My very old blog. Vuodesta 2005-
perjantaina, lokakuuta 07, 2011
torstaina, lokakuuta 06, 2011
Kommentit. Kieli ja sen säilyminen
Eero Saarisen siirtolaismonumentti "Gateway Arch" , St. Louis, Missouri. Kuva: Matti Amnell (Jr)
Ikkunaiineksen blogiin tänään (Kirjoituksen nimi 'Napakymppi', aloitettu 29.9.2011, jo 172 kommenttia)
Palaan varhaisempaan kommenttiin, kun en ole ehtinyt käydä täällä pitkiin aikoihin.
Kuunkuiske, kirjoitit: "Ulkomaanshokeista tuli mieleeni eräs vaihto-oppilas, joka jenkkivuoden jälkeen paluulennolla ei suostunut koneessa puhumaan vielä suomea! Kuulin jutun yhdeltä toiselta vaihto-oppilaalta, joka sattui olemaan ystäväni ja samassa koneessa. Siis silloin 80-luvulla.
Niin ameriikkaa oli poika pullollaan."
Olin vaihto-oppilaana USA:ssa kauan sitten, ennen Internetiä ja muita nopeita yhteyksiä Suomeen. Eräs meidän ryhmän tytöistä itki laivamatkalla Eurooppaan palatessa, kun suomi tuntui täysin unohtuneen. Hän koki sen epämiellyttävänä, ei ylpeillyt siitä. Vaihto-oppilaat ovat usein vielä lapsia, 16-vuotiaita.
Äidinkieli katoaa nopeasti lapsilta ulkomailla asuttaessa, jos sitä ei pidetä aktiivisesti yllä vanhempien toimesta. Siirtolaisten pitäisi aina puhua omaa äidinkieltään lapsilleen. Se on tunteen kieli ja pitää ihmisen ehyenä. Kirjeenvaihtotoverit olivat tärkeitä tyttärelleni. Nyt on onneksi Internet, mutta se ei korvaa äidin ja isän juttelua ja vitsien kertomista.
Toivon myötätuntoista suhtautumista siirtolaisiin ja vaihto-oppilaisiin.
Vanhoja kommentteja: voi
12.5.2005
Kiinnostavaa tuo voista pitäminen. Samaa nimittäin kertoi eräs enoistani (yksi viidestä). Hän sanoi, että hänen äitinsä vei aina voin kauppaan tai torille. Sillä saatiin kahvia ja sokeria, voita ei tuhlattu perheen omassa ruokapöydässä. Juhliin voita säästettiin, jotta se ei loppunut kesken.
Suosittelen kaikille: Haastatelkaa sukulaisianne nauhalle. Menin eräänä vuonna Savoon yhdeksäksi päiväksi ja jututin kaikki iäkkäät sukulaiset.
Inhoittavin ruoka, jonka muistan on mullekin koulukeittolan liemi, jossa kellui läskinpaloja. Eräs luokkatoverini piti niistä ja salakuljetimme ne hänelle käsissämme pöydän alla piilossa.
Kotona kaikki ruuat olivat hyviä, sillä äitini oli loistava ruuanlaittaja. Äidillä on edelleen, melkein 95-vuotiaana, rakkaus ja kunnioitus ruokaa kohtaan, vähän samalla tavalla kuin ranskalaisilla. Minulla on hoikkuutta epätoivoisesti tavoittelevan 2000-luvun ihmisen love-hate-suhde ruokaan.
Kuvassa Johanneksenpuisto, jonka laidalla asuin tuolloin.
Majakka hytin ikkunan läpi kuvattuna sateella
Lyhytkin merimatka virkistää. Meillä on, miehelläni ja minulla, nostalginen suhde laivoihin. Mieheni oli nuorena kuukauden pituisella koulutusristeilyllä Matti Kurjella. Kohteina olivat Tanska. Puola ja Englanti.
Minä puolestani matkustin vaihto-oppilaana New Yorkiin ja takaisin laivalla. Matka yhteen suuntaan kesti melkein viikon.
Kommentit: Nopeat kirjailijat
Kommenttini:
1. Tapauksessa N. W. täytyy olla jotain, mitä emme tiedä. Kuinka kauan hän suunnitteli kyseistä kirjaa? Se on saattanut olla hänellä mielessä kauankin. Entä neuvottelut kustannustoimittajan kanssa ja muut käytännön jutut.
Jos on kyseessä luova nero, hän voi kirjoittaa joka viikonloppu yhden kirjan. Silloinhan muut kirjailijat voivat jäädä eläkkeelle, jos tältä kirjailijalta ilmestyy nelisenkymmentä kirjaa vuodessa.
Aika monta kirjaa vuodessa kirjoitti myös Barbara Cartland, ja ne olivat paksumpia. Kiinnostava ilmiö.
Miten tilanne jatkuu? Se onkin ratkaisevaa.
2. kommentti
Hyvin nopeita ja tuotteliaita kirjailijoita on olemassa:
Alexandre Dumas vanh.: 60 näytelmää, 160 romaania, artikkelikokoelmia, elämäkertoja jne jne. Ne eivät olleet viihderomaaneja tai pikkulasten kirjoja.
Barbara Cartland kirjoitti vuosikymmenet kirjan viidessä päivässä ja julkaisi yleensä kymmenen kirjaa vuodessa teini-iästä asti, yhteensä 723 romaania. Vielä vuonna 1983, 82-vuotiaana hän julkaisi 23 romaania yhtenä vuonna, mikä on Guinnessin kaikkien aikojen maailmanennätys.
