Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan

Florida, Missouri. Mark Twainin synnyinkoti pienessä Floridan kaupungissa, Missourin osavaltiossa


Mark Twain poikakirjojen sankari Tom Sawyer opettaa tänään delegointia Googlen panoraamakuvassa, jossa hän laittaa leikkitoverinsa maalaamaan aitaa ja laiskottelee itse. Heti Kanadaan tulomme jälkeen mieheni sanoi, että hän haluaa käydä Hannibalissa, Mark Twainin kotikaupungissa. 


Kun Mark Twain oli maailmanympärysmatkallaan, hän sanoi Intiassa puheessaan: "Kaikki mikä on tehnyt minusta sen, mitä olen, on pienessä kaupungissa Missourissa maailman toisella puolen."

Matkustimme tuohon pieneen Hannibalin kaupunkiin Mississipin rannalle, jotta voisimme nähdä paikat, joihin olimme tutustuneet lapsuudessamme lukiessamme Tom Sawyerin, Huckleberry Finnin ja heidän mustan ystävänsä Jimin unohtumattomista seikkailuista.


Tom Sawyerin aita
Lue lisää kirjoituksestani


Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan

Kuvia Missisipin matkaltamme

Lisää samalta matkalta: Louisiana

Missouri, jossa myös Hannibalin kaupunki

Onko muumioilla ihmisoikeudet?

Muinaisia asumuksia Ocmulgeessa
Kuva matka-albumistamme

Ocmulgee, Macon, Georgia "Kummunrakentajat" (moundbuilders) lähtivät Lousianasta ja levisivät Mississipin ja sen sivujokien laaksoihin varhaisella Mississipin kaudella noin 1000eKr. Ocmulgeen alueella heitä asui noin 900-950 j.Kr lähtien noin kolmen sadan vuoden ajan.

Kiihkein kulttuurienvälinen yhteentörmäys, jonka olen koskaan kokenut tapahtui Yhdysvalloissa. Olen kertonutkin siitä aikaisemmin. Haastateltavani ja keskustelutoverini oli perinteistä uskontoaan harjoittava intiaani. Me pääsimme lopulta yhteisymmärrykseen ja keskustelime monista asioista. Hän purki sydäntään muun muassa kertomalla, että hän ei pidä siitä, että museoissa on muumioita. Puhuimme lähinnä egyptiläisistä faaraoiden muumioista.

"Miltä teistä tuntuisi, jos teidän poikanne olisi muumioituna museossa?" hän kysyi minulta. Sanoin, että 2000 vuoden kuluttua minusta ei tuntuisi todennäköisesti miltään. Mieleeni tulee nyt, että kun egyptiläisen faaraon muumio tuotiin Ranskaan, tilannetta käsiteltiin kuin valtiovierailuna. Intiaanit suojelevat esi-isiensä hautoja eivätkä halua muuttaa kotiseuduiltaan.



Olen kuvannut tämän ruukun Ocmulgeen museossa

Arkeologien työ vaikuttaa erityisen jännittävältä. Muistelen esimerkiksi sitä, miltä minusta tuntui, kun sain maya-kulttuurin kursseilla pitää varovasti kädessäni ikivanhoja esineitä, joita kanadalaiset arkeologit olivat kaivaneet esiin Etelä-Amerikassa.

Miten paljon jännittävämpää täytyykään olla, kun löydetään muinoin kuollut ihminen. Se järkyttää meitä syvästi. Ajatellaan vaikkapa sitä Alpeilta löytynyttä jäämiestä. Tiedämme, mitä hän söi viimeiseksi ateriakseen ja miten hän kuoli.

Amerikassa viime vuosien arkeologiset löydöt ovat tuoneet esille, että sillä mantereella on ollut eurooppalaisia ihmisiä jo hyvin paljon aikaisemmin, kuin on luultu, mm Kennewickin ihminen , joka lienee ollut eurooppalainen. Ihmisiä on nähtävästi muuttanut Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan monelta suunnalta eikä vain Aasiasta.

