Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pirkko Anna Amnell. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pirkko Anna Amnell. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, maaliskuuta 17, 2017

Narnia-blogi: Narnia-tutkimus Suomessa. Pekkarinen, Pirkko (= Am...

Narnia-blogi: Narnia-tutkimus Suomessa. Pekkarinen, Pirkko (= Am...: Pirkko Pekkarinen(=Pirkko Anna Amnell ): C.S. Lewis


Luettavissa täällä

http://melinda.kansalliskirjasto.fi/
Pekkarinen, Pirkko: C.S. Lewis's Narnia fairy tales for children, Helsingin Yliopisto, Englantilainen filologia 1970.


 
2
C. S. Lewis’s Narnia fairy tales for children / Pirkko Pekkarinen.
  Pekkarinen, Pirkko. Helsinki : Helsingin yliopisto, 1970.
  Opinnäyte 

Jostain syystä Narnia-gradustani ei näy netissä mitään tietoja Narnia-tietokannoissa. Kirjoitin viestin yhteen niistä, ja minulle sanottiin, että tutkimukseni on liian vanha! Mutta eikö ensimmäinen suomalainen Narnia-gradu kannattaisi mainita jo kuriositeetin vuoksi? Oli vuosi 1970.

Nähtävästi minun täytyy käydä siellä skannaamassa se ja laittaa se nettiin. Oma kopioni on heikko - konekirjoittajallani ei ollut varaa ostaa uutta nauhaa kirjoituskoneeseen. Minulla ei ollut varaa ostaa kirjoituskonettakaan.

Haluan tällä osoittaa empatiaa nuorelle minälleni, joka vastustuksista huolimatta teki gradun Narnia-kirjoista. Se viivästi opintojani monta monta vuotta, sillä jouduin ottamaan englannin pääaineeksi kirjallisuustieteen tilalle.

Kirjallisuudenprofessori Irma Rantavaara sanoi: Eihän nyt lastenkirjat ole sopiva aihe yliopistolliselle tutkimukselle. Ottakaa aiheeksi C. S. Lewis kirjallisuuskriitikkona. Se olisi ollut hieno aihe - suuritöiselle väitöskirjalle.

Valmistuin 10. toukokuuta 1963 humanististen tieteiden kandidaatiksi (hyvät tiedot estetiikan ja sosiologia cl-oppimäärästä, psykologia a-oppimäärä samoin) ja synnytin 17.5. ensimmäisen lapseni. Aloitin samana syksynä englannin opinnot, kävin pakollisilla luennoilla, synnytin toisen ja kolmannen lapseni, kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni (Suomen Kuvalehteen), kävin vaaditut seminaarit, istuin iltaisin kirjastossa lukemassa gradua varten. Opiskelin kotiäidin töitten ohella, hoidin itse lapseni, olin välillä englannin opettajan sijaisena kouluissa ja valmistuin vuonna 1970.

Professori Mustanoja sanoi ystävällisesti: Olisihan tästä voinut paremmankin arvosanan antaa, mutta onhan cum laudekin hyvä. Rouva Pekkarinenhan aikoo olla kotiäitinä edelleen. Pojilla on eri asia. Täytyy elättää perhe", hän sanoi huokaisten. 

Toivoin, etten olisi lörpötellyt yksityisasioistani. Mutta tähän professoriin tutustui hyvin, sillä gradua piti käydä lukemassa hänelle sitä mukaa kuin se edistyi. Hän tosin nukahti joskus mukavaan nojatuoliinsa.

Se oli kaikessa mielessä eri aikaa. Toisaalta kertoakseni koko totuuden, minua myös neuvottiin jatkamaan Lewis-tutkimusta.:) Mutta monet muut asiat tulivat elämään.



tiistaina, syyskuuta 16, 2014

Famous Classmates. Kuuluisia luokkatovereita

Sadie Hawkins Day

Sadie Hawkins Day is celebrated in the USA on the Saturday that follows November 9.
A page from my AFS-year scrapbook.

Sadie Hawkins Day'n viettäminen perustuu sarjakuvaan "L'Abner". On myös Broadway-näytelmä, jonka näin New Yorkissa Broaway-teatterissa.
Olen alkanut kuvata vanhaa leikekirjaa vaihto-oppilasvuoden ajalta.

Suomessa moititaan usein amerikkalaista koululaitosta, mutta tulokset kertovat hyvää. Ajattelen omien luokkatovereitteni menestystarinoita. Esimerkiksi Billingsin lukiossa oli erinomainen kirjallisuuden ja draaman opettaja Mr. Fredrick Miller. Huomasin äskettäin, että eräästä koulutoveristani oli tullut teatteritieteen professori, mutta hän on myös suunnitellut huvipuistoja, tiedekeskuksia ja museoita eri puolilla maailmaa. (Jack Rouse)

 Saman englanninopettajani oppilaista toinen päätyi tunnetuksi elokuvanäyttelijäksi oltuaan suurimman osan uraansa Shakespeare-näyttelijä.  Muistan hänet iloisena ja hyväsydämisenä poikana, joka kirjoitti koulun vuosikirjaani minulle hauskan hassut säkeet. En ollut lukenut niitä vuosikymmeniin! Hän näytteli kaikissa koulumme näytelmissä, mm The Mousetrap.

