Kotona maaliskuussa

maaliskuun valossa




meksikkolainen tuoli maaliskuun valossa

Naistenpäivän vietto alkoi Amerikassa jo vuonna 1909

Naistenpäivän vietto alkoi Amerikassa jo vuonna 1909

May Wood Simonsa ja kansainvälinen naistenpäivä.

Naistenpäivän vietto alkoi Yhdysvalloissa jo vuonna 1909 Amerikan varhaisten sosialistien toimesta. Sitä vietettiin kaikkialla Yhdysvalloissa helmikuun 28. päivänä. Myöhemmin taloustieteen tohtoriksi Evanstonin yliopistossa väitellyt May Wood Simons toi idean vuonna 1910 Kööpenhaminan kansainväliseen kokoukseen, josta naistenpäivän idea levisi Saksaan ja muualle Eurooppaan ja vuonna 1911 vietettiin ensimmäistä kansainvälistä naistenpäivää.

May Wood Simonsin osuus Kansainvälisen naistenpäivän syntyyn on pyyhitty pois, sillä May Wood Simons oli alkujaan sosialisti, mutta luopui sosialismista, sillä hän koki, että se ei ajanut naistenoikeuksia. Hänen miehensä Algie Martin Simons erosi myös sosialismista Leninin vuonna 1917 muodostaman hirmuvallan jälkeen. 

Aina ajankohtaista. Tästä kirjoitin alkujaan jo vuonna 2004 ja sitten uudestaan
 Feminismin kuumat aallot

Mistä saadaan enemmän väkeä Suomeen . kommenttejani

Esimerkkinä Kanada

Kanadassa väkiluku on kasvanut siirtolaisuuden avulla. Mutta se on saatu aikaan hyvin harkitusti, vähitellen. Pohjoismaille on ominaista itsekeskeisyys, ajatellaan, että me osaame kaiken paremmin kuin muut. Maahanmuuttokysymyksessä on epäonnistuttu yleisesti ottaen. 

Kanadaan valitaan henkilöitä, joiden ammatille on kysyntää Kanadassa. Uskotaan, että sellainen perhe työllistää kymmenen kanadalaista (opettajat, hammaslääkärit, kauppiaat jn) Valitaan niitä, jotka voivat sopeutua eli joille on jokin yhteisö, mm kirkkokunta, johon he menevät kuin kotiinsa. Suomessa yleinen uskonnonvastaisuus kostautuu sillä, että ei haluta tänne maailman vainottuja kristittyjä, joita on todella paljon.Meillä ei pidetä siitä, että maahanmuuttajat muodostavat yhteisöjä, kaupunginosia. Heidät halutaan hajottaa, tavallaan pakkosuomalaistaa, repiä eroon kulttuuristaan, kielestään uskonnostaan, jotka ovat keskeisiä viihtyvyydelle. Sellainen oli tapana Yhdysvalloissa vanhoina aikoina (melting pot). Sopeutuminen tapahtuu hitaasti, usean sukupolven aikana. Se kestää kauemmin kuin yhden lapsen kasvattaminen. (Olen asunut 10 vuotta Pohjois-Amerikssa, niistä 9 Kanadassa.)

Toinen kommenttini Fb:sta. Nyt naistenpäivänä:
Me luulimme siihen aikaan, että me suomalaiset olimme kaikki hiipineet tänne muinaisuudessa Uralin takaa, ja vain muutamat olivat tulleet jostain hienommasta paikasta kuten Ruotsista. Ainoa tummaihoinen oli afrikkalainen poika, jonka eräs lähetyssaarnaaja oli adoptoinut. Häntä pidettiin eksoottisena enkelinä, kun hän oli kirkossa äitinsä kansssa. Jännittävimpiä olivat romaanit. Meillä kävi silloin tällöin eräs rouva, joka möi pitsiliinoja. Äiti oli ostanut häneltä jo muutaman, ja hän istui meillä keittiössä kahvilla niin kuin muutkin äidin tutut. Kun olin teini-ikäinen, hän ennusti minulle outoa matkaa, joka ve monta kertaa valtameren yli ja virkapukuista miestä. Kaikki toteutui. Se oli mystiikan aikaa. Opin, että ajat ovat limittäin.

Kolmas kommentti: isoisä

Minuun on vaikuttanut kaikkein eniten vuonna 1875 syntynyt isoisäni, joka ei ollut koskaan sodassa. Asuin monta vuotta "sotalapsena" mummolasssa. Ukille oli käsittämättömintä se, että suomalaiset saattoivat tappaa toisiaankin. Ukki oli varakkaan 1400-luvun lopulla Savoon muuttaneen suvun jäsen, mutta lähtenyt kotoa, kun äiti kuoli ja äitipuoli karkotti molemmat poikapuolensa - ei antanut ruokaa. Toinen poika lähti Amerikkaan. Pojat jäivät perinnöttömiksi. Ukista tuli vaeltaja, pelimanni ja lopulta korpeen muuttanut suksimestari. Hiihtäminen oli hänen poikavuosinaan uusi hieno asia. Hän oli isänsä kanssa hiihtokilpailussa sukset nähtyään sanonut: Minäkin osaisin tehdä tuollaiset. Vaeltaessaan hän rakastui kauniiseen rutiköyhään palvelustyttöön. Se ratkaisi hänen kohtalonsa, sillä nuori vaimo ei halunnut, että komea aviomies olisi lähtenyt Turkuun teollisuuskouluun eikä edes sitä, että olisi muutettu Iisalmeen, josta suojeluskunta olisi järjestänyt tontin suksitehdasta varten. Mummo oli sanonut: Kaupungissa ei ole ruokaa. Tästä lapset olivat myöhemmin äidilleen vihaisia, sillä korvessa oli hyviä suksipuita, mutta ei koulua.

