tiistaina, lokakuuta 18, 2005

Kuin harakka tervatulla sillalla. Välilevystä, akillesjänteestä ja keskiaikaisesta kidutuskoneesta.

Sitä on monesti kuin sadun harakka tervatulla sillalla: kun yrittää irrottaa pyrstöään tervasta, nokka tartuu siihen ja päinvastoin. Varsinkin terveyttä koskevat asiat ovat niin.

Kerroin joskus aikaisemmin, että selän välilevyn pullistuma aiheutti sen, että tutustuin pohjois-amerikkalaiseen kansantaiteeseen ja aloin kirjoittaa siitä lehtiin. Välilevylastuni on nyt käsityöblogissa luvussa Tilkkutäkit ym ym. Perustin sisarblogit, kun en osannut laittaa eri kategorioiden juttuja omiin ryhmiinsä muulla tavalla. Samasta syystä syntyivät myös lastenkirjablogini.

Kanadalaisen sairaalan ottamassa ultraäänikuvassa selässäni näkyi iso pullistuma, mutta halvauksen vaaraa ei ollut. En mennyt leikkaukseen vaan olen hoitanut selkääni kävelyllä erään kanadalaisen kiropraktion ja varsinkin yllä olevan kirjan neuvojen mukaan.

Sitähän sanotaan, että pitäisi kävellä reippaasti. Sen ovat estäneet kuitenkin kipeät akillesjänteeni. Eräänä syystalvena ne kipeytyivät, kun tasapainoilin useita viikkoja kestäneen liukkaan kelin aikana iltaisin työmatkoilla jäisillä kaduilla ja koulunpihoilla toisessa kädessä kirjakassi, toisessa nauhuri (kansalaisopiston oma nauhuri oli varastettu koululta).

Jalkani olisi kuulemma pitänyt laittaa silloin kipsiin, kertoi omalääkäri monta vuotta myöhemmin. Silloisen kaupunginosani terveyskeskuksen nuori lääkäri ei nähtävästi vielä sellaisesta tiennyt. Mieheni on saanut akillesjänteeni vähitellen parantumaan hieromalla niitä kerran pari päivässä, kun katsomme telkkaria. Tai hän katsoo, minä kirjoitan tänne nettiin - siinä tuotteliaisuuteni salaisuus:).

Niinpä nautimme eilen illalla reippaasta kävelyvauhdista, kunnes vanha tuttu, tietty välilevy muistutti minua itsestään. Yöllä tuli valvottua ja luettua blogeja. Osuin myös Hesarin Anssin blogiin, luin hänen juttunsa alkuversion ja kommentoinkin sitä. On kiinnostavaa nähdä, miten se muuttuu ja miltä se näyttää lehdessä valmiina. Alan miettiä, että jos minutkin siinä mainitaan, pitäisikö minun sensuroida tekstejäni. Täällä onkin ollut ihmeen tyyntä viime viikkoina. Muutkin taitavat ajatella samaa. Muistuu mieleen neuvo, jonka newyorkilainen äiti antoi debytanttityttärelleen (tässä blogissa 16.9.).

Kuin keskiaikaisessa kidutuskoneessa
tai James Bond -elokuvassa.


On eräs hyvä keino hoitaa kipeää välilevyä: venytys. Kanadassa selkääni venytettiin keskiaikaista kidutuskonetta muistuttavalla laitteella. Välillä oli kuin James Bond -elokuvassa: minä makaan yksin avuttomana karussa huonessa venytettävänä ja sairaanhoitaja on mennyt kahville. Mutta tulos oli erinomainen. Koneesta päästyäni tunsin kuin leijailevani sairaalankäytävää myöten kotiin.

Venytystä suositteli myös The Back doctor, joka on ehdottomasti eräs lempikirjojani. Selkävaivoista kärsivä nuori kirurgi kertoo siinä, mitä tekee itse, jos selkäkipu yllättää vaikkapa pitkällä automatkalla. Hän pysäyttää auton, astuu ulos ja menee kyykkyyn, istuu kantapäittensä varassa. Juuri sillä tavalla enoillani oli tapana huojua tuvassa ja kertoa toisilleen sotajuttuja. Vanha kansa osasi hoitaa selkäänsä. Aapeli Saarisalo kertoi joskus, että hän oppi kaivauksilla ollessaan sikäläisen kansan tavan hoitaa hieromalla niska- ja selkävaivoja.

Mieheni hieroi taas selkääni. Se auttoi vähän. Kyykkyyn meneminen on minulle mahdotonta. Niin hyvin eivät akilleslesjänteeni vielä veny. Jos olisin rikas tai urheilija, akillesjänteeni olisi tietenkin leikattu jo ajat sitten kuntoon.

