Lapsi ja vieraat kielet

Lapsi ja kielten oppiminen on kiinnostava aihe. Siitä voisi kirjoittaa kirjoja, on kirjoitettukin. Niitä kannattaa lukea.

Aihe on minulle läheinen, sillä olen ollut työssä Suomessa englanninkielisessä lastentarhassa, lapseni ovat aloittaneet koulunkäynnin Suomessa ranskaksi ja jatkaneet englanniksi Kanadassa. Kotona on puhuttu aina suomea, jollei läsnä ole ollut joku muunkielinen vieras. Olen myös opettanut englantia suomalaisille ja suomea vieraskielisille.

Havaintojeni ja lukemieni kirjojen mukaan lapsi oppii nopeasti useita kieliä yhtä aikaakin, jos hän on normaalilahjainen ja jos kieliä puhutaan hänelle johdonmukaisesti, kukin aikuinen omaa kieltään.

Lapsi voi oppia vieraan kielen leikkitovereilta ja opettajilta. Hän voi oppia sitä aika pitkälle TV:stäkin. Yleensä noin 11-12-vuotiaaksi voi aloittaa vieraan kielen "tyhjästä" ja oppia sen ilman vierasta aksenttia (mikäli sitä seikkaa arvostetaan).

Paljon vaikeampaa on oman äidinkielen säilyttäminen uudessa maassa. Siirtolaisen lapsen on parasta puhua aina vanhempiensa kanssa näiden omaa äidinkieltä. Se on perheen tunnekieli ja kehittää lapsen ajattelua ja tunne-elämää sekä pitää yllä yhteyden vanhempien ja esivanhempien kulttuuriin. Olen tavannut kolmannen polven amerikansuomalaisia, jotka ovat puhuneet suomea, vaikka eivät ole käyneet koskaan Suomessa.

Yhdysvalloissa ja Kanadassa on ollut jo monia sukupolvia ihmisiä, jotka ovat oppineet englannin vasta koulussa opettajilta ja luokkatovereilta. Huonoin tapa on oppia vieras kieli vanhemmilta, jotka puhuvat sitä murteellisesti.

Torontossa 60% koululaisista puhui kotonaan jotain muuta kieltä kuin englantia. Usein siirtolaisten lapset pärjäsivät kuitenkin koulussa parhaiten.

(Kommentti Ikkunaiineksen blogissa.)

Keittiö ja kamari eri valtakunnissa

Kuvassa Auroran talo,, jossa olen viettänyt tätä viikonloppua.

Tämän päivän Hesarissa oli pilapiirros, jossa talon keittiö oli Sipoossa ja olohuone Helsingissä. Jos Sipoo liitetään Helsinkiin, aiotut rajat menisivät jopa joidenkin talojen läpi.

Ei mitään uutta auringon alla. Yhdysvaltain ja Kanadan rajalla on ainakin yksi talo, jossa laitetaan ruokaa Yhdysvalloissa ja katsotaan telkkaria Kanadassa. Se on talon omistajista kuulemma vain hauskaa. Se kertoo myös siitä, miten hyvät välit näillä valtioilla on.

Kerrotaan, että Suomessakin oli tapahtua jotain vastaavaa joskus keskiajalla. Oltiin vetämässä rajaa Suomen ja Venäjän välille. Raja olisi kulkenut erään talon poikki. Rajan tekijät kysyivät talonpojalta, laitetaanko talo Suomen vai Venäjän puolelle. Mies vastasi: Kuuluvat talvet olevan kylmiä Venäjällä. Laitetaan Suomeen.

Luontoaiheisia kirjoituksia

Aamu Amerikan maaseudulla. Kun klikkaat kuvaani, näet sen suurena.

Puutarha taskussa (kirjoja)

Sokerivaahterametsässä tuoksuu savulle ja siirapille. (Kotisivublogissa, johon olen yhdistänyt myös Kirjoituslipaston vuonna 2008)

Muita löydät tästä blogista ja muista blogeistani hakusanojen avulla. Aurora -blogissa on kirjoitusnäytteitä myös luonnosta, sillä Kanadan luonto, etenkin Toronton laaksot ovat keskeisiä Aurora-kirjoissa. (Aurora ja Pietarin serkut kuvaa Helsinkiä 1900-luvun alussa.)

Lapsi ikkunassa

Sisälleni on leimautunut eräs pirtin ikkuna. Siinä on kuusi ruutua, ja siitä näkee niittyjen yli metsän rajaan asti. Joku kävelee niitynvieruspolkua, tulee tupaan ja kertoo siitä, mitä siellä kaukana on: toinen maailma, josta kuulen nyt vasta tarinoita, todellisia ja keksittyjä.

Tiedän, että minäkin vuorollani lähden sitä polkua, menen metsän läpi, kävelen varovasti pitkospuita myöten, tulen kärrytielle, saavun laivarantaan, astun laivaan, menen monen veden yli.

