Ranskalaisia 1500-luvulta

Kuningatar Margot nainen 1500-luvulta. (Isabelle Adjani)


38-vuotias Michel de Montaigne vetäytyi vuonna 1571 maatilalleen omistautuakseeen lukemiseen, mietiskelyyn ja kirjoittamiseen. Hän oli väsynyt levottomaan aikaansa. Hänen ystäväpiiriinsä ja sukulaisiinsa kuului sekä protestantteja että katolisena. Hän säilyi itse sydämessään katolisena, vaikka vaikuttaa kirjoissaan kovasti modernilta ja kyyniseltä protestantilta.

Hänen vetäytymiseensä julkisesta elämästä vaikutti saman vuoden murhenäytelmä, Pärttylin yö. Tuon aikakauden loistoa ja levottomuutta kuvaa elävänä filmi Kuningatar Margot (La Reine Margot, 1994). Sen loistava näyttelijäpari Isabelle Adjani ja Daniel Auteuil tekevät elokuvasta unohtumattoman, ainakin meille historian ja rakkauden ystäville.

Minäkin vetäydyn väillä tavallaan torniini kuten minua paljon nuorempi Montaigne. Miten se tapahtuu? Ehkäpä vain siten, että kirjoitan enimmäkseen niistä kissoista ja käsitöistä sekä ihanista kesistä Suomenlinnassa ja Amerikan mantereella, Suuren kilpikonnan saarella, kuten intiaaniystäväni sanoivat sitä. Meidänkin aikakautemme on käynyt myös levottomaksi.

”Kun leikin kissani kanssa, kuka tietää leikkiikö se minulla vai minä sillä”.  Näin sanoi ranskalainen Montaigne, jota on hyvä muistella näin Ranskan kansallispäivänä.

Uuteen virtuaalikotiin?

Luuliko joku nähneensä viime yönä haamuja Blogisiskon virtuaalimökin vaiheilla? Ei, pölyä se vain oli. Mutta raportoikaa rauhassa Blogilistassa ne haamuiksi.:) Blogisisko siivosi paikkoja, pakkasi tavaroita ja pohti, pitäisikö muuttaa uuteen, entistä ehompaan (ja varsinkin entistä vahvempaan) virtuaaliasuntoon tai jopa kokonaan pois Blogistaniasta.

Sen jälkeen kun esitin kunnioitukseni rohkeille lontoolaisille, minun virtuaaliasuntoni on käynyt levottomaksi. Onko ajankohta vain sattuma? Olenko joutunut virussuojaohjelmista huolimatta sattumalta jonkun uuden tietokoneviruksen [Kun kerran BBC:kin, niin minäkin elän poikkeustilaa, jätän erään sanan pois. Ks. Saaran blogia] uhriksi niin kuin monet muutkin maailmassa vai onko tämä virtuaalista selkäänpuukotusta?

Internetin pitäisi olla tavallisen kansalaisen paikka saada kertoa mielipiteensä. Mutta mistään virtuaalisesta mummonmökistä ei voi kirjoittaa, paitsi jos kertoo pelkistä kissoista ja käsitöistä, jolloin saa osakseen kohteliaimmilta leppoisaa myhäilyä ja ilkeiltä letkautuksia niin kuin Virginia Woolf neulomisharrastuksestaan. Pitää olla nähtävästi suojattuna kuin joku suurfirma.

Keskiaikana ihmiset piiloutuivat korkeiden muurien taakse ja pitivät aina mukanaan asetta tai henkivartijaa, sillä kaduilla ja teillä riehui väkivaltaista joukkoa. Pitääkö meidän nykyajan ihmistenkin piiloutua neljän seinän tai nimimerkin taakse? Eikö todellakaan ole muuta mahdollisuutta?

