Kevät kaupungissa

DSC02751, originally uploaded by amnellanna.

Klikkaa kuvaa, niin pääset Flickriin. Minulla on siellä paljon kuvia Kaivopuistosta, jossa olimme tänä aamuna kävelyllä. Tervetuloa katsomaan.

Yllätyksiä

Tänä aamuna yllätyin, kun Blogger puhuikin suomea myös "ohjausnäkymässä" -uusi sana minulle niin kuin monet muutkin, joita on otettu käyttöön suomenkielisiin ohjeisiin. Suomi tuntui uudelta kieleltä. Sanojen merkitystä piti pohtia. Sellainen on aina hyväksi, oman kielen ja yleensäkin tuttujen asioiden tarkkaileminen uudesta näkökulmasta.

Toinen yllätys oli se, miten hyvältä minun oloni tuntui jo tänään, vaikka äitini kuolemasta on vasta pari päivää. Äitini kuolemalla on ollut aivan erilainen vaikutus minuun kuin sisareni kuolemalla. Sisareni äkillinen kuolema onnistuneen syöpähoidon jälkeen oli shokki, jota voisi ehkä verrata siihen, kun omainen kuolee auto-onnettomuudessa. Äidin kuolema on vanhan ihmisen luonnollinen kuolema, joka aiheuttaa meissä läheisissä surua, mutta ei ole verrattavissa nuoremman ihmisen kuoleman aiheuttamaan järkytykseen.

Omaisen kuoleman jälkeen mieleen tulvivat muistot vuosikymmenien ajalta. Huomaan, että vanhimmat muistot tulevat ensimmäisinä mieleen, elävinä, aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.

Sureminen näyttää tapahtuvan omien salaisten lakiensa mukaan, kullakin ihmisellä eri tavalla.

Eräs filosofi kertoi lehtihaastattelussa jääneensä aivan yksin surussaan. Minä en ole kokenut mitään sellaista. Kuolemaan liittyy esimerkiksi hautajaisten järjestäminen. On tehtävä lukemattomia puhelinsoittoja, kerrottava läheisen kuolemasta vieraille ihmisille, järjestettävä käytännön asioita. Olen yllättynyt siitä, miten hienotunteisia ja myötäeläviä ovat olleet ihmiset, jotka normaalitilanteessa olisivat ehkä hyvinkin muodollisia tai jopa töykeitä, kuten suomalaisissa virastoissa usein ollaan.

Blogeihin tuleekin kirjoitettua, sillä netin ja puhelimen ääressä tässä joutuu olemaan. Käytännön asiat estävät synkistelyn. Sitä voimakkaampina tulevat sitten yllättäen haikeat tunnelmat ja itku, jota ei voi estää. Tavallinen arki on hyvää lääkettä suruun, kunhan ei upota suruaan työhön ja puuhailuun.

(Kuvassa äitini leipoo karjalanpiirakoita keittiön ikkunan edessä.)

Ääniä ja muistikuvia lapsuudesta

Like old times, originally uploaded by amnellanna.

Ikkuna oli äsken auki ja kuulin ulkoa tuttua ääntä, hevosten kavioiden kopinaa. Korkeavuorenkatua menivät Koffin vankkurit Kaivopuistoon päin jyllantilaisten hevosten vetäminä.

Lapsuuteni Iisalmessa liikuttiin yleensä hevosella ja reellä, hevosella ja rattailla. Autoja oli vain muutama. Kun lähdettiin ulos leikkimään, äiti varoitti aina: Älkää jääkö hevosen alle.

Asuimme sukulaisten omistamassa puutalossa keskellä kaupunkia. Se oli kuin elämää Pikku Pietarin pihassa. Markkinoiden aikaan talleja vuokrattiin markkinamiehille. Pihalla oli tällöin koko ajan hevosia.

Hiivin aina talliin hevosia ihailemaan. Tarkkailin niitä tallin ylisiltä. Alakouluikäisen vaistollani valitsin ystävällisen hevosen, jonka selkään saatoin liukua suoraan heinäluukusta. Makasin sitten hevosen lämpimän ja leveän selän päällä hiljaisessa tallissa.

Opin tuntemaan myös hevosten voiman ja pelottavuuden. Eräänä kauniina kesäpäivänä, kun leikin pihalla, kookas musta hevonen pillastui, karkasi hoitajansa käsistä ja alkoi ravata ympäri pihaa. Olin juossut ruusupensaiden taakse piiloon ja hevonen tuli perässä, seisoi takajaloillaan siinä ruusujen takana korkeana kuin torni.