Onneksi on toinenkin keino, joka tepsii hyvin. Pyydä, että joku nostaa vuoteeseesi tuolin ja sen päälle ohuen, mutta pehmeän tyynyn. Voit myös maata lattialla ja katsoa telkkaria kuten tuo yllä kuvassa oleva silloin vielä nuori selkätohtori Hamilton Hall kertoo tekevänsä.

Huomaan, että selkätohtorikin on vanhentunut 20 vuodessa, mutta hänen neuvonsa pätevät yhä. Hall on nyt kirjan uudistetun painoksen esitteen mukaan Toronton yliopiston professori ja Kanadan selkäklinikan johtaja. Heikkoutensa voi nähtävästi kääntää vahvuudeksi.

Olen kirjoittanut tätä vanhan sohvan kuopassa istuen. Selkä on venynyt mukavasti, mutta taidan pitää pienen bloggaamisloman. Kipu saa ajatukset hyppelehtimään, tulee lyöntivirheitä. Onneksi olen saanut nettimuistikirjani jonkinlaiseen kuntoon. Se oli eräs alkuperäisistä syistä miksi opettelin bloggaamaan. Olen laittanut linkkejä, joiden toivon auttavan aloittelijoitakin kohtaan Mikä on blogi.

Olen harakan lailla käynyt nappaamassa nettimuistikirjaani hopealusikoita (hyviä linkkejä) sieltä täältä. Jälleen tuo harakka, vaikka eräs testi totesi minun olevan selvä papukaija.

maanantaina, lokakuuta 17, 2005

Elämä on kasvun paikka - varsinkin vaihto-oppilaalle



"Every human being on this earth is born with a tragedy--. He's born with the tragedy that he has to grow up. That he has to leave the nest, the security, and go out to do battle. He has to lose everything that is lovely and fight for a new loveliness of his own making, and it's a tragedy. A lot of people don't have the courage to do it."
Helen Hayes

Olen ottanut nettimuistikirjaani joka päiväksi mietelauseen, jonka tarjoaa The Quoations Page. Yllä oleva mietelause tuli esille eilen. Se sopii hyvin näin viikon alkuun.

Sen esittäjä Helen Hayes oli lapsitähti, josta kasvoi supertähti ja jonka ura kesti suuren osan viime vuosisataa sekä näyttämöllä, elokuvissa että televisiossa. Hän liittyy erääseen muistoon kouluvuosilta.

Olin ollut koko kouluajan pikku näyttelijä, joka oli mielellään mukana satunäytelmissä ja lausui runoja kevät- ja joulujuhlissa. Sitten menin AFS-stipendiaattina Yhdysvaltoihin. Eräänä iltana Helen Hayes esitti TV:ssä jonkun runon. En muista, mikä se oli, mutta vaikutus oli murskaava. Hayesin esitys oli niin loistava, että omat lausumiseni tuntuivat aivan surkeilta sen rinnalla. Ei auttanut, että AFS-äitini oli neuvonut jatkuvasti tyttölaumaansa, viittä tytärtään ja minua: Älkää koskaan verratko itseänne muihin.

Palasin Suomeen ja takaisin kouluun kahdeksi vuodeksi. Rehtori pyysi minua tapansa mukaan taas lausumaan jossain juhlassa. Minä kieltäydyin. Rehtori suuttui ja haukkui minut pataluhaksi. Olin tullut hänen mielestään Amerikassa ylpeäksi ja halveksin kouluani. En suostunut lausumaan koskaan sen jälkeenkään. Minusta tuntui, ettei rehtori antanut koskaan anteeksi "röyhkeyttäni". Teinikunnan näytelmässä esiinnyin kerran, mutta siihen olikin muut syyt - siellä oli eräs tärkeä henkilö, joka tuli näyttelemään ratkaisevaa roolia elämässäni.

Minä lopetin lausumisen, hävisin alkuunsa yhden taistelun. Mutta joku sotapäällikkö on sanonut: Olemme hävinneet taistelun mutta emme sotaa. Elämässä on monia todellisia vaihtoehtoja. Nuorena ei tajuakaan, kuinka monia, vaikka haaveileekin kaikenlaista. Meidän persoonallisuutemme ja kohtalomme eivät ole kiveen hakattuja. Meillä on mahdollisuus kasvaa moneen suuntaan. Meistä kustakin on moneen, ja elämä on kasvun paikka.

Olen monesti ajatellut, että televisiolla saattaa olla tuollainen murskaava vaikutus moniin nuoriin nykyäänkin. Ehkä siksi ei lauleta enää Maamme-laulua urheilukilpailuissa tai virsiä hautajaisissa eikä lauleta paljon muuallakaan - paitsi ehkä karaoken vapauttamana.

