Mies Hercule Poirot'n takana

Me tunnemme naisen Hercule Poirot'n takana, Agatha Christien. Mutta millainen onkaan David Suchet (valokuva), mies joka on ainoa oikea Hercule Poirot useimpien katsojien mielissä ja joka oli paras Poirot myös Agatha Christien mielestä?

Olet nähnyt Suchet'n valokuvan ja nyt voit kuulla Suchet'n puhuvan sekä normaalilla David Suchet -brittiaksentilla että huolella opettelemallaan Hercule Poirot-aksentilla. Ja niin kuin ehkä arvaattekin, hänellä on pehmusteita ("my armadillo suit"). Ne luovat pyylevän Poirot'n, joka on uimarannallakin täysissä varusteisssa: puku, liivit, tyylikäs paita ja solmio, huolellisesti kiillotetut kengät, asuun sopiva hattu, napinlävessä elävä kukka tai belgialaiselta nuoruudenaikaiselta ihastuksenkohteelta saatu kukkakoru.

David Suchet (lue Wikipedian artikkeli) on latvianjuutalaisen lääkärin ja englantilaisen näyttelijättären poika. Äidin puolelta hänen esivanhemmissaan oli ranskalaisia. Suchet on lyhennetty nimestä Suchedowitz.

Suchet oli Aslanin ääni englantilaisessa Narnia -TV-sarjassa. Se sopii hänen maailmankatsomukseensa, sillä hän on tunnustuksellinen anglikaaninen kristitty ja on lukenut Luukkaan evankeliumin äänikirjaksi, joka on hyvin suosittu. Shakespeare-näyttelijä ja TV-sarjan Poirot David Suchet on aateloitu.

Minua Hercule Poirot kiehtoo kovasti, koska hän muistuttaa kovasti isoisääni. Hän oli myös pieni kooltaan kuten Poirot, hymyilevä ja ystävällinen mies. Monet ilmeet ovat samanlaisia.

Kärringen mot strömmen

Opettelemme uusia sanoja HBL:stä. Laitamme joka päivä keittiön seinäkalenteriin "päivän sanan", jonkin erityisen mielenkiintoisen tai täysin ennen tuntemattoman ruotsin sanan tai sanonnan, jonka olemme kyseisenä päivänä huomanneet HBL:ää lukiessamme tai etsineet sanakirjasta.

Tämän päivän sana on "kärringen mot strömmen", jota käytettiin Annikki Karvisesta. "Karvinen är kärringen mot strömmen i en värld av massproduktion." (Camilla Ahlbom: Annikki Karvinen redo för fest. HBL etusivu ja sivut 12-13 Konjukturer sänker inte Karvinen. 8.9.2008)

Siinäpä sana, jonka tunnen omakseni: Tunnen olevani "kärringen mot strömmen" suomalaisessa Internetin ja blogien maailmassa mielipiteitteni ja maailmankuvani vuoksi. Maailma on kuitenkin muuttumassa Suomessakin. Voin välillä kellua myötävirtaan.

Tervetuloa

Olin lievässä flunssassa joululoman 2003-2004 aikaan. En voinut mennä minnekään kylään, ei voitu kutsua ketään kylään. Mitä tehdä? Eräs kirjailija oli kertonut, että on kiinnostava kirjallinen keskustelupalsta nimeltä Kiiltomato. En ollut tiennyt Kiiltomadosta mitään sitä ennen, en edes Kiiltomadon kirjallisuuskritiikistä. Arvelin, että henkevä ja sivistynyt keskustelu piristäsi flunssaista.

Sivupalkista pääset lukemaan kokemuksistani Kiiltomadossa. Olen tulostanut ja tallentanut ne keskustelut, joihin osallistuin, mutta tässä blogissa on vain omaa tekstiäni. Kiiltomadon arkistojen avautumista odotellaan.

Nykyisen Kiiltomadon keskustelut ovat toista maata kuin vuosina 2004-2005.

Tässä blogissa on kirjoituksia, kommentteja ja kuvia eri aiheista.

Herrojen klubit ja ongelmat: Viikset vai ei?

