Hesperianpuiston hevoskastanjat

Hesperianpuistossa, oikeammin Hesperian esplanaadilla,  kukkivat hevoskastanjat. Koko puistokatu on niiden reunustama. Hesperian rantapuistossa taas kukkivat sireenipensaat ja monet muut kukat. Klikkaa sanaa 'hevoskastanja' ja näet myös punakukkaisia hevoskastanjapuita.

Sireenien aikaan

Blogisisko ®:

Nuorin enoistani oli innnokas soittaja kuten isänsäkin, joka oli ollut nuorena viulupelimanni. Eno meni 17-vuotiaana sotaväkeen, ja ystävystyi siellä poikaan, joka oli myös musiikki-ihmisiä. Eno olisi päässyt sotilassoittokuntaan, mutta hänen äitinsä ei päästänyt sotilassoittokuntaan eikä perustamaan yhtyettä armeijakaverin kanssa. Nuorimmaisen piti tulla kotitilaa viljelemään. Enon sotaväkikaverista tuli tunnettu suomalainen viihdemuusikko. Eno viljeli pientilaansa.

Näin keväällä sireenien puhjettua kaikuu muistissa laulu, jota soitettiin koulukaupunkini Kirkkopuiston kioskissa. Varmaankin kuulin sen myös radiosta, sillä meillä oli radio aina auki. Laulun "Sireenien aikaan" tunnettu esittäjä oli enoni entinen armeijakaveri Erkki Junkkarinen. Varmaankin eno vertasi omaa elämäänsä kuuluisan viihdemuusikon elämään. Kun haastattelin eräänä vuonna enojani ja tätiäni, tämä asia tuli esille. Ihmettelin sitä, miten tottelevainen enoni oli ollut. Hän oli hyvin lempeä luonteeltaan, ei halunnnut pahoittaa vanhempiensa mieltä. Toivon, että enoni olisi saanut valita itse ammattinsa.

Enoni oli hyvä ja ystävällinen ihminen, pehmeä luonne. Olisiko hän kestänyt sellaista ammattia? Enoni eli onnellisessa avioliitossa, vaimo ja lapset olivat hänelle varmaankin tärkeintä elämässä. Hän oli alkanut soittaa pelimanniorkesterissa. Sen muisteleminen ilahduttaa.

Fritz Rotterin "Wenn der weisse Flieder wieder bluht" (Kun valkoinen sireeni jälleen kukkii) sai sävelen Franz Doellelta jo vuonna 1928, tuli tunnetuksi 1950-luvun alun elokuvan iskelmänä.
Alla laulaa Zarah Leander.

Blogi isoäideille

 Blogisisko' ®:  Mummolassa oli aina kesä. Tällä hetkellä viimeisin kirjoitus uudessa blogissa.

Olen opetellut käyttämään uutta tietokonetta. Varsinkin kuvien laittaminen on Applen kanssa erilaista kuin entisillä tietokoneilla. Vaivan korvaa se, että värit hehkuvat. Visuaalinen puoli onkin ollut minulle koko ajan tärkeä bloggaamisessa. Vanhat sukukuvatkin näyttävät aivan kuin uusilta. Se innosti osaltaan avaamaan uuden blogin.

Ennen kuin avasin uuden blogin, tutkin netistä oliko samaa osoitetta Vuodatuksessa tai Wordpressissä. Ei ollut. Samantyyppisiä nimiä on paljon, mutta aivan samaa en löytänyt. Tarkoitus on kirjoittaa suvun ja ystävien isoäideistä, ehkä myös kuuluisista isoäideistä.

Paras isoäiti on aina oma isoäiti - tai omat isoäidit, jos molemmat ovat olleet elossa. Monille meistä on käynyt niin, että olemme tunteneet vain toisen isoäideistämme. Näin kävi sekä miehelleni että minulle.

Olen valinnut uuden blogin taustakuvion oman isoäitini mekon mukaan. Värikin on minusta "isoäitimäinen". Käy vilkaisemassa uuden blogin nimeä ja ulkoasua.

Alppiruusujen aika

Katso loistava kuvasarja Helsingin Haagan Rhododendron-puistosta . Kuvat Rosanne Lamarre ja Matti Amnell (Jr).

Kaikkea ne saksalaiset keksivät

Knoblauchhaus, ainoa yksityistalo, joka säilyi ehjänä toisen maailmansodan pommituksissa Berliinin keskustassa. Kalustus on Biedermeier-tyyliä. Talossa asui 1800-luvulla suku, jonka jäsen suunnitteli talon lähellä sijaitsevan kauniin synagoogan. Arkkitehti ei ollut itse juutalainen.

Berliini yllätti minut täysin, kun olin siellä viime marraskussa kaksi viikkoa. Museot ja taidemuseot olivat loistavia - valtionmuseoissa sai lisäksi valokuvata. 

Olin lukenut tyttölyseossa pitkän saksan, osasin koululaisena ulkoa Goethen ja Heinen runoja. Heinen runojen avulla pääsin varmaankin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, sillä haastattelijani oli myös ihastunut niihin. Olin kuitenkin vieraantunut Saksasta, tullut ennakkoluuloiseksi. Saksa joutui vasaran ja alasimen väliin - toisaalla natsit, toisaalta DDR. Liikaa vastenmielisiä asioita.

Kuvia Berliinin matkalta, vanhaa  ja uutta saksalaisuutta.





Wittenbergissä oli hotellimme vieressä salaperäinen talo, jonka ovessa luki "Tarinoiden talo". Päättelimme, että se olisi lastenkirjallisuustalo. Viimeisenä päivänä menimme käymään. Se oli DDR:n museo. Museon oppaat olivat nolon tuntuisia. Vanhin heistä läksi oppaaksemme kaksikerroksiseen taloon. Paljon oli hyvin tuttua, 1910-luku, 1920-luku, 1930-luku ja 1940-luvun arki, samanlaista kuin suomalaisssa kodeissakin. Meillä oli hauskaa, kun vertailtiin ihmisten elämää, ihasteltiin liinoja ja pyyheliinatelineen päällysiä. Sitten kaikki muuttui, tuli natsiajan valokuvia, DDR:n räikeitä värejä, ankeaa, kulissimaista elämää. Joka talossa piti olla poliittisten johtajien kuvia seinillä. - Ei kenelläkään ollut tuollaista, sanoi opas "hienosti kalustetusta" huoneesta, jossa oli ylellisyysesineitä.


Kysyin: Miten te kestitte sen ajan?
 - Minulla oli niin hyvät lapset, sanoi nainen kyynelsilmin.
Tein kollaasin leluista, joilla luotiin kauniita muistoja DDR:n lapsille. Siitä samasta kirjoitti Sofi Oksanen Stalinin lehmissä, lapsista, joille lapsuus on onnen aikaa - kaikesta huolimatta.