Mozartia asvalttiviidakossa.

Minulla on tapana antaa aina rahaa katusoittajille. Ajattelen, että jos olisin saanut lapseni jatkamaan soittotunneilla käyntiä pitempään, hekin voisivat olla siinä soittamassa. Muusikkojen uskotaan kylläkin ansaitsevan elatuksensa Suomessa, klassisen musiikin kultamaassa.

En ole enää aivan varma tuosta tämän illan jälkeen. Katsoin TV-dokumenttia Rameausta, joka on eräs lempisäveltäjiäni. Dokumentin jälkeen alkoi Rameaun ooppera "Sammakkokuningatar". Olin pettynyt, kun sitä ei esitettykään 1700-luvun tyylisissä asuissa ja kulisseissa niin kuin dokumentissa.

Mietin, että Mozart oli kuullut samaa musiikkia käydessään lapsena Pariisissa. Selasin samalla kirja-arvosteluja kanadalaisesta lehdestä. Musiikkinautintoni pysähtyi, kun luin amerikkalaisten ammattimuusikkojen kurjasta elintasosta.

Newyorkilainen oboisti Blair Tindall kertoo kirjassaan, kuinka nuoret muusikot joutuvat turvautumaan huumeisiin ja seksiin kestääkseen kovaa musiikkielämää ja edetäkseen urallaan.

Kritiikin kirjoittaja Peter Shaffer, itsekin pianisti, säveltäjä ja kirjailija, sanoo että tuon kirjan luettuaan näkee sinfoniaorkesterin uudessa valossa. Minulle riitti jo kirja-arvostelu. Rupesin miettimään, minkähänlainen lienee todellisuudessa suomalaisten muusikkojenkin taloudellinen tilanne.

John Irving ja vaikea lapsuus (Kuva: Dover)

John Irving: Until I Find You

Photo: Anna Amnell. John Irving and Jack Burns stayed in Hotel Torni in Helsinki (the tower on the right). This is a view from my bedroom.
John Irving ja hänen kirjansa sankari Jack Burns asuivat Helsingissä hotelli Tornissa.



Hotel Torni in the middle in this winter picture. (Click the picture to see more pictures of this tower.)

“Joskus paljastuvat valheiksi jopa ne kertomukset, jotka ovat meitä lähinnä. Joskus jopa ne ihmiset, jotka ovat meille läheisimpiä, eivät ole sitä miltä he näyttävät”, kirjoittaa Robert J. Wiersema John Irvingin uusimman kirjan “Until I find you” arvostelussa (Globe and Mail 23.7.2005).

Kirja kertoo isän hylkäämän, äidin kanssa eläneen pojan tarinan. Kirjan päähenkilö on filmitähti ja elokuvakäsikirjoittaja, kuuluisuus kuten Irving itsekin. Kuten muissakin Irvingin kirjoissa tässä on erikoisia ihmisiä ja outoja ihmiskohtaloita. Sivujakin on 824. Onkohan kukaan ehtinyt vielä lukea tätä kirjaa?

John Irving kertoi jonkun kirjansa esipuheessa, että häneltä on kysytty usein, onko Garpin tarina hänen tarinansa eli onko hän Garp. Irving sanoi aina, että ei ole. Hän kertoi tavallisesta Irvingin pariskunnasta, vanhemmistaan. Hän sanoi olevansa tavallisen perheen tavallinen poika. Samaa kertoi Irvingin poika haastattelijoille.

Irvingin uusin kirja, faktan ja fiktion sekoitus, paljastaa, että Garpilla ja John Irvingillä on yhteistä hyvin paljon. Garpin maailmahan on hyväntahtoinen huolimatta hirveistä ja oudoista tapahtumista. Samanlaista hyväntahtoisuuden ja outouden sekoitusta ovat muutkin Irvingin kirjat.

Salaisuuksia ja
hyväksikäyttöä

Pidän John Irvingin kirjoista niiden juonen, erikoislaatuisten henkilöiden ja tapahtumien vuoksi. Irving on asunut jo jonkin aikaa Torontossa. Nykyään hän asuu torontolaisten ystävieni kertoman mukaan Toronton lähellä maaseudulla. Hänen uusin kirjansa on hätkähdyttänyt kaikesta puhumaan tottuneita kanadalaisiakin.

Uusin kirja paljastaa, että John Irving on sittenkin hyvin suuresti Garp. Uuden kirjansa sankarin tavoin hän on aikuisen naisen seksuaalisesti hyväksikäyttämä lapsi, joka on siitä huolimatta menestynyt hyvin elämässään. Hyvin usein hyväksikäytetyt pojat pitävät itseään enemmänkin sankarina kuin uhrina. Heistä on puhuttu tästä syystä ehkä vähemmän kuin tytöistä, joille on tapahtunut vastaavaa.

Elämän totuus paljastuu miehille usein vasta vanhemmalla iällä. Kaikki on ajateltava uudelleen totuuden valossa. Näin myös Irving on vasta nyt myöntänyt (saanut selville?) elämänsä tragediat. Irving ei ehtinyt tavata koskaan biologista isäänsä, joka jätti perheen Irvingin ollessa pieni lapsi. Irvingin elämän ja tuotannon yhteydestä tulee olemaan pohtimista kirjallisuudentutkijoilla ja muillakin.

(Ole hyvä, kirjoita kommenttisi kuvan alapuolelle.)

Kun Agatha tiskasi astioita ja punoi juonia

"Paras aika kirjan suunnitteluun on silloin, kun tiskaa astioita", sanoi Agatha Christie. Hänen omaelämäkertansa on erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Toisen miehensä arkeologi Sir Max Mallowanin kaivauksilla Agatha Christie toimi usein kokkina. Mutta ensimmäiseksi rakennettiin kuitenkin aina mökki, jossa Agatha sai kirjoittaa.

Agathan miehen työtovereita oli myös suomalainen itämaisten kielten professori Aapeli Saarisalo ("Songs of the Druzes, 1932), joka oli hyvin originelli persoona. Saarisalo vaikutti jotenkin hämmentyneeltä, kun kysyin häneltä Agathasta hänen ollessaan Vanhalla ylioppilastalolla kertomassa elämästään.  " Hän oli mukava rouva", hän vain sanoi.  Ehkä hänelle oli ollut yllätys, että tuosta mukavasta Mallowanin rouvasta tuli maailmankuulu.

Lisääkö ikä kauneutta?

Kun minä olin nuori, minulla oli jatkuva rumuuskompleksi. Nyt kun minä olen vanhempi, se on kadonnut kokonaan. Tunnen olevani kaunis - varsinkin katsoessani meidän hissimme peiliin, jonka edessä muutkin naiset ovat tunnustaneet ihailevansa ulkomuotoaan. Ne entisajan peilintekijät olivat ammattilaisia.

Olen ajatellut, että tämä kaikki on vain mieheni tehokkaan aivopesun tulosta - ja sen hienon vanhan peilin ansiota. Ei toki. Brandeisin yliopiston naistutkimuksen opettaja paljastaa, että on suorastaan keskiaikaista ajatella naisen vartalon kehityksen alkavan mennä alaspäin teini-iän jälkeen. Muistammehan ne keskiajan naiskuvat - langanlaihat teini-ikäiset, joilla oli yleensä muutama vuosi elinaikaa edessä?

Lue Margaret Morganroth Gulletten herkullinen artikkeli "Feeling Old and Ugly? Take Another Look".