Tuon ikkunan edessä viilettävät toinen toisensa jälkeen lapsuuteni vuodenajat ja niistä tulee kuin yksi ainoa vuosi, jossa on yksi ainoa talvi, kevät, kesä ja syksy. Ja ne sekoittuivat niihin vuodenaikoihin, joita sukuni on kokenut, niin että me kaikki elämme samassa ajassa, jossa meidän kaikkien kokemukset ovat limittäin ja päällekkäin.

Kun muistelen noita aikoja ja niitä tarinoita, joita silloin kuulin, ne ovat kuin ihmeen kautta säilyneitä, reunoiltaan pyöreiksi kuluneita ja haalistuneita valokuvia, jotkut oudosti valottuneita.

Antavatko historioitsijat oikean kuvan menneisyydestä?

Kari Konkola ja Diarmaid MacCulloch  kirjoittivat vuonna  2004  History Today -lehdessä 1500-1600-luvun Englannin suosikkikirjailijoista. Lukutaito oli melko yleistä, mutta kirjat olivat silloin kalliita. Ostettiin vain niitä kirjoja, joista oltiin todella kiinnostuneita. Vuosisatojen vaihteessa suurin osa kansasta osasi lukea. Kirjoja ostettiin miljoonittain!  

Meille on annettu sellainen käsitys, että tuon ajan suosikkeja olivat William Shakespeare ja Thomas Hobbes [filosofi, "kaikkien sota kaikkia vastaan"].  Konkola ja MacCulloch tutkivat sen ajan tilastoja: Suursuosikkeja olivatkin hartauskirjat ja teologiset teokset. Puritaanioppinut William Perkinsin kirjoja myytiin kaksi kertaa enemmän kuin Shakespearea. Hobbesin vaikutus omana aikanaan oli hyvin vähäinen. Kirjoittajat kysyvätkin: antavatko historioitsijat rehellisen kuvan menneisyydestä? (Reformation Bestsellers. - History Today. Vol. 53. Oct 2003. S. 23-29.)

(siirretty toisesta, lakkautetusta blogistani)

Halloween faktoja

Tyttöä jännittää, sillä hän on menossa torontolaiseen ulkoilmamuseoon lasten halloween-juhlaan. Kuva: Pirkko Anna Amnell

Joka syksy valitetaan Suomessa, että taas sitä amerikkalaista juhlaa vietetään. Tarkoitetaan Halloweenia, jolloin lapset pukeutuvat naamiaisasuihin ja kulkevat ovelta ovelle kysymässä "Karkki vai kepponen".

Entisaikoina kepposet saattoivat olla hurjia, kun teini-ikäiset pojat kaatoivat ulkohuoneet tai hinasivat saiturin hevosrattaat puuhun. Ei ihme, että perinteisesti varaudutaan antamaan makeisia lapsille. Nykyään lapsia ei päästetetä suurkaupungeissa vieraitten ihmisten koteihin, sillä kaikenlaista ilkivaltaa on tapahtunut. Niinpä ulkoilmamuseot, koulut ja monet kirkotkin järjestävät lapsille ja nuorille turvallisia Halloween-juhlia. Kodeissa on myös juhlia. Kanadansuomalaisen taiteilijan Marja-Leena Rathjen lapsenlapsi Lael oli pukeutunut näin  upeaan kummitusprinsessan asuun."

Halloween on kaikkea muuta kuin amerikkalainen keksintö. Juhlan taustalla on kelttien muinainen sadonkorjuun ja vainajien muistelun päivä Samhain, joka on yhtynyt myöhemmin roomalaisten vastaaviin juhliin ja muutettu jo 800-luvulla kristilliseksi juhlaksi. Vanhojen perinteiden mukaan pukeudutaan naamiaisvaatteisiin.

Kurpitsalyhtyyn liittyy vanha irlantilainen tarina. Saituri Jaakko oli niin ovela ja pihi, että petkutti itseään paholaista monta kertaa niin että se joutui noloon tilanteeseen. Kun Jaakko sitten kuoli, ei hän päässyt taivaaseen eikä helvettiin, vaan joutui vaeltamaan ympäri Irlantia. Hän laittoi hiiliä ontoksi koverrettuun lanttuun ja vaelsi lyhtyineen pimeässä syksymaisemassa.

Siirtolaiset veivät Halloween-juhlan mukanaan Amerikkaan. He oppivat intiaaneilta käyttämään kurpitsaa ruoaksi. Siitä tuli Halloween-juhlaan komea lamppu, kun se kaiverrettiin ontoksi ja koristeltiin viilloksilla. Kurpitsasta tehdään maukasta kurpitsapiirasta.

Jack of lantern, Saituri-Jaakon kurpitsalyhty sytytetään taas. Hauskaa Halloween juhlaa kaikille!

Tietoa Halloween-juhlasta ja muustakin ranskaksi  koko perheelle.

Englantilainen mielipide Halloweenista: Se on hauskaa, kun tietää, mitä tekee ja pitää leikin leikkinä: Of Goblins and Ghoulies.