Hän oli kuudenneksi käännetyin kirjailija maailmassa, ja vain William Shakespeare ja Agatha Christie ovat myyneet enemmän kuin hän.
Älykäs nainen. Myös poliitikko, lentäjä. Mediapersoona. Nuorena kaunis ja fiksu.
Hän ei ollut kuitenkaan minun lempikirjailijoitani. Luin yhden kirjan, ja se oli ihan hyvä.
Terveisin oikein hidas kirjailija.:)
Keskustelu jatkui toisessa kirjoituksessa
3. kommentti
K., kirjoitit:
"Turun sanomien juttu oli ikävä, koska se levittää väärää kuvaa siitä, mitä on kirjailijan ammatissa toimiminen." Siitä on kysymys.
Olet tehnyt hienon työn ottaessasi tämänkin tapauksen esille. Siihen asti, kun tämä nuori kirjailija itse kertoo kunnolla työstään, me muut vain arvailemme.
Suurimmalle osalle meistä kirjoittaminen on kovaa työtä. Helppo ja inspiraation vallassa tehty tai nopeasti syntynyt kirjoittaminen on harvinaista juhlaa.
W. on kirjoittanut ennenkin ja palkittu Internetin mukaan. Lastenkirja ei ole ensimmäinen kirjallinen yritys. Lahjoja siis on. Hänellä on takanaan myös kielen ja kirjallisuuden opinnot. Se merkitse paljon. Muuta emme tiedä. Kaksikielinen?
Sitten Cartland, josta tiedämme paljon. Hän on itse kertonut, että suhteet korkeassa asemassa oleviin henkilöihin ovat olleet merkittävä apu uralla. Kaikki ovet ovat olleet auki kuningashuoneeseen asti. Media on kiinnostunut. Aina löytyy sopiva tuttu linna ja kartano tapahtumapaikaksi historialliselle romaanille. On spesialisteja, historiantutkijaystäviä, jotka tekevät tutkimustyön, antavat hetkessä tietoa ja neuvoja. Se nopeuttaa valtavasti. Vastaavaa on joillakin suomalaisillakin kirjailijoilla. Sellainen kirjailija ei raada yksin.
Auttaa jos on huippuälykäs ja luonteeltaan asiallisen laskelmoiva. Sitten vielä voi olla herkkyyttä ja takana kovia kokemuksia - Cartlandilta kuoli kaksi veljeä sodassa muutaman päivän aikana. Trauma yhdistää lukijoihin.
Aina puuttuu kuitenkin jotakin. Meiltä muilta ehkä nopeus, suvun tuki ja korkeat suhteet. Cartlandilta pitkäjänteisyys ja kunnianhimo tuottaa suuria teoksia. Näitä ominaisuuksia oli toisella nopealla kirjaiijalla Alexander Dumas vanhemmalla.
Mutta kirjoittaminen ei ole koskaan helppoa. Ei kannata kadehtia ketään.
4. kommentti, vastaus nimimerkille "V. E"
E,
ymmärtääkseni Barbara C. naputteli kirjat alussa itse, mutta vanhemmiten ei tietenkään enää jaksanut. On tavallista, että menestyskirjailijoilla on sihteeri. Eräässä TV-ohjelmassa Cartland kertoi tuosta, mitä Sinäkin kirjoitit. Muistaakseni siinä aivan näytettiin, kuinka Cartland lepäsi divaanilla, selkä pikakirjoittajaan päin ja saneli tekstiä.
En ole tarkemmin tutustunut Cartlandin elämään. Hän myöskin sanoi TV-ohjelmassa, että hänen hyvä ystävänsä historian professori teki tutkimustyön siihen ja siihen kirjaan, ja ne ovat varmaankin päteviä ajankuvauksia.
Monet kirjailijat käyttävät tutkimusapua ja luettelevat kirjansa alussa ne ja ne henkilöt. jotka tutkivat kunkin kaupungin. Joillakin on aivan perhefirma tekemässä kirjoja tai työryhmä laittamassa murteet oikein:).
Varsinkin ulkomaiset menestysromaanit ovat suorastaan ryhmätyötä. En uskalla mennä esittämään väitteitä suomalaisista kirjailijoista.
Meikäläinen juoksee vuosikaudet historian luennoilla ja lukee sata kirjaa yhtä lastenkirjaa varten. Sehän on hullun hommaa, sillä apurahoja tulee vähän, kun on "hidas" eikä julkaise joka vuosi.:)
keskiviikkona, lokakuuta 05, 2011
25000 paria villasukkia vangeille
Kuulin tänään hyvän uutisen. Suomalainen Ilkka Puhakka kiertää puhumassa Venäjän vankiloissa ja on vienyt sinne jo 25000 paria villasukkia. Ne ovat erityisen suosittuja pohjoisilla alueilla, joita Venäjällä riittää. Sukkia lähetetään vankeja varten kaikkialta Euroopasta sekä Kanadasta ja USA:sta asti. Internetin mukaan näiden villasukkien "äiti" oli Kyllikki Sundgren, lapsena orvoksi jäänyt, pieni paimentyttö, jonka sukulaisen Veikko Lavin mukaan ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Siihen voisi lisätä, että jokainen ihminen on sukkaparin arvoinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)