All my kitchens. Keittiöni

Kuvahaaste: Keittiössäni: Pieni lintu -blogissa on suklaakakkuresepti! Ja muut vastaukset.:)

Lapsuudenkodin keittiö oli kodin sydän. Äiti oli taitava ruuanlaittaja ja leipoja.
Kuva on 1970-luvulta. Äiti leipoo karjalanpiirakoita. Huomaa Marimekko-tekstiilit- sisareni oli siihen aikaan töissä Kuopion Marimekossa. Keittiö oli iso ja vanhanaikainen. Se muistutti Carl Larssonin kuvan keittiötä. Keittiössä oli oikea puilla lämmitettävä hella. Myöhemmin myös sähköhella. Ruokakomero oli suuri vanhan ajan ruokakomero. Keittiössä oli paljon kukkia ja soikea ruokapöytä ja ruokasalin kaapit. Kaikki ateriat syötiin keittiössä.
Asuimme aina vuokralaisina, ja samoin olemme asuneet mieheni ja minä, myös mieheni virka-asunnoissa. Vain yksi keittiöistämme oli ns aika hieno. Keittiössä on tärkeintä kodin henki. Näin ajattelen oman kokemukseni mukaan.



Asuimme opiskeluaikana ja nuorena parina & perheenä monenlaisissa asunnoissa muiden muassa opiskelija-asintolassa vastapäätä poliisiasemaa (nykyistä ravintolaa) - keittiön kaasulevy vuoti ja piti pitää aina ikkuna auki keittäessä-  ja Suomenlinnassa 1700-luvulla rakennetussa Nooakin Arkissa, jonka keittiössä ei ollut muuta lämmityslaitetta kuin pieni puilla lämmitettävä hella.
Viimeisestä Suomen keittiöstä ennen Kanadaan muuttoa on muistona vain tämä kuva. Minulla on sisareni lahjoittama pitkä Marimekko-esiliina. Muutimme yhdeksäksi vuodeksi Kanadaan muutama viikko tämän kuvan ottamisen jälkeen.




Seinillä kuvat Ruohometsän kansa -kalenterista

Ensimmäinen koti pikkukaupungissa Kanadassa. Maalasin keittiön seinät vihreiksi ja laitoin Ruohometsän kansa -kalenterin kuvat kehystettyinä keittiön seinälle. Ostimme meksikkolaiset tuolit paikallisen arkkitehdin ja espanjan opettajan pitämästä lahjatavarakaupasta. Pariskunta osti myytävät tuotteet joka vuosi suoraan meksikkolaisista kylistä. Meillä on edelleen nämä tuolit, jotka ostimme huippualennuksella puuvalmiina, mieheni hioi ja minä lakkasin ne.




Mieheni sai työpaikan Torontosta ja vuokrasimme iisalmelaisen kirjailijan Aarno Kellbergin tädin omistaman talon, kun hän muutti poikansa luo Ottawaan. Marimekko-esiliinan tilalle on minulle ilmestynyt luontoaiheinen muoviesiliina. Huomaa rukinlapa seinällä!




Kiinalainen kaupunginosa edullisine ravintoloinen ja kauppoineen sekä vanhimman lapsen kiinanopiskelu yliopistossa innostivat laittamaan itämaista ruokaa. Wokki ja melkein kaikki muukin tavara ostettiin kotiin Toronton IKEAsta. Kirjahyllyt, ruokapöytä ym tuotiin Suomeen, kun palattiin. Ne olivat hyvää laatua ja edullisia.




Vanha rouva möi talonsa ja jouduimme muuttamaan. Uusi kotimme oli pienessä kerrostalossa erittäin monikulttuurisessa kaupunginosassa lähellä Metron pysäkkiä, josta pääsi nopeasti ydinkeskustaan lastemme kouluihin ja yliopistoon. Suimme siinä asunnossa viisi vuotta. Kaikki lapset asuivat kotona. Kanadassa sai viime vuosiin asti veronalennusta, jos opiskelevat lapset asuivat kotonaan. Kaikki lapsemme opiskelivat ilmaiseksi Toronton Yliopistossa, sillä he saivat stipendin. Nuorin lapsista olisi saanut täysihoidonkin erääseen toisessa kaupungissa olevaan yliopistoon, mutta hän jäi mieluummin Torontoon.