Kuka taltutti hevosen? Sitä en muista. Saattoi olla äitikin. Mutta en pelännyt senkään jälkeen lapsena hevosia. Olin innokas eläinsuojeluyhdistyksen jäsen ja saatoin mennä moittimaan aikuisia miehiä, jos nämä kohtelivat hevosia huonosti. En pelännyt edes sen jälkeen, kun näin traagisen onnettomuuden markkinoiden aikaan.

Juopunut markkinamies sanoi haluavansa ostaa hevosen. Omistaja piteli hevosta ohjaksista kiinni kadulla. Minä seisoin tietenkin uteliaana portilla ja näin kuinka tuo tuntematon mies alkoi muka tutkia hevosta varoituksista huolimatta.

Näen edessäni hetken, jolloin hevonen potkaisi miesparkaa, tämä lensi kuin säkki ilmassa ja putosi kadulle kuolleena.

Tuo tapahtuma vaikutti varmaankin siihen, että minua pelotti, kun olin aikuisena ratsastuskoulussa. Sain vielä ensimmäiseksi ratsuksi Debizan, kauniin tummanruskean hevosen, joka tajusi heti, että olin avuton aloittelija ja juoksi suoraa päätä niitylle syömään heinää. Pysyin kuitenkin sen selässä. Vaikka minulla oli kurssin loppuajan hyvänluontoinen pieni hevonen, melkein poni, en jatkanut alkeiskurssia pitemmälle. Taisin pelätä sitä, että joutuisin satuloimaan hevosen.

Ehkä rakkaus hevosiin ja kaupunkiin, jossa kuului kodikas hevosen kavioiden kopina, on syynä siihen, että pidän niin paljon elokuvista, joissa liikutaan hevosilla ja vaunuilla, niin kuin esimerkiksi Sherlock Holmes - TV-sarjassa.

Tiistaina

Flowers from a friend, originally uploaded by amnellanna.

Me elimme kuin italialaisessa elokuvassa

Verenpisara oli eräs äitini lempikukista. Äitini kuoli tänään.

Meistä tuntui aina kotona, että elimme kuin italialaisessa elokuvassa, jossa äiti laulaa, kehuu lapsiaan ja hemmottelee perhettään hyvällä ruualla. Vielä yli 90-vuotiaana hän laittoi itse itselleen aamiaista ja katsoi lempiohjelmansa TV:stä. Musiikkiohjelmat oli mieluisimpia - oopperoista iskelmiin ja virsiin.

Olen aina ihaillut äitini uskomatonta elämäniloa ja tarmoa. Hän rakasti musiikkia, kauniita värejä ja kauniita vaatteita. Kun haastattelin häntä hänen ollessaan jo yli 90-vuotias, hän muisti tarkalleen lempivaatteensa nuoruutensa ajalta. Äiti olisi täyttänyt elokuussa 97 vuotta. Hän oli perinyt isältään pitkäikäisyyden geenin. Hän eli neljä vuotta vanhemmaksi kuin isänsä.

Hän oli niin kuin etelämaalaiset ihmiset siinäkin mielessä, että samalla kun hän oli elämäniloinen ja kauneutta rakastava, hän oli myös syvästi uskonnollinen. Kävimme katsomassa oopperassa Viimeiset kiusaukset. Siinä yhtyivät hänen elämänsä suuret asiat - musiikki ja uskonto.

Äitini kuoli tänään. Olen menettänyt vähän yli kahden kuukauden sisällä kaksi ihmistä, joita olen aina rakastanut ja ihaillut, äitini ja pikkusisareni. He olivat monessa mielessä samanlaisia, vaikka toinen oli tumma ja toinen vaalea.

En riidellyt koskaan kummankaan kanssa. Miksi olisin, sillä he olivat niin hauskoja ihmisiä ja osasivat puhua ongelmistakin avoimesti ja huumorilla?

Äitini oli taituri kukkien kasvattamisessa. Kun pikkusiskoni oli laittanut ruukun juurelle sitruunansiemenen, siitä kasvoi äidin hoivissa muhkea puu, joka oli vuosikaudet keittiössä ikkunan edessä. Eteisen verannalla kasvoivat kesäisin verenpisarat, pihalla kukki monivuotinen ruskolilja, eräs äidin suurista suosikeista, kasvimaalla hajuherneitä ja muita kesänkukkia myöhäiseen syksyyn asti. Äiti keräsi aina myös kedonkukkia suurina kimppuina ja laittoi niitä huoneisiin. Joulu, pääsiäinen, vappu ja juhannus olivat juhlaa kaikille aisteille.

Pidän varmaankin nyt pitkän tauon bloggaamisessa. Hyvää kevättä!

Pääsiäisjänikset

Klikkaa kuvaa, niin pääset Flickriin ja voit katsoa kuvat peräkkäin.

Tai katso tämä:


Puput pääsiäisenä.