Ladies powder room

Missähän näin sellaisen ensi kerran, Yhdysvalloissa vai Englannissa? Kyllä sen täytyi olla vaihto-oppilasvuoden jälkeisellä kiertomatkalla jossain Etelävalloissa, siellä missä näin senkin kummajaisen kuin vessan, jonka ovella luki "Colored".

Ensimmäinen näkemäni Ladies Powder Room oli isompi kuin suomalainen sali. Siellä oli kattokruunuja, kukka-asetelmia, upottavia sohvia ja kukkatapetit. Samanlaisia naistenhuoneita on ollut ennen paljon, mutta niistä on tehty varastoja ja naulakkohuoneita. Nyt on kuitenkin tuuli kääntynyt, ja vanhoja naisten puuterointihuoneita entistetään. Esimerkiksi eräs kalifornialainen teatteri aikoo uudistaa vaatenaulakoksi alennetun naistenhuoneen entiseen loistoonsa: Art Deco- sohva, kampauspöytiä, seinämaalauksia.

Joissakin hotelleissa on myös "step back in time" -tunnelma naistenhuoneessa. Siellä on maalauksia seinillä, kristallikruunuja, pianomusiikkia ja divaaneja.

Alkujaan Powder room oli tarkoitettu hiusten ja peruukkien puuteroimiseen. Niitä on ollut varmaankin erikseen miehille ja naisille. Tietenkin powder room tarkoittaa myös laivan ruutivarastoa.

Dramatiikkaa ovat jotkut kirjailijat luoneet Ladies powder room -ympäristöön. On kirjoitettu näytelmä (Katherine Dubois Reed 1986, uudistettu 1996) ja tehty ainakin yksi dokumenttielokuva "Ferry Tales".

Muistaakseni Libertyn tavaratalossa on vanhan ajan ladies' powder room. Harvat Lontoon matkani ovat olleet enemmänkin museoissa ravaamista, joten siitä täytyy olla kauan, kun sen näin. Tyyli oli englantilaisen kodikas. Aasiassa matkustelevat ystäväni ja sukulaiseni kertovat Ladies Powder Room- loistosta, jota on sikäläisissä hienoissa ravintoloissa. Siellä voi heittäytyä lojumaan sohvalle, kuunnella musiikkia ja painella kasvojaan kuumilla höyrytetyillä aromipyyhkeillä. Todellinen Rest room.

Vain naisilleko tällaista ylellistä ja kodikastakin turhuutta? On miehillekin. Rikkaisiin arabimaihin viedään hissejä, joihin tulee kristallikruunut. Arvelisin, että niissä on myös itämaisia mattoja ja sohvia.

Amerikan paras naistenhuone on romanttinen varsinaisessa tarkoituksessaankin.

Vesiklosetti keksittiin jo 1500-luvun Englannissa, mutta Elizabeth I paheksui sitä ja se jäi unholaan pitkäksi aikaa.

Seuraavana päivänä:
Tänään Hesarissa kirjoitetaan "lastenhoitohuoneista", julkisista vessoista joissa on hoitopöytä. Ne ovat samalla invavessoja. Annakaisa Pirilä-Mänttäri: "Lounas yleisessä vessassa." - Kaupungin laita. HS/A13 25.3.2006
(kuvat poistettu)

Veskat

Kuvat: Anna Amnell
Minun isoäidilläni oli samanlainen iso musta käsilaukku kuin Muumimammalla. Siinä olivat mummolan tärkeät paperit ja mummon salaisuudet, joita en kuvitellutkaan tutkivani edes lapsena. Toisen ihmisen käsilaukku tai lompakko on niin kuin hänen omatuntonsa, salainen ja arvokas, sitä ei pidä mennä toisen penkomaan.


