Lakon aattona

Jos lakko olisi koko kansan yhteinen viesti, me kaikki voisimme yhtyä siihen. 
Aamuisin juon pullollisen vettä ja luen Hesaria. Tänään Saska Saarikoskea ärsyttää se, että New York Times kirjoitti Lennusta. Miksi se kirjoitti Lennusta?

Amerikkalaiset pitävät Suomesta. Huomasin sen jo 1950-luvun lopussa ollessani vaihto-oppilaana. Asuin vaihtovuoden ajan liikemiesperheessä, jonka perheenisä ihaili Suomea talvisodan vuoksi ja Mika Waltarin vuoksi ja sen vuoksi, kun se oli maksanut velkansa.

Lopussa asuin viikon newyorkilaisen lakimiehen perheessä. Ajoimme luodinkestävässä autossa, ja lakimies ja hänen lakimiespoikansa selostivat minulle USAn rotuongelmia. Naapurissa asuva New Dealia vastustanut miljardööri oli voittanut maansa hallituksen oikeusjutussa. Hän vei minut Manhattanille klubiinsa, hienoon ravintolaan lounaalle. Heille maani edusti ihmettä: pientä itsenäistä maata agressiivisen ja arvaamattoman suurvallan vieressä.

Totuus on se, että amerikkalaisia kauhistuttaa nytkin pienen Suomen maantieteelliinen sijainti. He tietävät, että vain pelko saa suomalaiset yksimieliseksi. Niinistö edustaa meille suomalaisille pyrkimystä vakauteen.

Miksi osa kansasta on kaivanut nyt esiin sotakirveensä ja aloittaa poliittisen lakon oman puolueensa pelastamiseksi? Jos lakko olisi koko kansan yhteinen viesti, me kaikki voisimme yhtyä siihen. 

Minua pelottaa, kun ajattelen vuotta 1905 ja sitä, mikä seurasi. Jäljet pelottavat. Eikö tänä vuonna juhlitakaan sovintoa?

Viimeinkin jotain aikuisille

Moskovassa on paljon kirjailijamuseoita. Vuonna 2015 syksyllä näin siellä erään 1936 kuolleen (murhatun?) kirjailijan työpöydällä tämän pienen patsaan. Se oli elävästi mielessäni ja muistin vahvistukseksi Flickr-kansiossani, kun kirjoitin uusimpaa
n kirjaani: " - Turha on meitä opettajia kuulustella, Sutinen jatkoi. - Olemme niin kuin kolme viisasta japanilaista apinaa. Emme näe mitään, emme kuule mitään, emme puhu mitään." (Anna Amnell 2018) Kirjan pitäisi ilmestyä ennen aprillipäivää. Viimeinkin jotain aikuisille. 

Taas talteen kommentteja

Viihtyisä kahvila kirjakaupan yläpuolella Pietarissa vastapäätä Kazanin katedraalia. Niin paljon voimakkaita tunteita liittyy tähän paikkakuntaan ja katedraliin, joka oli välillä ateismin museoksi alennettuna.

omia kommenttejani Facebookissa,

Elämän kovuus ja lohdutukset: 
tee
Minulla tavallinen tee vie yöunet varsinkin, jos juon sitä illalla. Kahvista en pidä, mutta koetan juoda pikkuisen eli muutaman ruokalusikallisen verran sen terveysvaikutusten vuoksi. Maitoon laitettu oikea kaakao ei unia, mutta pitää suklaanhimon kurissa. Suklaa on minun paheeni.

kahvi ym
On nykyään vaikeaa tietää, mitä pitäisi syödä ja juoda, kun tutkimukset mainostavat kukin omia nerouksiaan. Cofeiini on useimmille meistä mieluisaa muodossa tai toisessa. Elämä on lyhyt, ja meno usein kovaa ja kuoppaista. Oloa voi parantaa kohtuullisella määrällä suhteelllisen vaarattomia piristysaineita. Allegian vuoksi olut ja punaviini ovat minulle mahdottomia. Jää vain suklaa. 　 Tupakasta en ole koskaan - onneksi- pitänyt, en sen hajustakaan Vain kadulla kulkeva vanhamies voi tuoda sikarintuoksullaan nostalgisia muistoja isoisän piipunpoltosta. Luin jostain, että elämä oli keskiajalla niin kovaa, että ihmiset eivät kestäneet sitä ilman olutta. Meidän aikammekin on kovaa, kun jopa totaalinen maailmanloppu voi olla vain muutaman napinpainalluksen päässä.