On ikävää, että jotkut ihmiset käyttävät älykkyyttään rikollisiin puuhiin. Sitähän tietokonevirusten levittäminen on. Se saattaa jopa tuottaa iloa tai ainakin vahingoniloa noille naisille ja miehille. Sääliksi käy, jos ihminen sellaisesta ilonsa joutuu ottamaan.

Olen ehtinyt jo muutaman päivän surra mahdollista alkuperäisen blogini loppumista. Mutta eilen illalla luin lehteä, jossa eräs nainen kertoi menettäneensä sekä miehensä että molemmat lapsensa tsunamin uhreina. Mitä ihmettä on yksi blogin menetys suurten surujen rinnalla?

Juvenalis: Kirjoittamisen tauti

"Monia vaivaa parantumaton kirjoittamisen tauti, ja siitä tulee krooninen heidän sairaissa mielissään."
Juvenalis (noin 60-noin 130 j.Kr.)

"Jos kirjoittamista ei olisi, mitä hirveitä masennuksia me kokisimmekaan", kirjoittaa taas Shei Shonogan (noin 966-noin 1013), japanilainen päiväkirjan pitäjä ja kirjailija(tar).

Lieneekö kirjoittaminen hyväksi vai pahaksi, mutta usein sen yhteydessä puhutaan sairaudesta?

Suomessa on muitakin kirjailijoiden blogeja. Monet niistä ovat nimimerkeillä. Teho ei ole samanlainen kuin nimellään kirjoittavien blogeissa. Vai onko tämä vain minun mielipiteeni?

Kun etsin kirjailijoiden blogeja muista maista, joka puolella valitettiin, että niitä on vähän. Ammattikirjailijat eivät useinkaan ehdi kirjoittamaan blogeja varsinaisen kirjoitustyönsä ohella. Kun kirjoittamisella elää, ei raski ehkä heittää sanojaan ilmaiseksi tuuleen. Minun kohdallani on käynyt jopa niin huvittavasti, että joku moitti minua kirjallisella palstalla, että tuhlaan (mitättömän pieniä) opetusministeriön antamia apurahojani kirjoittelemalla nettiin. Ovatkohan muut saaneet samanlaisia moitteita siitä, että pakenevat kammionsa rauhasta virtuaalimaailman rientoihin?

Mutta mitä muuta kammiossa kirjoittaminenkaan on kuin pakoa? Ainakin vanha konkari Graham Greene sanoi:

"Mitä on kirjoittaminen? Eräänlaista pakoa kuten se, että menee katsomaan sotaa tai Mau Mauta. Mitä paetaan? Tylsistymistä. Kuolemaa."

2012: nyt tiedän, että Greenellä oli paljon paettavaa: The Decadent World of Graham Greene ja
Graham Greene: A Life in Letters (ed. by Richard Greene)

Sodan kauhuja keskiajalla

Sodan kauhuja keskiajalla. Elokuva Kingdom of Heaven.Elokuvat ja romaanit eivät ole tietenkään historiallisia dokumentteja. Aikakauden henki pitäisi kuitenkin saavuttaa, muuten ei saavuteta fiktioon eläytymistä (willing suspension of disbelief).

Kyllä ainakin Jerusalem on elokuvass a aidon tuntuinen. Se näyttää sellaiselta, mikä se olisi voinut olla ennen. Se oli hyvin itämainen kaupunki, kun kävin siellä kerran, aikana jolloin siellä oli vielä sopu. Minusta Ridley Scott onnistuu ajan hengen luomisessa vielä paremmin elokuvassa Gladiaattori. Sen sotakohtaus Germanian metsässä on kauhea aikamatka menneisyyteen, samanlainen julma repäisy keskiaikaan kuin Villonin runot, joista on näyte uuden lastunvuolijan vai pitäisikö sanoa kulturellin aurinkolaivan veistäjän Jura Jukolan blogissa 25.6.

Braveheartissa oli myös aikamoinen sotakohtaus, jossa tuotiin esille jousiampujien osuus. Jossakin Gibsonin elokuvassa on myös jalkajousia. Muistankohan oikein?

