Rap-uutiset

Mikki herätyskello, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Olettehan huomanneet, että uutisiakin voidaan räpätä?

Brian Williams Raps "Rapper's Delight"

Tänään kannattaa olla Niskanen. Suku, DNA, perinnöllisyys, sairaudet

Niskasen sisarukset Iivo ja Kerttu ovat menestyneet talviolympialaisissa, veli sai kultaa ja sisar hopeaa hiihdossa. Suomalaiset ja varsinkin Niskaset voivat juhlia.

Tällaisina päivinä muistuu mieleen, että tuokin suku näkyy niissä sukututkimuksissa, joita minulle on kerääntynyt, vaikka en ole itse harrastanut sukututkimusta. Minusta ei ole niin paljon kärsivällisyyttä vaativaan työhön.

Lapseni sanovat, että kaikki suomalaiset ovat sukua toisilleen ja muistuttavat, että kaikki eurooppalaiset ovat sukua Kaarle Suurelle. Joillakin ihmisillä on niin järjestelmälliset aivot ja hyvä muisti, että lukuisat sukutaulukot ovat heillä järjestyksessä päässään. Olen käynyt parissa sukukokouksessa, ja toisessa eräs samaa sukua oleva vanha lääkäri, jota en ollut koskaan nähnyt, sanoi heti: Mehän ollaan sen ja sen suvun kautta paljon läheisempiä sukulaisia.

Sukukoukouksissa on hauskaa, sillä siellä tulee yhtäkkiä vastaan kovin tutunnäköisä ihmisiä, jotka ovat toiselta puolen Suomea ja aivan ennestään tuntemattomia: näköisyyskin periytyy. Tunnetusti marksilaisuus ei hyväksynyt genetiikkaa, ja sukututkimus taisi olla hiukan epäsuosittua suomettumisen aikoina. Nykyään tiedämme, että sekä perinnnöllisyys että ympäristö vaikuttavat monin tavoin. Perinnöllisyys saa ihmisen suosimaan tietynlaista ympäristöä ja tuttavapiiriä, ja ympäristö voi joko tukahduttaa tai antaa suotuisat olosuhteet perinnöllisille taipumuksille.

Nyt kun viikingit mellastavat TV:ssä tulee mieleen erään kanadalaisen miehen kertoma sukujuttu. He olivat aina pitäneet itseään aito ranskalaisena sukuna, jonka nimikin tuli heidän sukuperinteensä mukaan työvälineestä, jolla viinikönnösten juuria kuokittiin. Sitten joku suvun jäsen meni tutkimaan arkistoja, ja sieltä löytyi sotaisa viikinki, joka kävi joukkoineen ryöstämässä jatkuvasti kirkkoja ja luostareita.

Silloin kuningas keksi hyvä idean: aateloidaan tämä kauhea mies, jotta hän jää tänne asumaan, ja loppuu tämä mellastus. Niin tehtiin, "mereltä tulleen" sotaisuus toimi sen jälkeen Ranskan hyväksi. Kului muutama sata vuotta, ja tasavaltaisia ajatuksia omaksunut suku heitti etuliitteen de roskiin ja omaksui aito ranskalaisen identiteetin. Mutta kirkonkirjat ovat katolisissa maissa vielä tarkemmat kuin meillä Suomessa, vaikka meidänkin kirkonkirjoja kehutaan korvaamattomaksi avuksi mm perinnöllisiä sairauksia tutkittaessa. Sukusalaisuudet paljastuvat.

[Meillä jokaisella on ainakin 20 sukua, ehkä enemmänkin. Usein naisten sukunimet alkavat näkyä vasta 1600-luvulla. Varhaisin tietämäni naispuolinen sukulaiseni oli Joroisten Maaveden "Laititar" 1400-luvulta, siis kovin varhain. ]

Makro 135: 'antiikkia'

Kuvasin tämän vanhan ajan pulpetin Nummelan koululla, jossa olin kouluvierailulla vuonna 2007. Anoppini aloitti koulun Nummella. Ajattelin, että ehkä Aurora-tyttönen istui tässä kauniissa pulpetissa. Koululla oli minimuseo, jonka esineistöä tämä on.

Makro 135: 'antiikkinen', 'ikivanha'

Mikä on huonoa kritiikkkiä?

Intiaanit ovat olleet eurooppalaisille 1500-luvulta asti myyttisiä, eksoottisia hahmoja, joista ei ole tiedetty paljon tosiasioita. Kuva krakovalaisessa talossa olevasta korkokuvasta. 

