Kyömynenät ovat kuulemma muodissa

Kuvassa äidin lempikukka

Isot nenät ovat kuulemma nyt muotia. Hauskaa kuulla. Äidilläni oli komea kyömynenä. Tämä kuva on otettu muutama kuukausi ennen hänen kuolemaansa 97-vuotiaana. Hoitajat olivat laittaneet hänelle papiljotit päähän, ja peitin ne huivilla kuvaa varten. Äiti kuunteli tässä joululaulua soittorasiasta, jonka veimme hänellle. Hän halusi aina, että mieheni soittaa ja laulaa hänelle. Ohjelmistoon kuului kaikkea mahdollista vanhojen elokuvien musiikista kansanlauihin, virsiin ja hengellisin lauluihin. Äiti lauloi myös kuorossa. Vielä vähän ennen hänen kuolemaansa sairaalassa hän halusi kuulla näitä lauluja. Kun mieheni lauloi myös yhden äidin kestosuosikin Kallavesj-laulun, äiti nauroi ja sanoi: Tuo Matti se on ihan mahoton. Lue mitä kirjoitin äidin kuolinpäivänä.
Me elimme kuin italialaisessa elokuvassa.

Ensimmäinen koulupäivä

Ensimmäinen koulupäivä. Löysin muutama vuosi sitten kirpputorilta nämä kengät. Minulla oli samanlaiset kengät, kun aloitin koulun. Vaikka koulu oli saman kadun varrella korttelin päässä, äiti saattoi minut kouluun. Minulla oli kaunis mekko ja lyhyt tukka. Äiti oli nuori ja piti kauniista vaatteista. Hän halusi, että meillä lapsilla on kauniit vaatteet, sillä hänen kotonaan oli ollut yksitoista lasta ja kouluun piti laittaa, mitä sattui löytymään. Opettaja pilkkasi äitiä sanoen, että hän oli kirjava kuin tikka huonoissa vaatteissaan. Meille ei käynyt niin. Usein sain vaatteita eräältä tutulta lääkärin perheeltä, jolla oli viisi tyttöä. Ehkä nämä kengätkin oli ostettu jollekin tytöistä kevätjuhliin, ja jääneet aivan uusiksi. Näissä kengissä kävin koulua, kunnes tuli syksy ja sateet.



Ensimmäisenä koulupäivänä. Tämä kuva on kylläkin otettu vuotta aikaisemmin.. Hame ja liivi olivat vaaleansiniset. Otsatukka on vino, sillä teini-ikäinen tätini oli leikannut sen. Minä rakastin kansakoulua ja vihasin oppikoulua.

P.S. Onneksi opettajan ilkeät sanat eivät murskanneet äitiä. Hän otti sen haasteena niin kuin kaiken muunkin. Me elimme kuin italailaisessa elokuvassa, kirjoitin hänen kuolinpäivänänään. Äiti eli 97-vuotiaaksi.

https://blogisisko.blogspot.fi/2007/04/me-elimme-kuin-italialaisessa.html

Esiliina etehen lapsellesi laita

Löytyi luokkakuva, jossa minulla on esiliina edessä.  Esiliina oli aina puhdas, useimmiten vastasilitetty ja tuoksui hyvälle. Esiliinan  taskussa oli puhdas kangasnenäliina. Parasta oli, että äidillä oli tapana lausua esiinaa päälleni pukiessaan:

Esiliina etehen lapsellesi laita,
lialta se vaattehet varjella taitaa.

Kun menin oppikouluun, jotkut naapurit sanoivat äidille: Turhaan laitatte tyttöjä oppikouluun, olisit ostanut ennemmin itsellesi turkin. Mutta äiti olisi halunnut itsekin käydä koulua ja opiskella. Äidin kotona oli yksitoista lasta, ja koulu oli kaukana. Hän sai käydä koulua vain kaksi vuotta, jona aikana hän suoritti neljän luokan kurssin. Kouluaikana hän oppi yleistiedot ja hyvän lukutaidon, josta hänelle oli iloa koko loppuelämäksi.

Musiikki oli äidille kaikkein läheisin. Se piti hänet iloisena ja myönteisenä monista vaikeuksista ja köyhyydestä huolimatta. Aina kun äiti oli käymässä meidän luona Helsingissä, meillä oli kotikonsertteja. mieheni säesti, ja he lauloivat yhdessä. Laulujen skaala oli suuri: Kallavesj-laulusta kansanlauluihin ja virsiin.  Äiti kuunteli radiosta myös klassista musiikkia, yleensä yksinlaulua. Kävimme yhdessä katsomassa oopperan Viimeiset kiusaukset Helsingin Vanhassa oopperatalossa. Äiti osasi ulkoa myös nuoruutensa vanhojen suomalaisten elokuvien suosikkilaulut, joita hän lauloi keittiössä töitä tehdessään.

