Eräänä kesänä teimme pitkän telttailumatkan, joka ulottui alas Mississipille New Orleansiin ja Biloxiin asti. Olemme seuranneet viime päivinä monista sanomalehdistä ja TV-uutisista, kuinka hirmumyrsky Katrina on kulkenut suurin piirtein samaa reittiä kuin me tulimme sieltä kotiin Torontoon. Onneksi ei ollut Katrina kintereillämme.
Viekää terveisiä Helsinkiin, pyysi neworleansilainen muusikko, jonka tapasimme vanhassa kaupungissa, kun olimme syömässä pannukakkuja siirapin kanssa aamiaisravintolassa. New Orleansin ranskalainen kortteli, Vieux Carre, käsittää tosiasiassa 70 korttelia. Se on kauneinta Amerikkaa arkkitehtuuriltaan, romanttisia valurautaparvekkeisia taloja, kirkkoja, patsaita ja aukioita.
Vuonna 1718 Bienville-niminen ranskalainen piirsi itselleen miekalla tontin ääriviivat Mississipin ja Pontchartrainin väliselle suoalueelle, joka vilisi alligaattoreita ja käärmeitä. Uudisasukkaat elivät erillään Ranskasta, mutta jäljittelivät pian Versaillesin elämäntapaa karun ympäristön vastakohdaksi.
Vuonna 1762 New Orleans joutui Espanjalle. Aristokraattiset espanjalaiset jatkoivat hienostuneitten ranskalaisten perinteitä. Vanha New Orleans onkin enemmän espanjalainen kuin ranskalainen. Kadunnimet ovat muuttuneet ranskasta espanjaksi ja taas ranskaksi. Vaikka New Orleans joutui Yhdysvalloille 1803 Louisianan oston yhteydessä, se on säilyttänyt oman luonteensa.
Monet alkuaikojen asukkaista olivat Ranskasta karkotettuja vankeja. Kaupunki on palanut kahdesti. Sitä ovat koetelleet tulvat, nälänhätä ja taudit. Vainajat haudataan New Orleansissa maan pinnalle, sillä maaperä on niin kosteaa. Ensimmäinen asia, jonka näimme New Orleansin vanhassa keskustassa oli hautajaissaatto, jonka etenenässä kulki jazzyhtye. Musiikki on neworleansilaisten mukana elämässä ja kuolemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti