Uudet värikollaasit 1

Shopping in Croatia with a child - or pet

Uudet värikollaasit 1
http://uudetvarikollaasit.blogspot.fi/2015/09/varikollaasi-1.html

Thank you, Aino!
Kiitos Sinulle, Aino, kun jatkat tätä!




Brooklyn in Helsinki at Stockmann's department store September 2015.

Ruusu on nyt surun symboli

Punaiset ruusut kellumassa veden pinnalla, punaiset ja valkoiset ruusut norjalaisten käsissä Oslossa kohotettuina ylös toivon vertauskuvina.

Viime päivinä on kodeissa itketty television ääressä. Minusta tuntuu, että tämän jälkeen aina kun näen ruusun, ajattelen noita lapsia ja nuoria, jotka joutuivat tuon käsittämättömän hyökkäyksen kohteeksi. Maailma muuttui taas rajusti niin kuin se muuttui New Yorkissa tämän vuosituhannen alussa.

Malja Suomelle

Eurooppalaisia nuoria menossa Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaiksi. Samassa pöydässä muiden teini-ikäisten kanssa tämän blogin kirjoittaja, vasemmalla pilkullisessa mekossa. Laseissa on vettä, mutta maljanjuontiote on viinimaiden tyyliä.

Suomi on muuttumassa rytinällä. Valta on siirtymässä oikealle, ja se aiheuttaa paniikkia vasemmistossa. Sitä on mielestäni "etelän median" epätoivoinen yritys kaataa hallitusta keinolla millä hyvänsä. Onhan suuri joukko toimittajia selvästi vasemmalla, minkä ymmärtää, kun ajattelee suomalaisen toimittajakoulutuksen historiaa.

Muutosta tapahtuu muuallakin kuin politiikassa. Me tavalliset kansalaiset voimme esittää mielipiteitämme julkisesti blogeissamme. Maahan on alkanut vähitellen muuttaa jälleen väestöä muista maista. Maahanmuuttajia pelätään, vaikka entiset maahanmuuttajat ovat sopeutuneet erinomaisesti. Vai ovatko juuri entisaikojen emigrantit muuttaneet Suomen siksi, mikä se on nyt, sivistynyt länsimaa? Ihmisiä eivät pysty estämään lopulta edes muurit ja rautaesiriput, sillä ihmiset haluavat olla yhteydessä toistensa kanssa yli rajojen. En tarkoita sitä, ettei ongelmista saisi puhua. Päinvastoin - avoin keskustelu on tarpeen, ja sitä on alkanut nyt harjoittaa myös paikkakuntani lehti Helsingin Sanomat.

Olen ihan ihmeissäni tämän sunnuntain lehdestä, sillä siinähän on lukemista vaikka kuinka paljon. Minua kiinnostaa erityisesti Picasso-näyttelyssä tehty haastattelu Anna Kortelaisesta.

Miltähän Picasso-näyttely tuntuu minusta nyt? Näin nimittäin vaihto-oppilaana legendaarisen Picasson 75-vuotisnäyttelyn New Yorkin nykytaiteen museossa, jossa se oli esillä kesäkauden 1957, ja pelkästään toukokuussa kävi näyttelyssä 100 000 vierailijaa. Olin viikon Scarsdalessa vieraana perheessä, jonka äiti oli taiteilija, ja hän vei minut taidenäyttelyihin ja katsomaan Broadway-musikaalia. Tarkoitus oli mennä kuuntelemaan myös Billy Grahamia, joka puhui samalla viikolla Yankee Stadiumilla, mutta sinne olivat kaikki tiet tukossa. Sekin oli tuon kesän suuria tapahtumia.

Picasson näyttely teki minuun suuren vaikutuksen. Olihan taide siihen aikaan lempiharrastukseni. Viivyin kaikkein kauimmin Guernican edessä, ihmettelin sitä, miten valtavan paljon yksityiskohtaisia luonnoksia Picasso oli työtä varten tehnyt. Näinkin muutama päivä sitten TV:ssä ohjelman Picassosta ja Guernicasta, johon hänen uransa huipentui, jalostui, mutta laski sitten alaspäin, ja Picassosta tuli poliittinen maskotti ja taiteilijana aika turhanpäiväinen. Vaikka pidän edelleen eniten Picasson varhaistuotannosta, arvostan sittenkin eniten Guernicaa taideteoksena. Se on hirvittävä samalla tavalla kuin jokin Shakespearen näytelmistä tai antiikin tragedioista.

New York, lumi, Gandhi - ja Sofi Oksanen

New York, lumi ja Gandhi - Siinä vasta yhdistelmä.
Sofi Oksanen in World Literature Forum.

En ole ollut koskaan New Yorkissa talvella, aina vain kesällä, kun siellä on kova helle. Katselen usein tämän New Yorkissa asuvan puolalaista syntyperää olevan naisen valokuvia Flickrissä. Huomaan, että minulla alkaa olla ikävä toiselle puolen valtamerta. Sanotaan, että kerran siirtolaisena ollut kaipaa aina rapakon toiselle puolelle, olipa hän kummalla puolen hyvänsä.

Paljon vaikuttaa myös se, että valtava Amerikka on pystynyt tekemään suuren loikan tulevaisuuteen, mutta Suomi junnaa edelleen menneisyyden lätäköissä.

Lehdistössä kysellään nyt, ansaitseeko Sofi Oksanen myös Runeberg-palkinnon. Jonkun toisen kirjailijan kohdalla olisi järkevää kysyä näin, mutta Sofi Oksanen edustaa uutta tilannetta suomalaisessa kirjallisessa maailmassa. Sofi Oksanen on uuden kulttuurin edustaja Suomessa, mutta hänhän onkin kahden kulttuurin kasvatti, suomenvirolainen, joka uskaltaa ilmaista mielipiteensä.

Kysykäämme ennemminkin: Ansaitsevatko vasemmistolainen suomalainen kulttuuri ja maahanmuuttajille vihamielinen Suomi Sofi Oksasen kaltaisen kirjailijan, joka edustaa nyt suomalaista kulttuuria maailmalla? Näen palkintovyöryn merkkinä kahdesta asiasta: Sofi Oksanen on harvinaisen hyvä kirjailija. Suomalainen kulttuuriväki tekee katumusharjoituksia vuosikymmenien syntien vuoksi.

Toisinaan viimeiset tulevat ensimmäisiksi jo tässä maailmassa. Virolaisen maahanmuuttajaäidin tytär, joka kerää parhaat kirjallisuuspalkinnot Suomessa, on jotain samaa, kuin oli Gandhi Brittiläisessä imperiumissa tai mitä on Obaman perhe Valkoisessa talossa. Muutoksen alku.

Herrojen klubit ja ongelmat: Viikset vai ei?

Kuva: Anna Amnell.
Aiheena parta ja viikset. Kuva liittyy kommenttiini, joka on loppupuolella tekstiä.

Siihen aikaan, kun olin vaihto-oppilaana Amerikassa, asuin viikon New Yorkissa hyvin rikkaitten ihmisten alueella. Isäntäväkeni olivat taiteilija-balettitanssija-kotirouva ja lakimies, jonka poikakin oli lakimies. Isä ja poika näyttivät minulle myös New Yorkin "ongelma-alueet" ja olivat suurin piirtein oikeassa ennustuksissaan New Yorkin tulevaisuudesta. Perheenäidin kanssa matkustin maanalaisella taidenäyttelyihin ja teatteriin, mutta isän ja pojan kanssa liikuin luodinkestävällä autolla, sillä isä oli ollut mukana kovissa jutuissa ja pelkäsi joidenkin rikollisten kostavan.

Naapurina oli vanha miljonääri, joka vei minut syömään lounasta herrojen klubiin Manhattanille. Se klubi tulee aina mieleen, kun näen gansterielokuvia. Samaa arvokkuutta. Tummaa jalopuuta ja hillittyä tummanpunaista sisustuksessa, panelointi ja paksut matot, jotka vaiensivat askelten ja keskustelun äänet. Juhlapukuisia miestarjoilijoita ja hyvää ruokaa. Vanhus oli älykäs ja maailmaa nähnyt.

Tuo herrojen klubi ja viikko New Yorkissa tulevat minulle monesti mieleen, kun käyn lukemassa professori Kemppisen blogia. Siellä tunnetaan vaikutusvaltaisia ihmisiä ja tiedetään asioita, joita me tavalliset pulliaiset emme tiedä. Kemppisen blogissa on mausteena kansanomaisuutta - sanoisinko "rahvaanomaisuutta" - sekä sanastossa että aiheiden valinnassa, joten se vetää puoleensa monenlaisia kävijöitä. Onhan blogin kirjoittaja myös runoilija ja kirjailija, joka osaa luoda kontrasteja. Tuloksena on megablogi.