Laulua harrastavien ihmisten tavoin äitikin säilytti muistinsa vanhuuteen asti hyvänä. Hän kuoli 97-vuotiaana, ja vielä viikko ennen kuolemaansa hän kertoi minulle sairaalassa yksityiskohtaisesti, millaisia vaatteita hänellä oli ollut nuorena. Eräs lempiasu oli musta, ja siinä oli leuan alla keltainen rusetti, jossa oli mustia täpliä.



Äiti leipoo karjalanpiirakoita keittiössä korkean ikkunan edessä puutalossa. Ikkunalaudalla on paljon kukkia, verhot ovat marimekkoa, samoin äidin mekko ja huivi. Anopillani oli samaa kuviota oleva marimekko. Alkuaikojen Marimekon kauniit, tyylikkäät kuviot ja kauniit värit toivat iloa arkeen ja juhlaan.

Äiti muisti ulkoa myös kaikki sadut, tarinat ja lorut, joita oli koulussa oppinut ja kuullut opettajan lukevan ääneen.Vanhan ajan ihmisten ja vanhan ajan kirjailijoiden tavoin äiti käytti niitä koko ajan joustavasti ja luovasti puheessaan. Se tuo minulle tuttuuden tunteen, kun luen englanninkielistä kaunokirjallisuutta tai sanomalehtiä: esimerkiksi  King James - englanti elää edelleen englannissa lukemattomina sanontoina, ja sitä pidetään arvokkaana henkisenä perintönä, jolla on ollut tärkeä osuus englantilaisen kirjallisuuden suruuden syntymisessä.

Meillä ei luettu ääneen, mutta äiti lauloi aina työtä tehdessään, ja kun olimme pieniä, hän lausui meille ääneen koulussa oppimiaan loruja ja satuja hiukan muunneltuina: Olipa kerran kaksi lasta. Tutteli ja Putteli. Tutteli oli tyttö ja Putteli oli poika.. ( Parempi tie - Topelius: Pikku Lauri ja muita satuja). Rakkain oli "Hiiri metsähän menevi, lyhyt jalka lynkyttävi" (Hiiri ja katti).


(family stories, familystories, henkinen perintö, laulut, runot, sadut, Iisalmi, koulut, Pirkko Kolehmainen, vaatteet, äitini, elämänilo, Anna Kolehmainen, Anna Amnell, Marimekko, muisti, esiliina, pallokuviot, täpläkuviot)

Me elimme kuin italialaisessa elokuvassa

Verenpisara oli eräs äitini lempikukista. Äitini kuoli tänään.

Meistä tuntui aina kotona, että elimme kuin italialaisessa elokuvassa, jossa äiti laulaa, kehuu lapsiaan ja hemmottelee perhettään hyvällä ruualla. Vielä yli 90-vuotiaana hän laittoi itse itselleen aamiaista ja katsoi lempiohjelmansa TV:stä. Musiikkiohjelmat oli mieluisimpia - oopperoista iskelmiin ja virsiin.

Olen aina ihaillut äitini uskomatonta elämäniloa ja tarmoa. Hän rakasti musiikkia, kauniita värejä ja kauniita vaatteita. Kun haastattelin häntä hänen ollessaan jo yli 90-vuotias, hän muisti tarkalleen lempivaatteensa nuoruutensa ajalta. Äiti olisi täyttänyt elokuussa 97 vuotta. Hän oli perinyt isältään pitkäikäisyyden geenin. Hän eli neljä vuotta vanhemmaksi kuin isänsä.

Hän oli niin kuin etelämaalaiset ihmiset siinäkin mielessä, että samalla kun hän oli elämäniloinen ja kauneutta rakastava, hän oli myös syvästi uskonnollinen. Kävimme katsomassa oopperassa Viimeiset kiusaukset. Siinä yhtyivät hänen elämänsä suuret asiat - musiikki ja uskonto.

Äitini kuoli tänään. Olen menettänyt vähän yli kahden kuukauden sisällä kaksi ihmistä, joita olen aina rakastanut ja ihaillut, äitini ja pikkusisareni. He olivat monessa mielessä samanlaisia, vaikka toinen oli tumma ja toinen vaalea.

En riidellyt koskaan kummankaan kanssa. Miksi olisin, sillä he olivat niin hauskoja ihmisiä ja osasivat puhua ongelmistakin avoimesti ja huumorilla?

Äitini oli taituri kukkien kasvattamisessa. Kun pikkusiskoni oli laittanut ruukun juurelle sitruunansiemenen, siitä kasvoi äidin hoivissa muhkea puu, joka oli vuosikaudet keittiössä ikkunan edessä. Eteisen verannalla kasvoivat kesäisin verenpisarat, pihalla kukki monivuotinen ruskolilja, eräs äidin suurista suosikeista, kasvimaalla hajuherneitä ja muita kesänkukkia myöhäiseen syksyyn asti. Äiti keräsi aina myös kedonkukkia suurina kimppuina ja laittoi niitä huoneisiin. Joulu, pääsiäinen, vappu ja juhannus olivat juhlaa kaikille aisteille.

Pidän varmaankin nyt pitkän tauon bloggaamisessa. Hyvää kevättä!