historiallisessa Trogirissa ja Dubrovnikissa.

Ihminen viihtyy, jos hänen ympärillään on kodikkuutta, suvaitsevaisuutta, värejä ja kauneutta. Valitettavasti näitä asioita ei löydy ainakaan Helsingistä. Suurin osa moderneista taloista on ankean näköisiä. Jos niihin lisättäisin väriä, tunnelma olisi jo aivan toinen.

Helsinki vaikuttaa enimmäkseen samalta kuin Itä-Euroopan kommunisminaikaiset ankeat lähiöt. Se on karu totuus. Vain keskustan ennen modernismia luodut vanhat rakennukset ovat kodikkaita. Niihinhän kaikki haluaisivat asumaan, Eiraan, Etu-Töölöön, Kallion vanhoihin kauniisiin taloihin, ei harmaisiin laatikkoihin.

On väärin, että ihmiset maksavat koko ikänsä asuntoja, jotka ovat ankeita.

Vain Suomen kesä muuttaa näkymän: puut peittävät armeliaasti rumat talot. Mutta kesällähän suomalaiset ryntäävät kesämökeille. Siellä saa elää vapaasti, laittaa pyykit liehumaan tuuleen, pistää väriä taloon, laittaa kukkalaatikot ikkunan ulkopuolelle.

Ilokseni olen lukenut arkkitehtien kirjoituksia samasta aiheesta.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi!

Pikkukaupunkilainen

Trogir, Dalmatia, Kroatia kuvattuna keskiaikaisen linnan muureilta. Kuva: beesi

Tähän kaupunkiin ihastuin: keskiaikaa, palmuja, meri, aurinko. Pieni kaupunki. Tekisi kovasti mieli muuttaa jonnekin Etelä-Eurooppaan ainakin osaksi vuotta. Mutta luin Dubrovnikissa paikallisesta englanninkielisestä lehdestä, kuinka eräs Yhdysvalloista muuttanut nainen valitti sitä, että talvella Dubrovnikissa on kylmää ja kurjaa, ei tapahdu mitään. Hän pakenee silloin New Yorkiin, jossa tapahtuu paljon talvella.

Haluan asua jossakin, missä on kirjakauppoja, mahdollisuus kävellä kaupungilla ja puistoissa. Helsinki on aika hyvä paitsi silloin, kun on kylmää, mitä on usein.

Asuin koululaisena keskellä pikkukaupunkia ja olen kai jäänyt ikuiseksi pikkukaupunkilaiseksi. Parasta olisi kai asua Aleksilla ja pitää keskustaa reviirinä. Vähän sellaista oli, kun asuin opiskelijana Isolla ja Pienellä Roobertinkadulla. Liikuin vain lähikortteleissa. Tekisin varmaankin samalla tavalla, vaikka asuisin New Yorkissa: Eläisin pikkukaupunkilaisen elämää. Niin tekevät monet siellä. Ihmisen reviiri taitaa olla luonnostaan pieni, keskiaikaisen kaupungin kokoinen.

Erkkereiden Töölö

Erkkereitä on monenlaisia. Täällä niitä on lisää kollaasissani Pink houses in Töölö

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella

Kirjoituksia Kiiltomadon keskustelufoorumissa:

Olin lukenut ensi kerran Kiiltomatoa tapaninpäivänä 2004 ja osallistunut myös keskusteluun. Osallistuminen jatkui vuonna 2004.

Eräs mukava keskustelu:

6.2.2004 Kodikkuus kolmannella vuosituhannella (alustus ja viestejä keskustelussa)

Tilan poetiikka-keskustelu on miellyttävä muisto Kiiltomadosta.

Minun alustukseni Kiiltomatoon 6.helmikuuta myöhään illalla:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät [Kiiltomadon kritiikissään] Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!

Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan Home. A short history of an idea (1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.

Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

Täällä enemmän samasta aiheesta.

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella

C. Wilhelmson: Konstnärens syster 1899. Nationalmuseum näyttelykatalogin kansi ”Hemma i konsten”.1987.

Amerikkalainen, nyt Lontoossa asuva sisustustaiteilija John Saladino sanoi jo vuonna 1987, että aivan kuten Viktorian ajan ihmiset vastustivat aikaisemman aikakauden ankaraa ja askeettista tyyliä, me 1900-luvulla eläneet olemme perinpohjin kyllästyneitä Bauhaus-tyyliseen arkkitehtuuriin ja sisustustaiteeseen, " like Victorians we are pursuing a richer course". (Colonial Homes -lehdelle helmikuussa 1987) Kopioin Saladinon mielipiteen Witold Rybczynskin kodikkuutta käsittelevään kirjaan, jonka olin ostanut vähän aikaisemmin. Sama kirja tuli mieleeni 17 vuotta myöhemmin Suomessa internet-keskustelussa. (Hemma i konsten -näyttelykin näyttää olleen vuonna 1987 Tukholmassa.)