Käy siellä naisiakin. Minäkin kurkistan sinne yleensä joka päivä ja toisinaan unohdan P.G. Wodehousen viisaan lauseen "Aunts Aren't Gentlemen " ja osallistun keskusteluun.

Tänään keskustellaan Kemppisen blogissa viiksistä. Kommenttini:

Viiksiä on monenlaisia, ja niiden kantajilla on monenlaisia maailmankatsomuksia. Katsokaa vaikkapa kuvia maailman parhaista parroista ja viiksistä. On Dali-viiksiä ja Mark Twain -viiksiä. On papin ja anarkistin näköisiä miehiä.

Joillekin viikset kasvavat, ja heistä se saattaa olla hauska asia. Entä jos (vapaaehtoisen) viiksien pitämisen syynä onkin lähinnä arjen piristäminen, ilon lisääminen elämään?

Parta on ihan luonnollinen asia. Ei maksa mitään. Toiset pitävät parrasta ja viiksistä, toiset eivät.

P.S. Netti on ihmeellinen. Eräs vanha miljonääri oli naapurina perheelle, jonka luona asuin vaihto-oppilasvuonna viikon New Yorkin lähellä White Plainsissä (Scarsdale). Hän antoi minulle lahjaksi kirjansa, joka on kuljeksinut vuosikymmenet kirjakaapeissamme. Nyt huomasin, että mies oli paljon rikkaampi ja kuuluisampi, kuin olen tiennyt ja hänen kirjansa on keräilykappale, joka kertoo kiinnostavasta New Deal -ajan oikeusjutusta. Nyt koetan löytää sen kirjan lukeakseni sen ensi kerran.

Huomaan sen ajan Time-lehden jutuista myös sen, että hän oli vasta vähän yli 60-vuotias minun tavatessani hänet, mutta minun kaltaiseni teinityttö koki sen ikäisen miehen vanhuksena!

Picasson juhlanäyttely ja muita taidemuistoja Amerikasta

Olin koululaisena hyvin kiinnostunut kuvaamataiteista. Luin innokkaasti kirjoja taiteilijoiden elämästä, kävin piirustuskerhossa ja otin Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ollessani maalaustunteja. Olin erityisen kiinnostunut Picassosta. Minua kiinnostivat erityisesti Picasson sininen (1901-1904) ja vaaleanpunainen kausi(1905-1907), erityisesti maalaukset harlekiineista.

Paluumatkalla Amerikan vaihto-oppilasvuodelta saimme olla ensin kiertomatkalla Yhdysvalloissa ja lopuksi yhden viikon New Yorkissa jossakin perheessä. Olin vieraana erään lakimiehen perheessä ja tutustuin sinä aikana hyvin rikkaiden newyorkilaisten elämään.

Perheen isä ja vanhin poika veivät minut ajelulle myös New Yorkin ongelma-alueille, ja perheen äiti taas taidemuseoihin. Hän oli opiskellut itse Pariisissa ja halusi näyttää minulle New Yorkin parasta taidetta. Nykytaiteen museossa oli menossa Picasson 75-vuotisjuhlanäyttely. Picasson "Guernica" oli myös sijoitettuna sinne siihen aikaan. Minuun tekivät vaikutuksen erityisesti ne lukemattomat luonnokset, joita Picasso oli tehnyt tätä työtään varten. Picasson muu myöhäisempi tuotanto ei ole kiinnostanut minua koskaan.

Lapsuudenystäväni meni opiskelemaan Ateneumiin, ja poikani on opiskellut taidetta. Minulle taide on jäänyt myös läheiseksi. Parasta siirtolaisuudessakin olivat matkat, jolloin saimme koko perhe tutustua Amerikan luontoon, mutta samalla myös museoihin ja taidekokoelmiin.

Ehdottomia kohokohtia olivat Kenojuakin näyttely Torontossa ja Dalin museo Floridassa St

Picasson 75-vuotisjuhlanäyttely, MoMa, 4.5.-25.8.1957. Jo ensimmäisen kuukauden aikana näyttelyssä kävi yli 100 000 henkilöä.
[Picasso: 75th Anniversary MoMA , May 4-August 25, 1957, a record-breaking exhibition. More than 100,000 visitors saw the exhibition during the first month.]