Minulle tuli tänään mieleen, että ehkäpä nykyajan elämän kovuus ja turvattomuus saavat ihmiset turvautumaan entistä enemmän kirjallisuuteen. Haluamme osoittaa konkreettisesti ajankäytöllä, että on muutakin rikkautta kuin aineellinen rikkaus.
Osaa meistä lohduttaa musiikki. Sanotaan, että siitä on tullut uskonnon korvike tai se toimii uskonnon rinnalla, sillä ovathan suurimmat säveltäjät olleet syvällisesti uskonnollisia.
Nykyajan kuvataide on tullut niin rikkonaiseksi, että siitä ei ole lohduttajaksi. Se on vain elämän sekasorron ja rikkonaisuuden heijastuma, peilikuva. Nykytaidetta katsomalla ei voi yleensä samalla tavalla levätä kuin katsomalla jotain klasssista maalausta, olipa sen aihe mikä hyvänsä.
Ehkä kaunokirjallisuuden mahdollisuudet ovat parhaat. Se voisi selittää nykyihmisen valtavan uppoutumisen kirjallisuuteen. Samanlaista ihminen kokee yleensä vain murroiässä.
Tämä kaikki on tullut mieleeni, kun olen koettanut ymmärtää kirjablogien valtavaa määrää. Kirjat lohduttavat minuakin, ne ovat ainoa omaisuus, mikä minulla on - joko kirjahyllyissä tai mielen sopukoissa muistoina. Mutta koen lukemani kirjat ja yleensä kuuntelemani musiikinkin hyvin yksityiseksi asiaksi. Siksi en kirjoita niistä yleensä. Ne ovat niin kuin ystäviä ja sukulaisia, joista en kirjoita usein blogeissani, en ehkä ole edes maininnut heitä koskaan nimeltä.
Käynnistä Uffizissa alkoi kiinnostukseni renessanssiin, ja se johti Lucia OLavintytär-kirjoihin
http://amnellanna.blogspot.fi/2014/01/anna-amnell-firenzesta-turkuun.html
http://blogisisko.blogspot.fi/2005/11/antiikin-vaikutus-renessanssin.html
ja käy täällä
http://www.virtualuffizi.com/