Kirjoitin 6. helmikuuta 2004 Kiiltomatoon keskustelun alustukseksi viestin ”Kodikkuus kolmannella vuosituhannella” samana päivänä ilmestyneen kirja-arvostelun innostamana:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!
www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=723


Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan ”Home. A short history of an idea ”(1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.
Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

(syntyi keskustelua)
Jatkan:
Kiiltomatoon 7.2.2004
Varmaankin Sinulla on myös yksityinen tilasi, kotisi? Mikä tuo siihen kodikkuutta ja mukavuutta? Siihen tarvitaan esineitä, huonekaluja. Siellä taitaa olla ainakin kirjoja ja joku paikka, jossa luet ja kirjoitat viestejä ystävillesi ja Kiiltomatoon?

Yksityisyys, oma tila on kodikkuutta. Lastenkotien lapsille ja vangeillekin suodaan nykyään oma yksityinen tilansa. Eikö kodikkuutta ole juuri "ihmisen jälki", se että ihminen sopii huoneeseen.

Hienoissa sisustuslehdissä olevat tyhjät ja tyylikkäät kodit saattavat tuntua kovin tylyiltä. Tietää, että jos astuisi siihen täydelliseen huoneeseen, pilaisi hienon asetelman omalla epätäydellisyydellään. Miettii, ketä mahtavat olla ne täydelliset ihmiset, jotka voivat siellä asua.

Voimme varmaankin sanoa samaa romaanista ja runosta. Onko lukijalla tilaa siinä?

7.2.2004
Eräänä päivänä ei voikaan enää nukkua paljaalla lattialla, ei näe hämärässä ilman silmälaseja eikä keinovaloa. Selkä väsyy, häntäluu painaa kovalla istuimella. On kuin prinsessa joka tuntee herneen patjaläjän altakin. Pehmusteita, mukavuutta, lämpöä, valoa!

Lapset ovat kasvaneet ja lähteneet pois kotoa, rakastetut ihmiset ovat muuttaneet kauaksi tai kuolleet. Onnellisista hetkistä heidän kanssaan muistuttavat valokuvat ja esineet, jotka asetamme seinille, pöytien ja kaappien päälle. Moneen kertaan alleviivattu lempikirja asetetaan yöpöydälle.

[Suomenlinnassa 1970-luvun alussa]

8.2.2004
Kauneuden ja viihtyvyyden kokemus ei ole onneksi aina riippuvainen siitä, onko asunto hyvässä kunnossa. Kun luin miten Kirsti korjaa innokkaasti vanhaa kaunista taloaan, minulle tuli mieleen se aika, kun asuimme Suomenlinnassa Nooakin arkissa, Helsingin vanhimmassa kerrostalossa.

Saimme mieheni virka-asunnoksi kaksi puulämmitteistä huonetta ja keittiön eteläpäädystä, toisesta kerroksesta. Kiviseinät olivat tykinkestävät. Taloon tuli kylmä vesi. Keittiössä ja kylpyhuoneessa ei ollut lämmitystä. Sauna oli toisella saarella. Käytävän seinissä näkyivät kaikki kahden sadan vuoden maalit yhtä aikaa. - Porilaisten marssi kaikuu korvissa, sanoi eräs sukulainen.

Huoneet olivat lohduttoman näköisiä. Sain onneksi armeijan maalivarastosta tähteeksi jääneitä maalipurkkeja ja maalasin asuntoa kaksi viikkoa. Kaikki muuttui.

Lastenhuoneen yksi seinä oli suklaalevyn värinen, toinen keltainen, muut kaksi valkoisia. Huone oli yhtä suuri kuin koululuokka. Linoleumlattia oli kuopille kulunut. Oli kuin siinä olisi hypitty vuosikaudet hyppykepillä. Kolmesta korkeasta ikkunasta näkyi kirkon ympärillä oleva puisto ja joukko vanhoja rakennuksia.

Kävimme joka ilta yhdessä jossain päin saaria kävelemässä tai talvella luistelemassa lammikoissa. Kotiin tultua laitoimme tulen leveään valkoiseen kaakeliuuniin, kokosimme lattialle täkkejä "pehmeäksi paikaksi", istuimme tulen lähellä, söimme iltapalaa ja luimme lapsille ääneen.

Vuosia myöhemmin lapset muistelivat, kuinka meillä oli Suomenlinnassa ihana asunto, jossa oli hieno valkoinen takka.

Saladino nyt