Kuva: Anna Amnell.
Aiheena parta ja viikset. Kuva liittyy kommenttiini, joka on loppupuolella tekstiä.

Siihen aikaan, kun olin vaihto-oppilaana Amerikassa, asuin viikon New Yorkissa hyvin rikkaitten ihmisten alueella. Isäntäväkeni olivat taiteilija-balettitanssija-kotirouva ja lakimies, jonka poikakin oli lakimies. Isä ja poika näyttivät minulle myös New Yorkin "ongelma-alueet" ja olivat suurin piirtein oikeassa ennustuksissaan New Yorkin tulevaisuudesta. Perheenäidin kanssa matkustin maanalaisella taidenäyttelyihin ja teatteriin, mutta isän ja pojan kanssa liikuin luodinkestävällä autolla, sillä isä oli ollut mukana kovissa jutuissa ja pelkäsi joidenkin rikollisten kostavan.

Naapurina oli vanha miljonääri, joka vei minut syömään lounasta herrojen klubiin Manhattanille. Se klubi tulee aina mieleen, kun näen gansterielokuvia. Samaa arvokkuutta. Tummaa jalopuuta ja hillittyä tummanpunaista sisustuksessa, panelointi ja paksut matot, jotka vaiensivat askelten ja keskustelun äänet. Juhlapukuisia miestarjoilijoita ja hyvää ruokaa. Vanhus oli älykäs ja maailmaa nähnyt.

Tuo herrojen klubi ja viikko New Yorkissa tulevat minulle monesti mieleen, kun käyn lukemassa professori Kemppisen blogia. Siellä tunnetaan vaikutusvaltaisia ihmisiä ja tiedetään asioita, joita me tavalliset pulliaiset emme tiedä. Kemppisen blogissa on mausteena kansanomaisuutta - sanoisinko "rahvaanomaisuutta" - sekä sanastossa että aiheiden valinnassa, joten se vetää puoleensa monenlaisia kävijöitä. Onhan blogin kirjoittaja myös runoilija ja kirjailija, joka osaa luoda kontrasteja. Tuloksena on megablogi.

Käy siellä naisiakin. Minäkin kurkistan sinne yleensä joka päivä ja toisinaan unohdan P.G. Wodehousen viisaan lauseen "Aunts Aren't Gentlemen " ja osallistun keskusteluun.

Tänään keskustellaan Kemppisen blogissa viiksistä. Kommenttini:

Viiksiä on monenlaisia, ja niiden kantajilla on monenlaisia maailmankatsomuksia. Katsokaa vaikkapa kuvia maailman parhaista parroista ja viiksistä. On Dali-viiksiä ja Mark Twain -viiksiä. On papin ja anarkistin näköisiä miehiä.

Joillekin viikset kasvavat, ja heistä se saattaa olla hauska asia. Entä jos (vapaaehtoisen) viiksien pitämisen syynä onkin lähinnä arjen piristäminen, ilon lisääminen elämään?

Parta on ihan luonnollinen asia. Ei maksa mitään. Toiset pitävät parrasta ja viiksistä, toiset eivät.

P.S. Netti on ihmeellinen. Eräs vanha miljonääri oli naapurina perheelle, jonka luona asuin vaihto-oppilasvuonna viikon New Yorkin lähellä White Plainsissä (Scarsdale). Hän antoi minulle lahjaksi kirjansa, joka on kuljeksinut vuosikymmenet kirjakaapeissamme. Nyt huomasin, että mies oli paljon rikkaampi ja kuuluisampi, kuin olen tiennyt ja hänen kirjansa on keräilykappale, joka kertoo kiinnostavasta New Deal -ajan oikeusjutusta. Nyt koetan löytää sen kirjan lukeakseni sen ensi kerran.

Huomaan sen ajan Time-lehden jutuista myös sen, että hän oli vasta vähän yli 60-vuotias minun tavatessani hänet, mutta minun kaltaiseni teinityttö koki sen ikäisen miehen vanhuksena!

Photo Friday: The Ordinary

The ordinary in Zagreb City Museum