 Kuvassa mieheni syö aamiaista uuden "pöydän" ääressä Torontossa. Se ei ollut varsinainen pöytä vaan levy, jonka löysimme kadulta roskien joukosta, puhdistimme ja asetimme Toronton IKEASTA ostetuille pukkijaloille keittiöön. Istuin korkealla jakkaralla ja kirjoitin siinä suurimman osan lehtijutuistanikin. Lue Aurora-kirjat alkoivat keittiönpöydän ääressä Torontossa.




Palasimme Suomeen, ja mieheni sai viran, johon kuului suuri virka-asunto Helsingin ydinkeskustassa 1930-luvulla rakennetussa talossa (Korkeavuorenkatu 10 A 12). Asuimme siinä 20 vuotta. Asuntoon kuului alussa vain vaatimaton pieni keittiö, jossa oli ikkuna pihalle päin - ja ihana iso ruokakomero! Mikä onni! Jouluksi valmistin taiteilijapoikamme kanssa loistavat jouluruuat, jotka laitoimme ruokakomeroon niin kuin äitini teki lapsuudenkodissani aikoinaan. Menetimme melkein puolet virka-asunnosta - ja ruokakomeron - kun asunto remontoitiin ja pilkottiin 11 vuoden kuluttua (Remontin jälkeen: Korkeavuorenkatu 10 A 18.)  Mutta saimme ison hienon keittiön.



Uusi keittiö oli toisella puolen taloa, ikkuna kadulle päin.  Vastapäinen talo on matalampi kuin meidän silloinen talo. Kukat viihtyivät, kun oli paljon valoa.




Välillä oli liian kirkasta. Tarvittiin verhot. Ne löytyivät Hietalahden kirpputorilta kuten kaikki muutkin asuntomme verhot.




Keväinen valo vie keittiöstä eteisen peiliin asti.




Vihdoinkin tilava kunnon keittiö!




Ateria voitiin syödä keittiössä niin kuin ennen kotonani. Sukulaisemme on palannut ulkomailta Suomeen.






Sinivalkoinen keittiö siirtyy esineiden mukana seuraavaan asuntoon, pieneen vuokra-asuntoon Töölöön. Keittiön suosittu pinnasohva menee rikki muuutossa. Ei se olisi ehkä mahtunutkaan.:) Kuvia kummastakin viimeisimmästä keittiöstämme.




Suomenlinna ja lomamatkojen merimaisemat ovat mukana esineissä, varsinkin taulussa, joka on poikamme  työ taideopiskelun ajalta Torontossa. Siinä aallot lyövät Suomenlinnan kallioon. Ihana meriaiheinen oviverho löytyi Hietalahden kirpputorilta.




Pääsiäisenä buffet-pöytä keittiössä. Pöydällä on sisarenpojan tuoma indonesialainen liina ja tyttären Kiinasta ostama kiinalainen kulho: kalligrafitaiteilijan vesikulho oikeasti.



 Nykyinen keittiö on pieni. Iso perhe tai seurue ei mahdu siellä syömään. Mutta kaikki ruuat voi laittaa valmiiksi keittiön pöydälle ja ikkunan edessä olevan lipaston päälle ja viedä ne ajallaan olohuoneeseen kuten tehtiin isossa keittiössäkin. Aletaan glögistä. Takimmaisena odottavat jälkiruuat.




Orkideatkin viihtyvät keittiössä.




Albumini All my kitchens




Lahjat ystäviltä toivottavat tervetulleiksi keittiöön.

Tuoli ja kaappi

tuoli ja kaappi, originally uploaded by Anna Amnell.

