Elvis tuli minulle tutuksi, kun opetin kansalaiskoulussa "vaikeita" 15-vuotiaita muutaman vuoden 1970-luvun loppupuolella Helsingissä ennen muuttoamme Kanadaan. Se oli oikeaa 70-lukua. Joku miellyttävistä työtovereistani oli maolainen. Luotettava tuttavani kertoi, että joillakin helsinkiläisillä oli Kaivopuiston rannassa moottorivene, jolla he voivat paeta Ruotsiin, jos itänaapuri miehittää Suomen.
Minulla oli kaksi työpaikkaa, sillä mieheni oli koti-isä ja jatko-opiskelija. Minulla oli tapana käyttää tunneillla taustamusiikkia ja muitakin pehmeitä, nykyään tavallisia, silloin vielä harvinaisia keinoja oppilaitteni rauhoittamiseksi. Teoreettisen taustan työlleni antoivat kirjat Summerhillista ja varsinkin nuorisopsykiatriasta, joita lainasin Amerikan tiedotuskeskuksen kirjastosta Kaivokadulta. Olin valinnut koulun sen perusteella, että se oli kävelymatkan päässä silloisesta asunnostamme. Työmatkat bussilla olisivat vieneet liikaa aikaa.
Opettajainhuonessa oli ystävällinen tunnelma. Sinne oli mukavaa mennä välitunneilla. Sain hyviä neuvoja. Rehtori antoi minulle vapaat kädet opetusmenetelmissä, kunhan järjestys säilyi. Jouduin erittäin harvoin poistamaan oppilasta luokasta, vaikka jotkut heistä olivat olleet aikaisemmin tarkkailuluokalla ja jopa nuorisovankilassa. Eräänä vuonna tuli esille, että muutamat tytöistä olivat ottaneet itsestään intiimejä selfie-kuvia rautatieaseman passikuva-automaatissa ja myyneet niitä "maalaismiehille", jotka odottelivat junia. Olin nuori nainen ja ymmärsin, että joidenkin poikien kanssa en olisi uskaltanut jäädä kahdestaan luokkahuoneeseen. Kahdenkeskinen keskustelu tapahtui koulun käytävällä, jonne luokkani ovi ja ehkä myös naapurina olleen ruotsinluokan ovi oli auki.
Laitoin oppilaitteni iloksi luokan seinille useita kookkaita Elvis-julisteita. Puolet ajasta soi heidän lempimusiikkinsa Elvis ja toinen puoli minun silloinen lempimusiikkini Bach. ”Saattaahan tuotakin joskus kuunnella”, sanoivat kompromissiin pystyvät oppilaani Johan Sebastian Bachin musiikista.
Oppilaani nauhoittivat minulle musiikkia Elvis -levyiltään ja minun klassisen musiikin levyiltä, jotta saatoin soittaa niitä magnetofonilta, joka oli työpöytäni vieressä. Käytin sanakertaukseen piirtämistä ja dioja. Harjoittelimme ääntämistä opettelemalla ääntämään oikein Elviksen laulujen nimiä. Pojat pitivät huolta kaikista raskaista teknillisistä opetusvälineistä, toivat ne luokkaan ja veivät vahtimestarille opetusvälinevarastoon. Kun opetin uutta läksyä tai kuulustelin vanhaa, luokassa vallitsi hiljaisuus sopimuksemme mukaan.
Läksyt tehtiin aina yhdessä ryhmätöinä luokassa. Kirjoja ei viety kotiin, sillä ne olisivat saattaneet jäädä sille tielleen. Ei tarvinnut antaa nelosia tai viitosia todistukseen. Kirjat säilytettiin lukituissa kaapeissa, ja oman kirjan sai pyynnöstä mukaan, ja jotkut tytöt veivät englannin oppikirjat kotiin ja muistivat tuoda kirjan koulun tullessaan. Useimmat oppilaista olivat tunneilla sopuisia ja miellyttäviä. Kauniit kovistytöt olivat kaikkein vaikeimpia, sillä he olivat tottuneet väkivaltaan. Sanoin eräälle tytölle "Sinulla on hyvin kaunis tukka" ja aioin silittää sitä. "Et saatana vaan revi minua tukasta!" tyttö huusi.
Tunsin syvää myötätuntoa monia oppilaitani kohtaan, jotka elivät hyvin vaikeissa oloissa ja kokivat kauhuja kotonaan. Isä iski päätä seinään, yksinhuoltajaäiti ajoi pojan pakkaseen kävelemään, kun tuli herra-asiakkaita yöllä. Maanantaiaamuisin monet oppilaat olivat hyvin nälkäisiä, ja koulunkeittäjän luvalla sain viedä oppilaat ensi syömään ruokalaan ja sitten vasta oppitunnille.
Tunneilla oli rauhallista, mutta minä olin aivan poikki kotiin tultuani. Nukuin yleensä kahden tunnin päiväunet. Heräsin yleensä siihen, kun mieheni tuli yliopistolta tai kirjastosta lukemasta ja toi lapset koulusta, joka oli kaupungin toisella puolella. Sitten alkoi tavallinen elämä kotona.
Kun palasimmekin Suomeen yhdeksän vuoden jälkeen, Helsinki oli muuttumassa eurooppalaisemmaksi ja monikulttuurisemmaksi ja Bulevardille ja Esplanadille alkoi ilmestyä kodikkaita kahviloita. Niihin aikoihin kuulin ensimmäisen katusoittajan musiikkia Helsingissä. Hän oli nuori englantilainen mies, joka soitti kitaraa.
Kun Neuvostoliítto romahti ja rajat avautuivat, Helsinkiin alkoi ilmestyä loistavia venäläisiä muusikoita, jotka soittivat kesäisin kaupungissamme. He ovat tuoneet Helsingin keskustaan aivan uudenlaista tunnelmaa.
Klikkaa kuvaa, niin näet muitakin kuvia näistä muusikoista ja kansion Music in the city.