Kirjallisuuskritiikki on tärkeää kirjailijalle. Se voi ilahduttaa ja opettaa, miten parantaa kirjoittamista.  Olen kiitollinen kaikille niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet kirja-arvosteluja kirjoistani kuluneiden vuosien aikana. Olen oppinut niistä paljon, ne ovat rohkaisseet jatkamaan kirjoittamista. Yleensä kirja-arvostelut ovat olleet asiallisia ja miellyttäviä silloinkn, kun ne ovat tuoneet esille kirjoissani olevia puutteita.

Millainen kritiikki on sitten pahaa ja vahingollista? Kaikkein pahinta on, jos kriitikko tai kuka hyvänsä antaa vääriä tietoa, vääristelee kirjan sisältöä tai sanomaa.  Jostain syystä eräs henkilö on antanut julkisesti täysin vääriä tietoja esikoiskirjastani - joka ilmestyi 20 vuotta sitten -  ja kirjoittanut muutenkin asiattomasti.  Hän muun muassa moittii minua, etten kirjoita intiaaneista. Ei minun olis tietysti tarvinnutkaan, kun kirjoitan elämästä 1900-luvun alun Torontossa, jossa oli mustaa väestöä tai kiinalaisia enemmän kuin intiaaneja, joita lienee ollut muutama. 

Mutta koska kirja on siirtolaisromaani ja koska olin kirjoittanut useita lehtijuttuja intiaanien kulttuurista, halusin tuoda esille suomalaisten siirtolaisten käsityksiä ja mahdollisia kokemuksia intiaaneista.  Se onnistui, kun kuvasin kirjan päähenkilöiden koulutyttö Aurora Koivun ja palvelustyttö Iida Suomisen pitkää laivamatkaa Euroopasta Amerikkaan. Olen käymässä juuri läpi kirjan tekstiä uutta painosta varten, ja eteen tuli kohta, jossa Pohjanmaalta Venäjän sotaväkeen joutumista pakeneva Pekka Lohi ja muut nuorukaiset kyselevät kaikkea mahdollista vanhalta kokeneelta siirtolaiselta John Nikkarilta:

 - Oletteko te Nikkari nähnyt niitä punanahkoja? Eivätkö ne ole julmaa väkeä ne intiaanit?

  - Kai ne osaavat olla sitäkin niin kuin mekin. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että en olisi nyt tässä, jos eivät olisi intiaanit pelastaneet minun henkeäni kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nikkarin ympärille tuli aivan hiljaista. Kauempaakin kurkoteltiin häntä katsomaan.

 - Oli ollut oikein kylmä talvi. Minä läksin yhtenä aurinkoisena kevättalven päivänä kotimökiltä kalaan ja tein avannon. Mutta silloinkos jää petti allani. Huusin täyttä kurkkua, vaikka arvelin viimeisen hetkeni tulleen, kun lähellä ei ollut tiedossani muita ihmisasumuksia. Erämaassa asuttiin. Siihen ilmestyi kuin maan alta niitä punanahkoja eli intiaaneja, vetivät minut kuiville ja kantoivat havumajaansa. Siellä he virvoittelivat minut henkiin.

Kun heräsin seuraavana aamuna, makasin havujen päällä aivan ilkosillani risaisiin nahkoihin käärittynä, ja vanha intiaanimuori juotti minulle jotain pahanmakuista lientä. Outo oli minusta heidän majansa, katossa oli aukko, siitä pilkotti valoa, ja savu nousi aukkoon nuotiosta keskeltä majaa. Intiaanit olivat tulleet ottamaan mailtaan siirappia sokerivaahteroista, Nikkari jatkoi.

  - Kasvaako siellä sokerikkii puussa? eräs emäntä keskeytti, mutta toiset pyysivät häntä olemaan hiljaa. Joku tytöistä tirskui.

 - Ei siellä siirappipurkit puussa kasva. Ensin pitää mahla juoksuttaa ruohonkortta myöten puuämpäriin ja keittää sitä tuntikausia nuotiolla. Padan pohjaan kertyy sitten siirappia. Meidän nykyisellä lähinaapurilla on intiaanivaimo, ja hän laittaa kuuman siirapin somiin puumuotteihin kovettumaan. Sokeritoppa on sitten kuin kukkanen tai karhunkäpälä.

Nikkari levitti kämmenensä kuin matkiakseen tuota ihmettä, karhunkäpälän muotoista sokeritoppaa. - Taitaisi semmoinen olla emännälle mieleen. Me kaadettiin poikasena kuumaa siirappia hangelle ja imettiin sitten niitä siirappipaloja. Jo oli hyvää.

  - Mutta ne intiaanit, pojat kysyivät kärsimättöminä, - päästivät pois, eivät ottaneet päänahkaanne?

