Rautarouva-elokuvassa Berliinin muuri rikotaan. Joku on kirjoittanut muuriin sanan 'madness', hulluus.
Onko naisjohtaja miesten luoma marionetti? Tämän vaikutuksen sai elokuvasta Rautarouva (The Iron Lady).
Rautarouva-elokuvan alussa dementoitunut vanhus harhailee luxus-asunnossa kuolleen miehensä "haamun" kanssa. Typerän näköinen tytär käy katsomassa äitiään, joka elää suuruuden aikansa muistoissa ja kaipaa Etelä-Afrikassa asuvaa poikaansa. Etelä-Afrikka esitetään elokuvassa kaukaisena paikkana, jonne ihminen katoaa.
Hölmistyneen näköinen ruma ja tyhmänrohkea pikkukauppiaan tyttö jumaloi isäänsä ja tämän ihailemia poliittisia puhujia. Tyttö tulla tupsahtaa mukaan politiikkaan, ja näppärä ja mukava rillipää yläluokkainen nuori mies ihastuu häneen ja tekee hänestä salonkikelpoisen rouvan: opettaa tanssimaan ja syömään sivistyneesti. Kaikkien ihmeeksi tämä hassusti pukeutuva nainen menestyy politiikassa niin hyvin, että yläluokan herrat tekevät hänestä poliittisen marionettinsa. Hän menestyykin liian hyvin, karkaa miehensä ja kaikkien herrojen käsistä ja muuttuu itsenäiseksi rautarouvaksi, kunnes romahtaa väsymyksestä kansan mellakoidessa jatkuvasti. Samaan aikaan romahtaa jostain syystä myös Berliinin muuri.
Missä on tarmokas ja käytännöllinen, tietosanakirjamaisen ilmiömäisen muistin omaava ja huippulahjakas Margaret, joka saa arvostetun stipendin Oxfordiin, mikä vain ohimennen mainitaan elokuvassa? Missä on virkanainen, kemisti ja lakimies Margaret? Missä supernainen, joka osaa tapetoida tyttärensä asunnon seinät ja tekee itse ruokaostokset valtansa huipullakin?
Kuningas opetettiin puhumaan selvästi ja vakuuttavasti, ja sitä pidetään ihailtavana asiana. Elokuvan kauppiaan tyttö opetetaan puhumaan vakuuttavasti. Toiseen suhtaudutaan ihaillen, toiseen huvittuneesti. Länsimaiset miehet eivät pidä hattua päässään puhuessaan julkisesti, siksi myös Margaretin hatuille nauretaan. Hänestä tehdään mies, hatuton nainen. (Vain Hillary Clinton ja Elisabet II sekä muut kuninkaalliset naiset käyttävät hattuja.)
Elokuvan plussana pidän muutamia erinomaisia näyttelijöitä ja etenkin Meryl Streepin ilmiömäistä kykyä luoda menestysvuosien Margaret Thatcher, jonka me sanomalehtiä lukeneet ja TV:tä katsoneet opimme tuntemaan Thatcherin politiikan huippuvuosina (
1979–1990). Meryl Streepin ääni on kuin loistosoitin, joka osaa muuntautua.
Unohtumaton on myös kuvaus Margaretin ensi kokemuksesta parlamentissa "Welcome to the mad house", kuten hän puoluetoverinsa (James Bond-näyttelijä) sanoo vähän ennen kuin joutuu poliittisen murhan kohteeksi. Jos on seurannut TV:stä Englannin alahuoneen poliittisia väittelyjä, tietää mistä on kyse. Poliittinen väittely on aivan oma luokkaansa englantilaisessa kulttuurissa.
Tämä elokuva kannatti katsoa. Ymmärrän, miksi se on herättänyt voimakasta debaattia Britanniassa. Se herätti kiinnostuksen: kuka oli oikeastaan Margaret Thatcher? Ei hän minusta kuitenkaan marionetti ollut. Sen ajan Englannin sisäpolitiikkaa en Kanadassa koko 1980-luvun asuneena seurannut. Minua lähempänä olivat Amerikka ja Ronald Reagan. Reaganin sisäpolitiikka ei miellyttänyt minua.
Oma tulkintani Thatcheristä on ollut tähän asti: huippulahjakas, tietosanakirjamaisen muistin omaava ja tarmokas tyttö saa siihen aikaan naisille harvinaisen stipendin Oxfordiin, valmistuu kemistiksi ja lakimieheksi. Tämä kaunis ja naisellinen nykyaikainen uranainen, kaksosten äiti, varakkaan liikemiehen vaimo ei tyydy edes kemistin tai lakimiehen uraan vaan ajattelee, että maassa ja maailmaassa tarvitaan poliittinen muutos.
Yhdessä toisen hullunrohkean poliittisen toimijan Ronald Reaganin ja puolaissyntyisen paavin kanssa hän toimii keulakuvana sille poliittiselle aallolle, joka kaataa Berliinin muurin ja vapauttaa Itä-Euroopan kansat monen vuosikymmenen kestäneestä poliittisesta sorrosta.
Minua ovat kiinnostaneet eniten tässä asiassa juuri nuo Neuvostoliiton alistamat maat, joista tulleita pakolaisia tunsin Torontossa paljon. Heitä olivat monet naapurini ja tuttavani, Itä-Euroopasta paenneet toimittajat. Heille Thatcher ja Reagan olivat rohkeita vapauttajia. Heille Rautarouva-elokuva vaikuttanee parodialta. Eiköhän se liene siksi tarkoitettukin.
Lisäys: Elokuva olisi voinut käsitellä selvemmin Margaret Thatcherin poliittista ideologiaa. Hän uskoi vahvasti neoliberaaliin vapaamarkkinafilosofiaan. Jos ei ole taloudellista vapautta, ei ole myöskään poliittista vapautta. Anekdootti kertoo, että tullessaan konservatiivipuolueen johtajaksi vuonna 1975, hän pamautti pöydälle oppi-isänsä, vuotta aikaisemmin Nobel-palkinnon saaneen Friedrich Hayekin tiiliskiven paksuisen, yli 500 sivuisen teoreettisen teoksen "The Constitution of Liberty" ja sanoi ponnekkaasti konservatiivipuolueen johtajille, jotka istuivat pöydän ympärillä: "This is what we believe". Hän murskasi Englannin vahvan ammattiyhdistysliikkeen, joka rajoitti hänen mielestään taloudellista vapautta. Siitä johtuivat mellakat, sekin jätettiin epäselväksi.
Elokuvassa dementoitunut vanha rautarouva keskustelee lääkärin kanssa, ja kun lääkäri kysyy miltä tuntuu, rautarouva sanoo, että hänelle eivät merkitse tunteet vaan ideat. Annetaan vihje Thatcherin luonteesta teoreettisena poliitikkona, jolla oli oma visionsa, ja hän uskoi siihen aidosti.
Työtoveri ei tunnista Thatcheriksi elokuvan rautarouvaa, "ei ollut hysteerinen, ylitunteellinen, ylireagoiva kuten Meryl Streepin hahmo".
Ohjaaja Phyllida Lloyd
Toinen anekdootti: Margaret Thatcher on ainoa mies hallituksessa.
