Louis Armstrongin iloisuus on rohkaisevaa ja toivoa antavaa, kun ottaa huomioon ne ankeat olosuhteet, joissa hän kasvoi.
Louis Armstrong (synt.4.8.1901) oli lämminhenkinen ja sydämellinen ihminen huolimatta kovasta lapsuudesta Storyvillessa, New Orleansin köyhimmässä osassa.
Isä hylkäsi ja äiti oli holtiton kasvattaja. Nuo ongelmat eivät toki ole vain mustien ongelmia!
Louis joutui nuorisorikollisuudesta mustien poikien kasvatuskotiiin kahdeksi vuodeksi. Siellä hän oppi soittamaan kornettia. Teini-ikäisenä hän kuljetti päivisin hiiliä ja soitti öisin kapakoissa ja lauloi kadunkulmissa. Tästä nuoresta pojasta kasvoi ihailtu Satchmo.
Täällä Euroopassa ei tulla usein ajatelleeksi, että afroamerikkalaisissakin on kaikenlaisia ihmisiä niin kuin kuin meissä suomalaisissakin. Rikkaita ja köyhiä, katkeria ja onnellisia, oppimattomia ja intellektuelleja, hurskaita ja roistoja.
Kiinnostavaa on, että monet afroamerikkalaiset sanovat jo suoraan, että he ovat onnellisia siitä, että elävät Amerikassa eivätkä suunnattomien ongelmien Afrikassa.
Muistettakoon, että orjuutta oli Afrikan sisälläkin ja on yhä. Jostakin syystä afrikkalaisten ja arabien keskuudessa käyty ja edelleen käynnissä oleva orjakauppa vain unohdetaan. On jotenkin poliittisesti sopivampaa muistella Yhdysvaltojen 130 vuoden takaista mustien orjuuttamista.
Kiinnostava kysymys. Kyllähän Mr. Bill Bojangles Robinsoniakin lyötiin oikein roppakaupalla juuri hänen iloisuudestaan ja diplomaattisuudestaan. Siitä, että hän suostui (?) valkoisiin Hollywood-elokuviin mustana setänä. Steppimaailmassa rapakon takana oikein kuohui, kun nykypolven nuoriso kertoi stepin ja samalla koko afroamerikkalaisen kulttuurin historiasta kertovassa "Bring in da Noise, Bring in da Funk" -showssa näkemyksensä Mr. Bojanglesista varsin suoraan tanssin kautta: Bojangles valkoisen käden hassuna sätkynukkena. Vanhemmat sedät ja tädit poistuivat katsomosta hautaan saakka mielensä pahoittaneina. Heille Bojangles kun ei ollut valkoisten mielistelijä, joka peitti mustien kurjuuden tanssimalla iloisesti, vaan merkittävä yhteistyön ja keskinäisen kunnioituksen edistäjä ja ennen kaikkea, tunteva ihminen sen ajan ja sen ajan tapojen puristuksessa.
VastaaPoistaJoskus tuntuu siltä, että iloisuus ja ainakin sen ilmaisu on kielletty Suomessa ylipäänsä. Onpa meikäläiseltäkin joskus kysytty, miksi tanssin iloista ja mutkatonta steppiä enkä "ilmaisuvoimaista" nykytanssia, vaikka maailma on kuitenkin mielestäni täynnä pieniä ongelmia. Aivan kuin ilon ja eläväisyyden ilmaiseminen ei olisi yhtä vaikeaa tai jopa vaikeampaa kuin nuriseminen ja tuskastelu.
Hyvänen aika. Kohta hymyileminen kielletään?
Eikö tuo nyt ole aika aliarvioimista, jos sanot, Blogisisko, etteivät suomalaiset tajua, että mustien yhteisö on heterogeeninen. Tuohan on ennakkoluuloista :) Samaa luuloa kuin ajattelisi, että kaikki mustat ovat iloisia, kun eivät ole enää kurjassa Afrikassa.
VastaaPoistaMielestäni ei puhuttu mustien iloisuudesta tai tuskaisuudesta, vaan ainaoastaan siitä, ettei What a Wonderful World merkitse kaikille ihmisille samaa kuin sinulle. Sekin on heterogeenista.
Veloenalle:
Riippuu varmaan missä piireissä liikkuu, miten steppiin suhtaudutaan. Tanssipiireissä ehkä steppiä ei arvosteta, mutta näin amatöörinä, kun joskus steppasin muutaman vuoden ajan, niin ei kukaan katsonut vinosti. Päinvastoin.
Steppiaäkin on niin monenlaista, ehkä improvisaatio saa enemmän arvostusta kuin koreografiat a la Berkeley.
Petra
Petra,
VastaaPoistaen tietenkään tarkoita, että kaikki suomalaiset ajattelisivat niin Amerikan mustasta väestöstä, mutta kovin yleistä sellainen on.
Pirkko