Elämä on liian täynnä kilpailua, nämä blogitkin, jotka voisivat olla virkistäviä ja luoda yhteyksiä ja jopa ystävyyssuhteita erilaisten ihmisten välille. Blogit ovat meitä varten emmekä me niitä varten.

Blogini ovat listalla, mutta eivät kilpailumielessä - vain luettavissa.

sunnuntai, lokakuuta 16, 2005

MCC. Miten maailma juhlii? Kiinalainen kiitospäivä eli kuujuhla ja leijojen päivä



Kuva: Matti Amnell. Otettu Royal Ontario museon kiinalaisella osastolla.

Ulkomaalainen, joka on matkalla Kiinassa tai asuu siellä, ihastuu kiinalaisiin juhliin. Erään Kiinassa asuneen naisen sanojen mukaan tavallisissa kiinalaisissa on vielä jäljellä eurooppalaisten jo menettämää viattomuutta. He osaavat nauttia elämän yksinkertaisista asioista, juhlista ja toisten ihmisten seurasta vaatimattomissakin puitteissa.

Syksyn kiinalaisista juhlista tärkein on kiitospäivä eli kuujuhla. Silloin ollaan kiitollisia vuoden sadosta ja juhlitaan kuuta, joka on silloin kiinalaisten mielestä parhaimmilaan.

Kuuta mennään mielellään ihailemaan jollekin korkealle paikalle. Ainakin syödään kuukakkuja, juodaan viiniä ja kerrotaan tarinoita.

Aikaisemmin syksyllä vietetään Chung Yang -juhlaa. Chung Yang tarkoittaa kaksoisyhdeksikköä, sillä sitä vietetään kaikkialla maailmassa kiinalaisten keskuudessa kiinalaisen kalenterin yhdeksännen kuukauden yhdeksäntenä päivänä.
Juhlan nimi ( myös Chung Yeung Jit tai Chung Gau) tarkoittaa myös "ikuisesti", ja se on vainajien muistopäivä. Silloin mennään retkelle maaseudulle esi-isiä muistelemaan.

Se on lapsille ennen kaikkea leijojen lennätyksen päivä, iloinen päivä koko perheelle. Leijat ovat usein jonkin eläimen muotoísia. Tuhatjalkaiset, kotkat ja perhoset ovat suosittuja. Leijoilla on tärkeä osa kiinalaisessa kulttuurissa.

Lisää tietoa kiinalaisista juhlapäivistä.

Lähetä kortti ystävällesi hänen kulttuurinsa juhlapäivinä tai nyt vaikkapa vain syksyn kunniaksi.

Suomalaisissa kouluissa harjoitetaan nykyään kansainvälisyyskasvatusta entistä innokkaammin. Euroopassa kouluilla on Sokrates-ohjelma. Lapset ja aikuiset kaikkialla maailmassa osallistuvat MCC:n eli monikulttuurisen kalenterin suunnitteluun. Aikuisillekin löytyy tietoa maailman kulttuurien juhlapäivistä.

Naishistoriaa TV:ssä ja internetin koululaisten sivuilla


Keskiviikkona näytti BBC Prime dokumentin Jane Austenista. Tänä iltana oli samalla kanavalla ohjelma Bronten sisaruksista. Pian sen jälkeen osui eteeni sattumalta koululaisille tarkoitetut sivut People Past and Present - Sites for Children. Sieltä löytyi muun muassa DNA-tutkija Danuta Bois'n kokoama mahtava aineisto aiheesta "Distinguished Women", merkittäviä naisia.
Sieltä saattaisi löytyä luettavaa suomalaisille koululaisillekin vaikkapa kouluesitelmiä varten. Kuva: Books, Reading and Writing. Dover

Lue mitä Anni Heino kirjoittaa 16.10 naisista musiikin maailmassa.

perjantaina, lokakuuta 14, 2005

Lapsella putkinäkö?

Tiedän, että varhaisimmat muistoni ovat ajalta, jolloin olin alle kolmevuotias. Ne ovat muistissani kuin pyöreäksi kuluneita valokuvia. Kun kerroin tästä pojalleni, hän sanoi, että pieni lapsi todellakin näkee maailman sellaisena. Television tiedeohjelmassa oli niin kerrottu.

Odotin, että joku kertoisi, että hänelläkin on samanlaisia visuaalisia muistoja.

Tämä lastu on vuoltu varta vasten testaamaan, tuleeko taas latausvirhe, jollaisen Blogilista ilmoitti minulla olleen äsken. Mitä se sitten tarkoittaneekin?