Hyviä asioita: Kirjailijaliitto muisti jälleen pienellä apurahalla. Kukkia sain aviomieheltä, joka kannustaa minua aina kirjoittamaan. On uusi divaani, johon kirpputorilta ostettu torkkupeitto sopii täydellisesti. Divaanin nurkassa olisi lämmintä, rauhallista ja mukavaa taas kirjoittaa, kun muutto alkaa olla ohi, vaikka järjestelemistä riittänee vielä pitkään.
Minulla ei ole ollut koskaan työhuonetta. Aloitin Torontossa kirjoittamisen keittiönpöydän ääressä. Se ei ollut edes oikea pöytä vaan keittiöntyöpöytälevy, joka oli heitetty pois naapurista. Se sai pukkijalat ja eteen korkean työtuolin. Siinä syntyivät lehtijuttuni Suomeen. Kun vanhin lapsista lähti Pariisiin opiskelemaan, kirjoitin hänen huoneessaan. Siellä aloitin ensimmäisen historiallisen nuortenkirjani, joka valmistui Suomessa pari vuotta paluumuuttomme jälkeen.
Edellisessä asunnossa kirjoitin Aurora-kirjat ruokasalissa, joka oli erinomainen työhuoneeksi. Kun oli vieraita tai jokin juhla-aika kuten joulu, laitoin tietokoneen ja muut työvälineet pöydän alle ja peitin pöydän pitkällä liinalla. Olin asettanut yhdelle seinälle rivin vanhoja keittiönkaappeja ja verhonnut ne kokonaan tapetilla 1700-luvun tyyliin, ja ne kaapit kätkivät lukuisat kansiot ja kirjat, joita aina tarvitsen kirjoittamisessa. Lucia Olavintytär -nuortenkirjat kirjoitin makuuhuoneen nurkassa. 1900-luvun alkua ja 1500-lukua käsittelevät kansiot ja kirjat levisivät kaikkialle asuntoon: makuuhuoneeseen, eteiskäytävään, olohuoneeseen, takkahuoneeseen, joka oli samalla eteinen. Nyt kirjani täyttävät uuden asuntomme olohuoneen seinät. Mieheni ostaa vähän kirjoja, sillä hän saa niitä kirjastoista ja kaukolainoina ulkomailta. Minun tarvitsemani kirjat ovat kaikenlaisia outoja kirjoja, joita löytyy kirpputoreilta ja ulkomailta tilaamalla.
Kirjoitan hitaasti. Joskus toivon, että en olisi aloittanut historiallisten nuortenkirjojen kirjoittamista. Tutkimustyö on työlästä, ja aikaa kuluu siihen paljon. Ja aina on joku epäilemässä, onko jokin yksityiskohta oikein. Minulla olisi vaikka kuinka paljon aineistoa ihan omasta kokemuksestakin. Ehkä joskus syntyy kirjoja niistäkin.
Ensimmäinen kirjani vietiin käsistäni, ennen kuin ehdin kunnolla etsiä kustantajaa. Viidennelle kirjalleni eli Kyynärän mittaiselle tytölle jouduin etsimään uuden kustantajan, ja se olikin vaikeaa. Nyt olen jälleen samassa tilanteessa. Tiedän, että niin ovat monet muutkin kirjailijat.
Apurahat pitävät kirjailijaa pinnalla. Kiitos niistä!
Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä:
ks kirjoitukseni ja kuvani Aleksis Kivestä: Syksyn lapsi Aleksis Kivi
Keittiönpöytä Torontossa.
Onnitteluni!
VastaaPoistaOnneksi olkoon apurahasta! Positiivista, että Kirjailijaliitto muistaa nuortenkirjailijaa.
VastaaPoistaKiitos, Unelma ja Kaisa!
VastaaPoistaOlin niin nääntynyt muutosta, että olin unohtanut, että hain tätä apurahaa. Viime vuosina on ollut monenlaisia mutkia elämänmatkalla, ja kirjojen ilmestymiseen tulee taas pitkä väli.
Koko ajan tekeillä oleva kirja kuitenkin kulkee mielessä kuin reppu selässä muiden kantamusten mukana. Pienikin rohkaisu auttaa pysymään optimistisena.
Onnea! Kuulostaa kuin Virginia Wolf Oma huone (A Room of One's Own) vuodelta 1928, hänestä tärkeetä että naislla olisi oma huona ja omaa rahaa..
VastaaPoistaKun Virginia sai ensimmäisen kerran rahaa kirjoittamisesta hän osti itselleen rotukissan.
VastaaPoistaKun minä sain ensi kerran rahaa kirjoittamisesta (Sikamessias-juttu Suomen Kuvalehdessä), maksoim sillä rahalla opintolainaa.
En muista oliko se laina minun vai mieheni. Meillä on aina ollut yhteinen tili, johon kummankin tulot menevät. Alussa minä hoidin raha-asiat ja annoin miehelleni "taskurahaa", kun hän pyysi. Sitten kyllästyin hoitamaan raha-asioita ja mieheni on hoitanut ne siitä lähtien.
(mutta Virginiallahan olikin omaa rahaa :)
VastaaPoistaMeillä vähän sama homma rahojen kanssa. Aloin laskea laskut, kun kotiäitinä oli enemmän aikaa jonottaa postissa.. Veroilmoitukset ja vakuutukset hoidin.
Vieläkin :)
Minäkin teen edelleen koko perheen veroilmoitukset.
VastaaPoista