Meksikkolainen tuoli ja Ikean kaappi sopivat yhteen. 1980-luvulla Toronton Ikeasta ostetussa kaapissa on shaker-tyylimäistä askeettisuutta. Kaappeja on kaksi, ja usein olen laittanut ne vierekkäin.

Tuolit ostettiin puuvalmiina ja laitettiin itse kuntoon, hiottiin ja käsiteltiin pinta. Tuolit ovat kaikki kahdeksan erilaisia, sillä ne on tehty pienessä meksikkolaisessa kylässä. Kauppaa piti erään kanadalaisen pikkukaupungin yliopistossa työssä oleva espanjanopettaja, joka ajoi kerran vuodessa miehensä kanssa Meksikkoon ja toi sieltä ison perävaunullisen huonekaluja ja muuta tavaraa myytäväksi.

 

Samasta myymälästä ovat nämä meksikkolaiset ruukut.

Lahjaksi hevosenlantaa

Minulla oli Kanadassa puutarha. Koska tyttäremme lempiväri oli vaaleanpunainen, kasvatin hänen vaaleanpunasävyiseen huoneeseensa vaaleanpunaisia gladioluksia.

Asuimme ensimmäiset kaksi vuotta Kanadassa pienessä kaivoskaupungissa. Se oli tyypillinen pohjois-amerikkalainen kaupunki, jossa oli valkoisia omakotitaloja ja lukuisia kirkkoja. Ne olivat erityisen hyvässä kunnossa, sillä oli ollut työttömyyttä ja miehet olivat kunnostaneet talojaan ja kirkkojaan, maalanneet niitä, korjanneet verannat ja katot.

Peruskoulu oli parin korttelin päässä. Kaksi nuorempaa lastamme kävivät sitä, ja koulupäivän loputtua kissamme Toby meni heitä odottamaan vastapäiseen kadunkulmaan. Vanhin lapsista matkusti koulubussilla lukioon, joka sijaitsi viereisessä kaupungissa, johon tämä pikkukaupunki oli virallisesti liitetty, mutta kukaan ei ollut huomaavinaankaan sitä. Oli oma klubi, jossa oli pieni uima-allas, oli keilarata ja kirjasto.

Meille oli uutta asua omakotitalossa. Aloin hoitaa innokkaasti puutarhaa heti ensimmäisenä keväänä. Mieheni teki vanhoista ikkunakehyksistä minikasvilavan, jonne laitoin taimia. Koska asuimme noin Pohjois-Ranskan korkeudella, kevät alkoi aikaisin. Mannerilmastossa talvet olivat hyvin kylmiä, kovimmillaan 40 astetta, lunta saattoi tulla suuria määriä. Kevät tuli äkkiä, ei vähitellen niin kuin Suomessa.

Ensimmäisenä keväänä hyvä ystävämme toi yllätyslahjan: kuormallisen hevosenlantaa, jota hän oli saanut ratsastuskoululta. Entisenä maalaisena ja pikkukaupunkilaisena tiesin saaneeni loistolahjan. Ja niin se oli. Ruusut, gladiolukset ja muut kukat kukoistivat.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin äsken Hufvudstadsbladetista, että eräs pariisilainen ravirata (Paris-Vincennes) jakaa ilmaiseksi hevosenlantaa ravivierailleen. Ranskassa on miljoona hevosta, ja ne tuottavat 20 tonnia lantaa päivässä. Nyt suositellaan ihmisiä käyttämään puutarhoissa ja parvekkeilla tätä aitoa lannoitetta. (Fri hästdynga för planeten. TT-AFP. HBL 8.4.2009)

Rakastettavaan ranskalaiseen ylenpalttiseen tyyliin lantaa mainostetaan hevosenlannan aatelina, joka on 100% luonnollista, ranskalaista ja geenimuuntelematonta. Näytteet on jaeltu ylellisissä lahjapakkauksissa. Onnellisia nuo ranskalaiset! He osaavat tehdä kaikesta juhlaa, markkinoida hevosenlannankin ilmaisena ylellisyystuotteena.