Iisalmi Helsingissä kioskin iisalmelaisen panimon vehnäolut-seinämainoksessa. Kirkon torni on liian korkea,koivukuja on muuttunut kuusikujaksi ja Koljonvirran puusilta on muuttunut kivisillaksi. Partala on purettu, jossa Sandels eineellä istui. Kauppila tuhoutui sodassa, vain aitta on jäljellä museon pihalla ja mielessäni laulu, jota ukkini lauloi mummonsa mummosta tms. Kauppilan Tiinasta, joka "kahvia keitti kahdella suurella pannulla".

Selailin taas Matti Klingen kirjaa Iisalmen ruhtinaskunta, joka on oikeastaan 600-sivuinen sukututkimus, sillä kirjoittaja Matti Klinge on lukuisten Iisalmella useina vuosisatoina vaikuttaneiden sukujen jälkeläinen. Iisalmi on ollut täysin unohtumassa, sitä ei näy sääkartoissakaan. Viime aikoina iisalmelaiset ovat piristyneet ja alkaneet arvostaa kotikaupunkiaan. 




Yli kymmenen vuotta sitten syöpään kuollut pikkusiskoni sylissään ainoa lapsensa, taustalla   pikkupojan suvun entisen kartanon koivukuja. Talo on purettu. Senkin talon purkaminen on yksi luku Iisalmen ja sen lähiseudun purettujen talojen surullista historiaa.

Keskeneräinen käsityö

Keskeneräinen petit point-käsityöni. Oli tarkoitus laittaa tämä pyöreän sohvatyynyn keskelle.

Makrokuvien aiheena on tällä viikolla 'keskeneräinen'. Tässä eräs monista keskeneräisistä käsitöistä. Niitä minulla on, sillä tein aikaisemmin paljon käsitöitä.

Keskeneräisistä käsitöistä voi olla monenlaista hyötyä. Kirjailija laittaa ne kirjaansa.


Ranskalainen pikkuliina, joka ei jäänyt keskeneräiseksi 

"Kirjeet olivat tallessa pöydän alla pitkän liinan suojassa kannellisessa roskakorissa. Niiden päällä oli rouvan keskeneräisiä virkkaustöitä."
(Anna Amnell, 2018, keväällä ilmestyvä kirjani)

Kirjasto voi olla kuin lapsen toinen koti

Pahinta mitä Suomessa voidaan sivistyksen alalla tehdä- ja on tehty jo - on vähentää kirjastoja. Lapset pitäisi totuttaa pienestä asti lukemaan kaikkea: sarjakuvalehtiä, satuja, romaaneja, runoja, sanomalehtiä. Olen ollut koko ikäni köyhä. Kun olin lapsi, meillä oli vain muutama kirja: lakikirja, Raamattu, kuvateos jossa oli kuvia sodan uhreista Suomessa. Mutta lähellä oli kaupunginkirjasto, josta tuli kuin toinen kotini. Ja vielä onnekkaampaa oli se, että samassa pihapiirissä asuivat toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa. Heidän ullakkonsa oli täynnä kirjoja, joita luin kesäkaudet. 

Tämä koulutyttö on mukana uusimmassa kirjassani, joka ilmestyy tänä keväänä. Kuvassa Iisalmen kaupunginkirjasto vuonna 1985, jolloin olin käymässä mieheni ja lasteni kanssa Suomessa, josta olimme poissa vuodet 1979-1988. Kuvan otti poikamme Matti, joka on kuvittanut historialliset nuortenkirjani. Uusin kirjani on suunnattu aikuisille.