Tärkeää asiaa ihmisen biologisista juurista

(Huom! lisäys myöhemmin)
Jokaisen joka aikoo adoptoida lapsen tai on jo adoptoinut tai on itse adoptiolapsi, kannattaa tutustua tämän päivän Hesarissa (HS/C1 28.3.2006) oleviin kirja-arvosteluihin ja niihin kirjoihin, joista Leena Virtanen ja Suvi Ahola kirjoittavat. Kumpikin toimittaja on itse adoptioäiti, joten heillä on sydän mukana kirjoituksissa.

Leena Virtanen käsittelee Anu Rohima Myllärin kirjaa "Adoptoitu" artikkelissaan "Adoptoitu on joka päivä erilainen". Anu Rohima Mylläri syntyi Bangladeshissa 1978, ja hänet adoptoitiin Etelä-Pohjanmaalle:
"Joudun lähes päivittäin tekemään tiliä ihonvärini ja suomalaisuuden ristiriidasta". (Anu Rohima Mylläri: Adoptoitu. Otava)

Suvi Ahola kirjoittaa "Äiti ja isä, puuttuvat palat" (Tuula Kasanen: Kenen lapsi? Otava.), kuinka adoptiolapset alkavat etsiä juuriaan: "jossain vaiheessa ihminen kiinnostuu alkuperästään, asettaa biologisen perimänsä sosiaalisen edelle. --Jotain identiteetistä tulee niiltä, joiden nenän, äänen tai kädet tunnistaa matkan päästä. 'Kuin olisin mennyt peilin eteen' -kokemuksia on monta."

On luonnollista, että monet näistä kokemuksista ovat tuttuja myös niille, joiden vanhemmat ovat eronneet tai eivät ole menneet koskaan naimisiin ja kontakti toiseen vanhemmista ja toiseen sukuun puuttuu ehkä kokonaan.

Monet ovat sitä mieltä, että jokaisen ihmisen tulisi saada tietää biologiset vanhempansa. Se ei ole tärkeää vain suvussa esiintyvien perinnöllisten sairauksien vuoksi, vaan vastaamaan kysymyksiin: Kuka minä olen? Mihin sukuun minä kuuluun? Miksi minä olen juuri tällainen ihminen? Sekä perinnöllisyys että ympäristö vaikuttavat siihen, millaisia me olemme.

Kannattaa lukea seuraavat kirjoitukseni John Irvingistä. Ne liittyvät tähän keskusteluun. Ensin on varsinainen kirjoitus. Toisessa kommentit.

John Irving: Until I find you

John Irving ja vaikea lapsuus (keskustelu tässä)

Yksiavioinen James Bond

Joskus vaikuttaa siltä, että Miss Moneypenny on James Bondin pysyvän kiintymyksen kohde.

Kolmosella näytetään juuri James Bond -elokuvaa "007 vaaran vyöhykkeellä", jossa on pääosassa Timothy Dalton. Kävin katsomassa tämän elokuvan 1980-luvun lopulla Torontossa tehdäkseni siitä lehtijutun. Ihastuin, kyllästyin ja hämmästyin. Ihastuin upeisiin maisemiin ja hienosti suunniteltuihin vaatteisiin ja huoneisiin. Kyllästyin jatkuvaan väkivaltaan. Hämmästyin sitä, että James Bondilla oli vain yksi tyttöystävä (Maryam D'Abo).

Aids oli luonut pitkän mustan varjonsa Hollywoodiin, sen kuuluisimmat uhrit olivat nimenomaan sieltä. Elokuvissa ja televisiossa alkoi näkyä vastuullisempaa suhtautumista seksuaalisuuten ja pyrkimystä yksiavioisuuteen päin. Tämän James Bond -elokuvan tekijätkin halusivat edustaa uutta seksuaalimoraalia.

"Oli tietoinen pyrkimys kuvata uusi James Bond sellaisena miehenä, joka ei hyppää sänkyyn jokaisen naisen kanssa, jonka hän tapaa, vaan joka kunnioittaa yksiavioisuutta", sanoi elokuvanäyttelijöiden ammattiliiton edustaja. "Ei enää kollikissamaista James Bondia", totesi toinen elokuvan käsikirjoituksen tekijöistä Ricgard Maibaum.

James Bond -elokuvia on nähnyt melkein kolmasosa maailman väestöstä. Ne ovat olleet jo yli neljännesvuosisadan kuin taikamatto varsinkin teini-ikäisille pojille. Ne ovat vieneet pois arjen tylsyydestä ja nuoruuden kasvukivuista hurjiin seikkailuihin ja eksoottisiin maisemiin. Suurten ikäluokkien miehet ovat kasvaneet niitten kanssa. James Bond muuttui pehmeämmäksi ja suhteessa naiseen vastuullisemmaksi. Oliko sillä mitään vaikutusta?

Oliko tällä elokuvalla ja muilla elokuvilla jotain vaikutusta seksuaalimoraalin? Kestikö James Bondin yksiavioisuus enemmän kuin yhdenb elokuvan verran? Ei tule mieleen, millainen Bond oli Pierce Brosnan.

Tämä kirjoitus perustuu lehtijuttuun, jonka tein tuoreeltaan tästä elokuvasta vuonna 1987 Kanadasta suomeen.

