Sodan kauhuja keskiajalla. Elokuva Kingdom of Heaven.Elokuvat ja romaanit eivät ole tietenkään historiallisia dokumentteja. Aikakauden henki pitäisi kuitenkin saavuttaa, muuten ei saavuteta fiktioon eläytymistä (willing suspension of disbelief).
Kyllä ainakin Jerusalem on elokuvass a aidon tuntuinen. Se näyttää sellaiselta, mikä se olisi voinut olla ennen. Se oli hyvin itämainen kaupunki, kun kävin siellä kerran, aikana jolloin siellä oli vielä sopu. Minusta Ridley Scott onnistuu ajan hengen luomisessa vielä paremmin elokuvassa Gladiaattori. Sen sotakohtaus Germanian metsässä on kauhea aikamatka menneisyyteen, samanlainen julma repäisy keskiaikaan kuin Villonin runot, joista on näyte uuden lastunvuolijan vai pitäisikö sanoa kulturellin aurinkolaivan veistäjän Jura Jukolan blogissa 25.6.
Braveheartissa oli myös aikamoinen sotakohtaus, jossa tuotiin esille jousiampujien osuus. Jossakin Gibsonin elokuvassa on myös jalkajousia. Muistankohan oikein?
Sodan kauheus tulee kaikissa näissä elokuvissa esille. En uskalla useinkaan katsoa noita kohtauksia kokonaan. Laitan silmät kiinni ja kysyn, joko se on ohi. Sehän ei ole ohi edes vuodessa eikä vuosikymmenissäkään. Ei keskiaikana eikä nykyään.
Ellis Petersin Veli Cadfael -kirjoissa, historiallisissa dekkareissa kerrotaan usein keskiajan sotien seurauksista ihmisten elämässä. Vanhojen soturien haavat aukeavat sekä ruumiissa että mielessä. Naisia annetaan ryöstösaaliiksi voittajille, niin kuin oli käynyt toisen kirjailijan, Candace Robbin kirjojen päähenkilön, yorkilaisen naisapteekkarin Lucien ranskalaiselle äidille.
Lucien mies Owen Archer on nimensä mukaisesti entinen jousiammunnan opettaja ja sotilas. Sodan tuhovoima jatkuu kauas sukupolvien yli. Mutta ihmiset tuntevat sodat välttämättömiksi siinä elämänsä tilanteessa ja historian aikakaudessa. Ne on kestettävä. Niinhän meidänkin isämme ja isoisämme ovat ajatelleet.
Mielenkiintoisia ajatusketjuja aloitteleva lastu.
VastaaPoistaKommentoin tässä vain mainintaasi jalkajousesta (crossbow), kuitenkin "tavallinen" jousi (longbow) oli vanhan ajan ihmease, tarkempi ja kantavampi ja sillä pystyi lävistämään jopa ritarihaarniskan. Se oli jonkinlaisenen nykyaikaisen tykistön korvaaja vanhoissa taisteluissa. Crossbow oli vain epätarkka lähitaisteluase.
Longbow'ta käytettiin esim. satavuotisen sodan aikana, jolloin sen kehitys oli huipussaan juuri ennen käyttökelpoisten tuliaseiden käyttöönottoa, ja se ratkaisi mm. Agincourtin taistelun (1415), jossa (Shakespearen) Henrik V löi ranskalaiset paljon vahvemmat joukot longbow'n avulla. Mielenkiintoista on, että tykkiä käytettiin (ilmeisesti) ensimmäisen kerran Crecy'n taistelussa 1346, mutta senkin ratkaiseva ase oli ollut longbow.
Kaksisorminen tervehdys on peräisin näiltä englantilaisilta (hyväpalkkaisilta ja hirmuvahvoilta) jousiampujilta, jotka näyttivät sitä viholliselle osoituksena sormiensa terveydestä. Nythän sitä käyttävät lähinnä autoilijat kaukokeskusteluun, vaikka yksisormitervehdys taitaa olla syrjäyttämässä sen:))
Jalkajouset olivat yllättävän suuria.
VastaaPoistaJotkut olivat niiden loppuaikana. Keskiaikainen asevarustelukilpailu käytiin mm. jousiaseen läpäisykyvyn ja ritareiden haarniskojen vahvuuden välillä. Lopulta jalkajouset olivat tosi isoja, mutta vaikeita jännittää tosi tilanteessa, ja haarniskat niin painavia, että jalan oli ritarien mahdoton tapella. Ritarisatulat olivat isoja siksi, että äijä pysyisi satulassa, ja suuria olivat hevosetkin (destrier ).
VastaaPoistaKaarijouset olivat ammattimiesten aseita, jalkajousia pystyi käyttämään kuka tahansa joukkoihin kaapattu jalkamies, mutta tarkkuudesta ei ollut paljoa iloa, tai surua ehkä pitäisi sanoa, tapppoasehan sekin tietysti oli.
Itse olen kaarijousen ystävä siitä saakka, kun luin lapsena Robin Hoodista ja hänen iloisista miehistään ja heidän "huolettomasta" elämästään Sherwoodin metsissä. Romattinen hömppä kun olen.
Tuli virhe tuohon yläpuolelle destrier -osoitteeseen, joten tässä uusi yritys. Anteeksi.
VastaaPoistaKiinnostavaa tietoa. Minulle tämä kaikki on tuttua vain noista romaaneista.
VastaaPoistaRobb on amerikkalainen keskiajan tutkija, joka kirjoittaa naisiakin miellyttäviä historiallisia romaaneja 1200- ja 1300-lukujen Englannista.
Peters kirjoitti 1100-luvusta. Hänen kirjansa ovat kauniisti kirjoitettuja ja syvällisiä. Niissä on luonnonkuvausta, puutarhatietoutta ja tietenkin tietoa siitä miten luostari ja muu yhteiskunta toimi tuona aikana. Siitä ympäristöstä Henrik tuli Suomeen. Ehkä ennemminkin henrikit.
Nykyaikaisia dekkreitakin kirjoittanut Peters alkoi kirjoittamaan Veli Cadfael-sarjaansa vasta 60-vuotiaana ja kirjoitti kuolemaansa asti. Hyvä esikuva meille kaikille ja ilmiö, joka tule yleistymään iäkkäiden ihmisten määrän lisääntyessä.
Näissä kirjoissa todellakin käsitellään sodassa saatuja henkisiä ja fyysisiä vammoja, sillä ovathan päähenkilöt apteekkari&jousimiehen/vakoilijan vaimo Lucie ja luostarin puutarhuri/apteekkari/salapoliisi Cadfael.
Aina on tietenkin kaiken takana jokin suuri historiallinen tapahtuma, aikakauden poliittista juonittelua ja valtapeliä. Pienet ihmiset historian armoilla.
Minua kiinnostaa mikrohistoria, se miten tavallinen ihminen selviää historian myllerryksessä.