Kuvassa nauraa Anna Amnell 1900-luvun alun asussa. Photo: Kristiina Hemminki (poistettu)
Julkaisin vuonna 1991 ensimmäisen Aurora-kirjan, Kirjapajan kustantaman historiallisen nuortenkirjan "Aurora. Vaahteralaakson tyttö" (2. painos otettiin vuoden 1992 alussa). Sitten ilmestyivät "Aurora ja Pietarin serkut" (1993) ja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995). Kirjoitin kustantajan pyynnöstä Auroran tarinan myös pienemmille lapsille. "Aurora ja Molly" ilmestyi vuonna 1999, ja siinä on mustavalkokuvitus. Kuvituksen ja kaikkien kirjojeni kansien kuvat teki Torontossa ja Pariisissa taidetta opiskellut poikani Matti Amnell (Jr), joka oli silloin vielä opiskelija. Kaikki Aurora-kirjat ovat loppuunmyytyjä, mutta niitä saa kirjastoista.
Blogini "Aurora" antaa tietoa Aurora-kirjoista ja niiden aikakaudesta eli 1900-luvun alusta ja kirjojen tapahtumapaikoista, Helsingistä ja Torontosta. Tämän blogin sivupalkissa on joitakin linkkejä, joista löytyy keskeistä tietoa. Kirjaston Sanojen aika antaa tiivistettyä tietoa Aurora-kirjoista aikuisille ja Lasten Sanojen aika/Sankarikirjat lapsille. Tietoa antaa mysö Kotisivublogini.
Julkaisin ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa nimellä Pirkko Pekkarinen. Vuonna 1998 otimme koko perhe käyttöön mieheni äidin tyttönimen, hänen sukunsa 1700-luvulta peräisin olevan sukunimen Amnell. Olen julkaissut sen jälkeen kirjani nimellä Anna Amnell.
Yllä oleva valokuva on otettu Kauneus ja terveys -lehdessä ollutta Liisa Mantereen tekemää haastattelua varten. Olen pukeutunut 1900-luvun alun asuun. Valokuvaaja on Kristiina Hemminki, jolta sain luvan julkaista kuvan blogissa. Kristiina Hemmingillä on copyright kuvaan.
Oikein hauska kuva.:D
VastaaPoistaEnnen aikaan ei taidettu ihan noin rehevästi nauraa valokuvissa (ainakaan minun muistini mukaan)...
Mukavaa viikonloppua sinulle Anna<3
Ei sen ajan valokuvissa, kun kamerat olivat aivan toisenlaiset. Silloin oli pakko olla liikkumatta. Niskassa oli yleensä teline, joka piti pään paikallaan. Kuvasta tuli epäselvä, jos yhtään ilmeili.
VastaaPoistaMinut ensinnäkin meikattiin niin täydellisesti, etten ollut tunnistaa itseäni peilistä. Minulle oli hankittu tämä asu antiikkikaupasta ja pukuvukraamosta. Pusero ja käsineet olivat nykyaikaisia, tyttären pusero ja Stockmannilta lainatut pitsikäsineet. Istuin Johanneksen puistossa kylmällä ilmalla puistonpenkillä pitkät ajat, kun minusta otettiin lukemattomia kuvia.
Minun käskettiin ottaa erilaisia ilmeitä - siis päinvastoin kuin 1900-luvun valokuvaamossa. Olin olevinaan rouva, joka menee kesällä torille ostoskorin kanssa.
Aidot 1900-luvun alun kengät olivat oudoin kokemus. Ne puristivat joka paikasta. En saanut niitä itse edes jalkaani. Ehkä ne olivat aivan liian pientä kokoa.
Kuva oli lehdessä sepian värinen.
Tuo hattu oli myös aito, 1900-luvun alun olkilippalakki!
VastaaPoistakiva kuva, siis myytti köyhistä kirjailijoista on totta..
VastaaPoistaSe on totta Suomessa. Joillakin kirjailijoilla on jatkuvat apurahat, mutta useimmilla vain pieniä apurahoja. Useimmat kirjailijat eivät voi heittäytyä vapaiksi kirjailijoiksi, sillä heillä on perhe.
VastaaPoistaViime aikoihin asti naiskirjailijat ovat olleet yläluokan ja ylemmän keskiluokan varakkaista perheistä.
Minäkin kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani kokopäivätyön ohella. Se oli aika raskasta. Muistan kuika kirjoitin jopa eräänä jouluna aikaisin aamulla ennen muun perheen heräämistä.
Koin alussa kirjoittamisen virkistävänä lepona työstä, pulssikin laski. :)
Syy suomalaisten kirjailijoiden köyhyyteen on tietenkin pieni kielialue. Kun P. D. James oli vieraana Suomessa, hän sanoi HS:n mukaan, että Englannissa keskinkertainen kirjailijakin pystyy elättämään perheensä ja ostamaan talon! Hän sanoi ymmärtävänsä, että Suomessa apurahat ovat välttämättömät.
VastaaPoistaAivan äskettäinkin Kirjailijaliiton puheenjohtaja muistutti siitä, että Suomessa kirjailijoiden apurahat ovat liian pienet verrattuna Pohjoismaihin.
Kirjailija tarvitsee paljon tukea omalta perheeltään.