Kiertokysely elämästä

Vastaan näin:

1. Miksi minä olen olemassa?
Eläminen on sinänsä itseisarvo: oleminen on parempaa kuin ei-oleminen.

2. Miksi on niin paljon kärsimystä ja sotia?
Yleensä ihmisen itsekkyyden ja luonnonlakien vuoksi.

3. Mikä on oikein ja mikä väärin?
Elämän edistäminen. Elämän tuhoaminen.

4. Miksi on niin paljon uskontoja ja oppeja?
Ihmiset hapuilevat kohti totuutta.

5. Onko mikään niistä oikea vai ovatko kaikki väärässä?
Miksi toinen ei voisi olla lähempänä totuutta kuin toinen?

6. Voiko mihinkään tai kehenkään luottaa?
Elämä ilman luottamusta on mahdotonta.

7. Onko olemassa Jumala, ja jos on millainen?
Jumalan ydin tulee esiin joulussa ja pääsiäisessä.

8. Jatkuuko elämä kuoleman jälkeen ja jos, miten?
Ihminen on minusta niin suuri ihme, että en pystyisi millään uskomaan, että ihminen katoaisi kuolemassa.

Kolmas ikä, aktiivisuus ja luovuus ThirdAge

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään luovuudesta ja ikääntymisestä. (Teemu Luukka: "Rockissa uusi nousu alkaa eläkeiässä" HS/C1 Kulttuuri 26.3.2006). Rockmusiikin veteraanit ovat tehneet kuusikymmppisinä hyvää musiikkia. Tässä rockvaarien siivellä muutkin saavat lukea rohkaisevaa tekstiä:

"En usko, että on mitään ikää, johon luovuus päättyisi."
(geropsykologi Timo Suutama Jyväskylän yliopistosta)

Tähän keskusteluun liittyy käsite kolmas ikä (third age= yleensä tarkoitetaan yli 50-vuotiaita, Hesarin artikkelissa yli 60-vuotiaita.)

"Kolmanneksi iäksi kutsutaan ikää, joka alkaa noin kuusikymppisenä ja jatkuu niin kauan kuin ihminen pystyy toimimaan aktiivisesti, joillakin se jatkuu 80-vuotiaaksi saakka." (Timo Suutama)

"Säveltäjillä luomiskausi on saattanut alkaa jopa 80-vuotiaana. On myös matemaatikoita, joilla on alkanut 60-vuotiaana uusi luomiskausi--", sanoo professori Kari Uusikylä.

Teemu Lukka kirjoittaa: "Uusikylän mukaan luoville ihmisille on tärkeää myös se, millainen on ajan henki ja millainen ilmapiiri heitä ympäröi.
'Jos kukaan ei arvosta, luovuudella on tapana heikentyä.'"

Ja lopuksi: "mikään ei luovassakaan työssä korvaa kokemusta."(Uusitalo)

Ja makupalaksi:
Cinderella at Sixty.

Myöhemmin:
Kuten tuolla kommenteissa kirjoitan, olen tänään merkinnyt Blogilistalle tämän blogini yhdeksi teemaksi ThirdAge (=50+). Yritin ensin termiä kolmas ikä, mutta näkyviin tuli vain 'kolmas'. Tervetuloa sakkiin.

Lukekaa myös Kemppisen kirjoitus, jolla on herttainen nimi Seniilit.

Kukat maaliskuussa

Kun muutimme Kanadasta, meillä oli melkein tyhjät huoneet. Toimme vain puoli pientä kontillista tavaraa: ruokapöydän ja tuolit, sängyt, kirjat (hyvin paljon!), kirjahyllyt, erilaisia koriste-esimeitä, pojan tekemiä maalauksia, jonkin verran astioita. Onneksi on kirpputorit. Sieltä ostin verhot, astioita ja keittiötarvikkeita.

Eniten kaipasimme kukkia. Meillä oli ollut Kanadassa suuria puumaisia aralioita sekä paljon ilmaa puhdistavia rönsyliljoja ja tietenkin joulukaktus. Aloin kerätä kukanoksia vanhan ajan tyyliin, ja saimme lahjaksi ruuukkukukkia ystäviltä, oppilailta ja työtovereilta. Lopulta meillä oli 60 huonekasvia sekä pojalla sama määrä kaktuksia. Mutta sitten tuli taloon putkiremontti. Koko talo tyhjäksi ja asukkaat evakkoon. Se tapahtui keskitalvella. Vuoden kuluttua muutettiin takaisin. Siinä rytäkässä menetimme suurimman osan kukkia.

Entisistä ovat enää jäljellä orkideat ja vain miehen työhuoneessa olevat anopinkielet, yhdestä kasvista jaetut, kuin vihreä salusiini ikkunassa. Siirrän kukkia vuodenajan mukaan huoneesta toiseen, koska valoisuus vaihtelee.

Kukkatilanne nyt:





Pitäisikö siirtää jalustalla oleva rönsyliljakin jo pohjoispuolen ikkunalle?



Joulukaktus oli viimeksi nupussa joulukuun puolivälissä. Se vietiin käytävän ikkunalle, on taas nupussa. Saamme siitä pääsiäiskukan.



Tämä vuosia levossa ollut orkidea puhkesi kukkaan joskus viime syksynä. Olen ottanut siitä muutaman kukan maljaan veteen ja valokuvaa varten, ja yksi on vielä jäljellä.



Lapsuudenystävän antama saintpaulia kukkii koko ajan.



Toinen lapsuudenystäväni antoi hienon orkidean. Saankohan tämän kukkimaan uudelleen? Pitäisikö se jakaa ja istuttaa uudelleen?



Levossa olevia orkideoita keittiön ikkunalla. Toivon, että valoisa paikka saa muutaman kukkimaan. Yleensä orkideani kukkivat keskitalvella ja kesällä.



Saintpaulioiden lehtiä juurtumassa. Tavoitteena keittiönikkunanlauta täynnä kukkivia saintpaulioita. Aina voi toivoa...