 
 
Mummon käsilaukku tuoksui piparminttupastilleille (Nykyään 'körttipastillit', ennen oli vain valkoisia. Mummo ei ollut körttiläinen, vaab Juhani Ahon isän Brofeltin, rippi-isänsä ja vihkipappinsa, kannattaja), ja hän antoi niitä meille lapsillekin. Ne olivat soikeita ja pehmeitä. Mummon käsilaukkua sanottiin veskaksi (veska= laukku, käsilaukku, reppu). Kun mummo kuoli, ukki tuli kaupunkiin asioille mummon käsilaukku mukanaan. Lahjaksi ostettu hieno salkku ei kelvannut. Mummon veska oli ukilla käytössä hänen viimeiset kymmenen vuottaan, 94-vuotiaaksi.

Minusta käsilaukut ovat olleet aina hankalia. Joko ne ovat liian pieniä tai liian isoja. Jos ne ovat käytännöllisiä, ne ovat aivan liian raskaita. Kyllästyin siihen tilanteeseen, menin tavaratalon laukkuosastolle ja kysyin: Mikä on teidän kevyin ja käytännöllisin laukkunne? Eteeni tuotiin musta olkalaukku, oikeastaan kassi, jossa on paljon lokeroita. Ulkopuolella on toisessa päässä tarralla sulkeutuva lokero HKL:n kortille, jota säilytän turkoosissa läpinäkyvässä käyntikorttikotelossa. Sivussa tarralla sulkeutuvat lokerot kolikoille ja pikkurahalle. Laukun sisällä on lokeroita, joihin voin kätkeä mummoni tyyliin salaisuuksia: luottokortteja, huulipunan, kamman, kynän, särkylääkettä kaiken varalle, jäsenkortteja.




Kun menen lasteni ja ystävieni luo kylään, otan mukaan lempilaukkuni. Olen ostanut sen kirpputorilta. Se oli mennyt ihan lyttyyn, mutta kun sen täytti silkkipaperilla, se oli muutamassa viikossa OK. Nyt pidän siitä kaikkein eniten. Siihen mahtuu juuri sen verran kuin vieraana ollessa tarvitsee.

Entä sitten tuo ensimmäinen kukkalaukku? Se on ollut todella käytännöllinen. Tarvitsin poikani häihin laukun, johon mahtui teepurkki, jossa oli riisiryynejä. Lisäetuja olivat ne, että laukku näkyi, se ei kadonnut ja se sattui vielä sopimaan juhla-asuuni.

Mikä on sananvapauden hinta suomalaisessa blogimaailmassa?

Photo: Freefoto.com
Sen jälkeen kun kirjoitin 14.1.2006 kannattavani Sauli Niinistöä presidentinvaaleissa, kävijämäärä blogissani on laskenut. Ensimmäisinä kuutena kuukautena oli noin 3850 käyntiä kuukaudessa, mutta viimeisinä
kolmena vain 2260. Välillä minulla oli kyllä parin viikon bloggaustauko kirjoitustöitteni vuoksi, mutta ihmeekseni en huomannut silloin mitään suurempaa vähennystä - ihmiset lukivat nähtävästi vanhoja kirjoituksiani.

Voisin sanoa, että sananvapauden hinta on noin 1590 käynnin lasku kuukaudessa tässä blogissani. Sehän on vähän, sillä on edelleen maita, joissa sananvapauden hintana on virasta erottaminen, kidutus, mielisairaalaan joutuminen, lasten menetys, maasta karkotus ja jopa hengenmenetys.

Minä arvasin tämän asian, mutta vanhana, siis entisenä sosiologian opiskelijana (laudatur-seminaari käyty Kullervo Rainion oppilaana), halusin myös kokeilla. Suomalainen bloggaaja saa kirjoittaa krapulasta, oksentelusta, pettämisestä, mutta hänen suosionsa ei laske. Hän saa olla vasemmistoliittolainen, vihreä tai demari. Ovatko suomalaiset bloggaajat ja blogien lukijat siis enimmäkseen vasemmalta? Siinä olisi jollekin tutkimusaihe.

Hyvää kevättä kaikille bloggaajille sukupuolesta, maailmankatsomuksesta ja puolueesta riippumatta. Luen teitä kaikkia sen verran kuin ehdin. Voikaa hyvin!