Kyömynenät ovat kuulemma muodissa

Kuvassa äidin lempikukka

Isot nenät ovat kuulemma nyt muotia. Hauskaa kuulla. Äidilläni oli komea kyömynenä. Tämä kuva on otettu muutama kuukausi ennen hänen kuolemaansa 97-vuotiaana. Hoitajat olivat laittaneet hänelle papiljotit päähän, ja peitin ne huivilla kuvaa varten. Äiti kuunteli tässä joululaulua soittorasiasta, jonka veimme hänellle. Hän halusi aina, että mieheni soittaa ja laulaa hänelle. Ohjelmistoon kuului kaikkea mahdollista vanhojen elokuvien musiikista kansanlauihin, virsiin ja hengellisin lauluihin. Äiti lauloi myös kuorossa. Vielä vähän ennen hänen kuolemaansa sairaalassa hän halusi kuulla näitä lauluja. Kun mieheni lauloi myös yhden äidin kestosuosikin Kallavesj-laulun, äiti nauroi ja sanoi: Tuo Matti se on ihan mahoton. Lue mitä kirjoitin äidin kuolinpäivänä.
Me elimme kuin italialaisessa elokuvassa.

Kylmää kyytiä

Kylmä matka Helsingistä Savoon muutama vuosi sitten.

Katso sama suurena. A larger size.



Samaa Helsingissä
Makrotex Kylmä

Näin tutustuin Tallinnaan

Ensimmäinen matkani Viroon oli vuonna 1990. Näin tutustuin Tallinnaan

Oli kevät vuonna 1990 ja olin ensi kertaa käymässä Virossa. En ollut käynyt koskaan aikaisemmin yhdessäkään Neuvostoliiton miehittämässä maassa enkä myöskään Neuvostoliitossa. Seisoessani tuossa Toompean mäellä ja katsoessani Tallinnaa, tajusin millainen aarre oli ollut koko ajan vähän matkan päässä Helsingistä, aito keskiaikainen kaupunki. Minä rakastuin vanhaan Tallinnaan.

Olimme palanneet puolitoista vuotta aikaisemmin Suomeen oltuamme Kanadassa siirtolaisina yhdeksän vuotta. Torontossa tunsin monia Itä-Euroopasta paenneita ihmisiä. He olivat kertoneet, millaista siellä oli ollut. Mielestäni selkäni takana oleva samean likainen kiviseinä vaikuttaa symboliselta. Se oli kuin ne ankeat vuosikymmenet, jolloin Viro ei ollut vapaa. Mutta keväällä 1990 oli jännitystä ilmassa.

Oli ihmeellistä olla mukana historian muutoksessa. Se aivan väreili ilmassa. Heti satamassa näki, että oltiin vielä neuvostomaassa. Erään rakennuksen seinän peitti suunnaton Leninin kuva. Ryntäsin ottamaan siitä valokuvan, sillä tiesin, että se saattaisi kadota millä hetkellä hyvänsä. Viron oma lippu oli jo salossa eräässä hallintorakennuksessa.

Elämä oli ulkonaisesti suunnattoman köyhää. Kaupoissa oli vain leipää ja kuhmuisia säilykepurkkeja. Oli vaikeaa löytää ostettavaa sillä rahalla, jota olimme vaihtaneet vahingossa liikaa, Suomen rahassa erittäin vähän. Mutta oli jotakin, joka kertoi ihmisistä, jotka elivät henkisesti rikasta elämää. Kodeista kuului pianonsoittoa avoimista ikkunoista. Tehtaista kotiin palaavat miehet ostivat kukkia kadun varrelta. Käsityöliikkeessä oli tyylikkäitä villaisia polvisukkia, joita ostimme tuliaisiksi tyttärelle ja miniälle. Ne olivat taideteoksia. Noina muutamana päivänä heräsi kunnioitukseni virolaisia kohtaan. Enhän ollut tiennyt heistä mitään.

Olin Viron matkalla mieheni ja hänen kollegoittensa kanssa. Meillä oli erikoislupa käydä minibussilla myös muualla kuin Tallinnassa. Osa ryhmästä meni Tarttoon, mutta minä menin mieheni kanssa Viljantiin. Mieheni halusi nähdä, millainen oli paikka, josta oli kirjoitettu hänen äitinsä laulama lastenlaulu virsun ja oljenkorren matkasta.

Kirjoitin matkasta lehtijutun.
Pirkko Pekkarinen: Viron nuorten uusi kevät. – Askel. 1990: 6-7, s. 14-15.

Oma kirjani keskiajan Tallinnasta, Pako Tallinnaan, ilmestyi vuonna 2006 nimellä Anna Amnell. Olimme mieheni kanssa alkaneet käyttää sukunimeä Amnell jo vuonna 1998, lapsemme jo aikaisemmin.