  - Tässä on tallella, John Nikkari sanoi, otti hatun päästään ja siveli kaljua päälakeaan. - Meistähän tuli hyviä ystäviä.  Ei meidän naapureina alussa muita ollutkaan kuin intiaaneja. Äiti pelästyi, kun intiaanit tulivat silloin ensimmäisen kerran pyssyn kanssa minun perässäni. Mutta kun äiti kuuli, mitä he olivat minulle tehneet, hän antoi heille tuoretta vastakirnuttua voita ja lämmintä rieskaa. Leivän söivät erikseen ja voin erikseen.

 - Vai voin söivät erikseen ja leivän erikseen, ihmeteltiin ääneen.

Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992), sivut 75-77

Sama aikakausi: Aurora-kirjat ja Kahden kerroksen väkeä

Molly pyyhkii pölyjä kartanon salissa. Kuva: Matti Amnell (Jr)

Luen pitkästä aikaa esikoiskirjani käsikirjoitusta.
Tarkoitukseni on ottaa vihdoin kolmas painos kirjastani "Aurora, vaahteralaakson tyttö" (Kirjapaja 1991, 1992). Se kertoo vuodesta 1903 eli täsmälleen samasta ajasta kuin "Kahden kerroksen väkeä" -nimisen TV-sarjan alkuosa.

Lisäys: Anna Amnell:  Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3, yhteisnide 1990-luvulla ilmestyneistä kirjoistani. Myös eKirja. Noin 400 sivua. Ilmestyy syyskesällä 2014.  Sisältää kirjat Aurora Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut 1993 ja Aurora ja villikyyhkysten aika 1995.

On aikamoinen sattuma, että en ollut nähnyt tätä kuuluisaa TV-sarjaa, kun ryhdyin kirjoittamaan Aurora-kirjoja 1980-luvun lopulla Kanadassa asuessani. Syynä oli se, että meillä ei ollut TV-tä vielä 1970-luvun alkupuolellakaan, jolloin sitä esitettiin Suomessa, ja vuonna 1979 muutimme Kanadaan yhdeksäksi vuodeksi. Siellä sarja oli nähty jo ajat sitten.

Löysin 1990-luvun lopulla kirpputorilta kirjan, joka oli tehty TV-sarjan perusteella. Luin sitä uteliaana. Paljon oli tuttua, sillä lähteinä olleet romaanit, tietokirjat, valokuvat ym olivat olleet paljolti samoja sekä TV-sarjan tekijöillä että minulla, minulla paljon pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi minulla olivat tapahtumapaikkoina Helsinki ja Toronto ja Kahden kerroksen väessä Lontoo. Jotkut ovat olettaneet, että tämä sarja olisi vaikuttanut paljon Aurora-kirjoihin, mutta kuten yleensäkin tällaiset arvailut, tämäkin meni ihan pieleen.

Bellamyn talo sijaitsee Lontoossa, ja rouva Bellamy on aristokraattista sukua. Bellamyn koti on loistava esimerkki edwardiaanissta mahtitalosta, joka on kuin loistohotelli. Palveluskuntaa on suuri joukko. Bellamy on eräs keskeisiä henkilöitä Lontoon poliittisessa elämässä. Ollaan oikeaa yläluokkaa. Austinien varakkaan liikemiesperheen kartano Toronton lähistöllä on vaatimaton verrattuna Bellamyn lontoolaiskotiin.

Mistä minä sain sitten vaikutteita? Kirjoista, maalauksista, sanomalehdistä, romaaneista (esim E. M. Forster), museoista, varsinkin Spadinan kartanomuseosta, joka on ollut muutamien huoneitten osalta esikuvana kirjan kartanolle, talon ulkoasu on kokonaan keksittyä. Perinteisen historiallisen romaanin täytyy olla realistinen ajanhengen kuvaamisessa ja historiallisissa tosiasioissa, muu on vapaata. Ei pidä unohtaa yhtä päähenkilöä, laaksoa. Katselin eilen Toronton karttaa ja huomasin, että olin elänyt koko ajan laaksojen vieressä, ja niissä me ulkoilimme. Ne kiehtoivat kuten yleensäkin Kanadan luonto.

Bellamyn perheen talo on puolestaan vaatimaton verrattuna uusimpaan Edwardin aikaa kuvaavana TV-sarjaan "Downton Abbey", jota olen seurannut koko ajan.

Näihin mammutteihin verrattuna Aurora-kirjani ovat miniatyyrejä, jotka kertovat suomalaisen koulutytön vaiheista Edwardin ajan eli 1900-luvun alun Kanadassa ja sortovuosien Suomessa.

Aurora-kirjoista sanottua

Paikka ja aikakausi sopivat hyvin

Rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille

Aurora-kirjoja saattaa löytyä kirjastoista:
Aurora. Vahteralaakson tyttö  1991, 1992 (nimellä Pirkko Pekkarinen)
Aurora ja Pietarin serkut 1993
Aurora ja villikyyhkysten aika 1995
Aurora ja Molly 1999  (Tämä on jo nimellä Anna Amnell)