Sodan kauheus tulee kaikissa näissä elokuvissa esille. En uskalla useinkaan katsoa noita kohtauksia kokonaan. Laitan silmät kiinni ja kysyn, joko se on ohi. Sehän ei ole ohi edes vuodessa eikä vuosikymmenissäkään. Ei keskiaikana eikä nykyään.

Ellis Petersin Veli Cadfael -kirjoissa, historiallisissa dekkareissa kerrotaan usein keskiajan sotien seurauksista ihmisten elämässä. Vanhojen soturien haavat aukeavat sekä ruumiissa että mielessä. Naisia annetaan ryöstösaaliiksi voittajille, niin kuin oli käynyt toisen kirjailijan, Candace Robbin kirjojen päähenkilön, yorkilaisen naisapteekkarin Lucien ranskalaiselle äidille.

Lucien mies Owen Archer on nimensä mukaisesti entinen jousiammunnan opettaja ja sotilas. Sodan tuhovoima jatkuu kauas sukupolvien yli. Mutta ihmiset tuntevat sodat välttämättömiksi siinä elämänsä tilanteessa ja historian aikakaudessa. Ne on kestettävä. Niinhän meidänkin isämme ja isoisämme ovat ajatelleet.

Kaukomatkalaisten kissimirri kaipailee jo isäntäväkeään

Kesäkissamme Nestor alkaa tylsistyä kyläilyyn. Se on aina ensimmäiset kaksi viikkoa innoissaan siitä, että on päässyt uuteen taloon. Se merkitsee aina uusia leluja ja lellimistä.

Kun pari viikkoa on kulunut, se alkaa katsoa odottavasti, kun joku on tulossa oven takana ja on pettynyt, kun sitä ei tullakaan hakemaan. Sitten se alkaa alistua kohtaloonsa ja tylsistyy.

Eräs syy tylsistymiseeen on se, että se on päässyt oman perheensä kanssa valjaissa puistoon kävelylle ja jopa Stockmannille ostoksille emäntänsä muodikkaassa turkoosissa kassissa, josta se kurkistelee kiinnostuneena ympäristöään.

Meillä se on vallanut talon pehmeimmän paikan, keinutuolin, jossa on raidallinen höyhentyyny. Se murahtaa alistuneesti, kun sen pitää päästää joku ihminen siihen istumaan.

Nestorin kotiväen lomamatkaan liittyy dramatiikkaa. Nestorin Maman ja Isi olivat myöhästyneellä häämatkalla Sri Lankassa, kun Indonesiassa tapahtui maanjäristys. Heräsin tuona aamuna poikani puhelinsoittoon: "Jakartassa on tapahtunut maanjäristys, ja aallot tulevat tänne asti." Opas oli saanut tällaisen tiedon ja kertoi siitä suomalaiselle turistiryhmälle, jonka kanssa oli retkellä sisämaassa vuoristossa.

Tuosta lyhyestä puhelusta arvasin, että oli kysymys suuresta katastrofista. Lähetin sukulaisille ja ystäville viestin, joka alkoi "Aasiassa suuri maanjäristys.."

Nyt on menossa tsunamin vuoksi keskeytyneen, myöhästyneen häämatkan korvaava lomamatka. Se on ollut Baliin tutustumista, sukelluskurssi Bunakenin luonnonsuojelualueella ja jatkuu nyt sukulaisvierailuna Jakartassa. Unelmien matka, jota muistellessa jaksaa paiskia töitä seuraavan talven.

Luulen, että Nestor saa myös tuliaisia. Parasta sille on päästä taas omaan kotiin tähystelemään maailmaa omasta kiipeilytelineestä. Sen tyytyväisyys on aina ylenpalttista, aivan yhtä ylenpalttista kuin sen uteliaisuus sen tullessa meille taas seuraavan loman alussa.