Yhdysvaltojen intiaaneilla on oikeus kieltää esi-isiensä tutkiminen. DNA-tutkimukset ovat jäänet monesti tekemättä tästä syystä. Hyvin monia eurooppalaisia on kuitenkin löydetty jo aikaisemmin. Tilanne on hyvin arka Yhdysvalloissa, sillä intiaaneilla on oikeus maa-alueihin nimenomaan sen vuoksi, kun heitä pidetään mantereen ensimmäisinä asukkaina. Mutta ovatko he ensimmäisiä asukkaita?

Vaikuttaisi siltä, että ihmiset ovat olleet aina hyvin liikkuvaa lajia. DNA-tutkimus tulee varmaankin antamaan paljon uutta tietoa tästä liikkuvuudesta. Mutta kenellä on oikeus muumioon ja sen tutkimiseen? Onko muumiolla ihmisoikeuksia? Onko sillä/hänellä oikeus tulla tutkituksi, tulla siksi mikä on ollut? Ja mitä tapahtuu, kun ja jos muumioita aletaan kloonata?


Ocmulgeen asukkaita

Kuvat matka-albumistamme.

Matka Mark Twainin lapsuuden maisemiin

Kun Mark Twain oli maailmanympärysmatkallaan, hän sanoi Intiassa puheessaan: "Kaikki mikä on tehnyt minusta sen, mitä olen, on pienessä kaupungissa Missourissa maailman toisella puolen. Matkustimme tuohon pieneen Hannibalin kaupunkiin Mississipin rannalle, jotta voisimme nähdä paikat, joihin olimme tutustuneet lapsuudessamme lukiessamme Tom Sawyerin, Huckleberry Finnin ja heidän mustan ystävänsä Jimin unohtumattomista seikkailuista.

Lassi Kämärin blogikirjoitus innosti minut laittamaan talteen vanhan kirjoitukseni Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan.

Kestävätkö Mississipin suojavallit? Kaikki Biloxi- ja New Orleans-valokuvat: Matti Amnell

Kestävätkö Mississipin suojavallit? Kaikki Biloxi- ja New Orleans-valokuvat: Matti Amnell

Katrinan kanssa samalla reitillä

Eräänä kesänä teimme pitkän telttailumatkan, joka ulottui alas Mississipille New Orleansiin ja Biloxiin asti. Olemme seuranneet viime päivinä monista sanomalehdistä ja TV-uutisista, kuinka hirmumyrsky Katrina on kulkenut suurin piirtein samaa reittiä kuin me tulimme sieltä kotiin Torontoon. Onneksi ei ollut Katrina kintereillämme.

Viekää terveisiä Helsinkiin, pyysi neworleansilainen muusikko, jonka tapasimme vanhassa kaupungissa, kun olimme syömässä pannukakkuja siirapin kanssa aamiaisravintolassa. New Orleansin ranskalainen kortteli, Vieux Carre, käsittää tosiasiassa 70 korttelia. Se on kauneinta Amerikkaa arkkitehtuuriltaan, romanttisia valurautaparvekkeisia taloja, kirkkoja, patsaita ja aukioita.

Vuonna 1718 Bienville-niminen ranskalainen piirsi itselleen miekalla tontin ääriviivat Mississipin ja Pontchartrainin väliselle suoalueelle, joka vilisi alligaattoreita ja käärmeitä. Uudisasukkaat elivät erillään Ranskasta, mutta jäljittelivät pian Versaillesin elämäntapaa karun ympäristön vastakohdaksi.

Vuonna 1762 New Orleans joutui Espanjalle. Aristokraattiset espanjalaiset jatkoivat hienostuneitten ranskalaisten perinteitä. Vanha New Orleans onkin enemmän espanjalainen kuin ranskalainen. Kadunnimet ovat muuttuneet ranskasta espanjaksi ja taas ranskaksi. Vaikka New Orleans joutui Yhdysvalloille 1803 Louisianan oston yhteydessä, se on säilyttänyt oman luonteensa.

Monet alkuaikojen asukkaista olivat Ranskasta karkotettuja vankeja. Kaupunki on palanut kahdesti. Sitä ovat koetelleet tulvat, nälänhätä ja taudit. Vainajat haudataan New Orleansissa maan pinnalle, sillä maaperä on niin kosteaa. Ensimmäinen asia, jonka näimme New Orleansin vanhassa keskustassa oli hautajaissaatto, jonka etenenässä kulki jazzyhtye. Musiikki on neworleansilaisten mukana elämässä ja kuolemassa.