Isänmaallinen kosmopoliitti

Max Jakobson kirjoittaa tänään kolumnissaan Lennart Merestä: "Isänmaallinen kosmopoliitti". Helsingin Sanomat A/2 18.3.2006.

Max Jakobsonia itseään voimme sanoa myös isänmaalliseksi kosmopoliitiksi.

Lennart Merestä kirjoittavat Pekka Nykäsen mukaan myös seuraavat.

May the luck of the Irish be yours today!

Meidän talon Leprechaun, irlantilainen keijujen suutari, asuu yleensä astiakaapin ylähyllyllä. Sillä oli ennen kaksoisvelikin, mutta se on kadonnut muutoissa. Ehkä se on vain piiloutunut, sillä Leprechaunit eivät pidä ihmisistä. Me ihmiset olemme niiden mielestä ahneita ja himoitsemme Leprechaunin aarretta.

Ovela Leprechaun petkuttaa kuitenkin aina ihmistä. Kerran eräs mies sai Leprechaunin kiinni ja vaati sen paljastamaan aarteensa kätköpaikan. Se oli viljapellolla. Mies merkitsi paikan solmimalla siihen kohtaan punaisen nauhan ja vaati Leprechaunia lupaamaan, ettei se ota nauhaa pois.

Mies meni hakemaan lapiota. Kun hän palasi, koko pelto oli täynnä punaisia rusetteja. Lisää tarinoita Leprechaunista täältä.



St Patrick's Dayn päähenkilöstä on vielä mielenkiintoisempia asioita kerrottavissa. Maewyn-niminen poika syntyi 387 j.Kr ja eli 16-vuotiaaksi kotonaan Irlannissa siihen asti, kun rosvot hyökkäsivät kylään ja veivät pojan mukanaan ulkomaille. He möivät hänet orjaksi. Oltuaan useita vuosia orjana Maewyn pakeni luostariin ja vietti siellä kaksitoista vuotta. Sinä aikana hänestä tuli Patrick ja kristitty.

Hän palasi kotimaahansa, perusti kouluja ja luostareita. Hänestä tuli Irlannin toinen piispa ja kansallispyhimys. Patrick kuoli 17.3.461 j.Kr. Lue lisää: St. Patrick and Ireland

Kiusaaja ei ole koskaan yksin

Ihmisillä on ollut aina monenlaisia tapoja hoitaa niitä, jotka ovat erilaisia kuin he: kansanmurhat, palkkamurhaajat, sota, kaksintaistelu, selkään puukottaminen, kivittäminen, mustamaalaaminen, kuoliaaksi vaikeneminen, syrjintä, pelottelu jne. Eräs tapa on kiusaaminen, josta puhutaan nykyään lähinnä koulukiusaamisena ja työpaikkakiusaamisena, viimeksi myös politiikassa ilmenevänä eri mieltä olevan puoluetoverin tai puoluejohtajan kiusaamisena.

Panun blogin kirjoituksen ”Maanlaajuinen yläaste ”kommenteissa keskustellaan koulukiusaamisesta. Kirjoitin sinne seuraavan mielipiteen

Valitettavasti monet kiusaajat (tytöt tai pojat) eivät kasva koskaan aikuisiksi. Kiusaaminen (myös nettikiusaaminen) on suorastaan hyve tietyissä kirjallisissa ja poliittisissa piireissä. En uskoisi, jos en olisi kokenut.

Bloggaajat ovat huomattavasti kypsempiä tässä asiassa. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitetaan nimellä tai ainakin suhteellisen pysyvällä nimimerkillä.

Kiusaajat ovat täällä blogimaailmassa aika harvinaisia. Sanoisin, että yhtä harvinaisia kuin sellaiset olivat minun kouluaikoinani.

Kiusaaja ei ole kuitenkaan koskaan yksin. Hän tietää tai ainakin vaistoaa, että hänelle tärkeä auktoriteettiasemassa oleva henkilö tai ryhmä hyväksyy sen, että jotain henkilöä, "toista", kiusataan. On tiettyjä ihmisryhmiä, joita saa kiusata. Kiusaaja vain tekee likaisen työn.