Katsoin netistä olisiko tästä luokatoverista mitään tietoja ja huomasin, että hän oli ollut kaikki nämä vuosikymmenet hyvin tunnettu.

Stanin ääni on tullut amerikkalaisille tutuksi mm National Geographic -luonto-ohjelmien sekä  Barack Obaman vaalimainosten äänenä. Hän lukee netissä Shakespearea, ja eräs elokuvien kuuluisimmista puheista on hänen puheensa Amerikan presidenttinä sci-fi-elokuvassa Armageddon (1998). En ole nähnyt hänen elokuvistaan kuin muutaman enkä tajunnut silloin, että hän näytteli niissä. En ole tavannut häntä kouluaikojen jälkeen.

Olen alkanut kuvata vanhaa leikekirjaa vaihto-oppilasvuoden ajalta. Olen kertonut jo aikaisemmin Fredistä, joka opetti minut tanssimaan rokkia ja valmensi minut siten tapaamaan kohtaloni, tulevan mieheni. Ylinnä olevassa kuvassa Fred ja minä olemme pukeutuneet intiaaniasuihin Sadie Hawkins-tanssiaisia varten. Harjoittelimme AFS-perheeni kodissa, AFS-äitini, pianisti, soitti ja Fred treenasi minua.

Tapasin Fredin joka päivä, sillä olimme samassa taideluokassa, pulpettimme olivat vierekkäin (kutakin oppiainetta oli viitenä päivänä viikossa) . Hän oli ollut AFS-sisareni hyvä ystävä, ja tavallaan perin hänet. Olimme oikein hyvät ystävät. Mitään poikaystävää minulla ei ollut Amerikassa.

Vasta nähtyäni monta vuosikymmentä myöhemmin elokuvan Waterloo  (Prince of Brunswick,  sivuosa elokuvassa Waterloo) tajusin, että Fred oli komea. Hänellä oli koulussa aina rumat isot silmälasit, joiden taakse hän piiloutui. Hänelle oli ominaista raikuva nauru. Hän huiputti minut kerran puhelimessa näyttelemällä olevansa venäläinen emigrantti.

Fredistä tuli ammattitanssija ja näyttelijä, joka esiintyi Broadwaylla, teki pienen kierroksen Italiassakin, kun sai mm sivuroolin Waterloo-elokuvaan, palasi New Yorkiin, jossa päätyi lopulta leikkikalusuunnittelijaksi mm Mattelin tehtaalle ja suunnitteli kuuluisia filmimitähtiä (mm Cher, Elizabet Taylor) esittäviä nukkeja, joista on tullut kalliita keräilyesineitä. Niistä maksetaan paljon hyväntekeväisyyshuutokaupassa.

Kirjoitin tähän blogiin jo vuonna 2006 : Kohtalona Rock Around the Clock
http://annaamnell.weebly.com/anna-amnells-historical-novels.html

sunnuntai, tammikuuta 10, 2010

Sikamessias-kantelija Kyösti Laari ja taide


Yksityiskohta kuvasta, jonka otti Aune Kämäräinen

"Taide kuuluu olennaisena osana ihmisen elämänmenoon", sanoi muurari Kyösti Laari, joka teki kuuluisan Sikamessias-kantelun. Hän ei halunnut julkisuutta. Hänet oli vaikeaa saada suostumaan haastatteluun ja vielä vaikeampaa saada valokuvatuksi, kunnes valokuvaaja keksi kuvata hänet erään vanhan maalauksen edessä, joka esitti Johannes Kastajaa.

Huomaan, että mm Kiasman sivuilla käsitellään Sikamessias-tapausta ja ollaan sitä mieltä, että "Koskisen teosten provokaatio on kenties laimentunut, mutta hänen esiin nostamansa kysymykset ansaitsevat edelleen tulla pohdittaviksi". Ehkä on aiheellista muistella myös toista osapuolta, kantelun tekijää, joka ei ole enää elossa.

Sikamessias-tapaus on minulle hyvin tuttu, sillä tein siitä ensimmäisen lehtijuttuni, ihan vain sattumalta, rahapulan vuoksi, kun opintolainaa piti lyhentää. Sikamessias-juttua oli käsitelty jo kerran oikeudessa, ja se tuli uudestaan käsittelyyn viisi päivää sen jälkeen, kun haastatteluni Kyösti Laarista ilmestyi Suomen Kuvalehdessä. Se alkaa näin:

"Viimesyksyinen, 23. nuorten näyttely Helsingin taidehallissa oli edellisistä poikkeavasti laadittu niin, että näyttelyllä oli teema: taide osallistuvana. Näkyvimmällä paikalla näyttelyssä oli turkulaisen Harro Koskisen yli kolme metriä korkea puulle maalattu työ, jossa oli kuvattu vaaleanpunainen sika ristiinnaulittuna pyhimyskehä pään yläpuolella. Näyttelyn juryn mielestä tämä Sikamessias edusti uutta ja poikkeavaa taiteellista ilmaisua. Mutta kaikki eivät olleet suinkaan samaa mieltä. Eräs sveitsiläinen sanomalehti joutui maansa kahden katolisen ja yhden protestanttisen kirkon ankaran arvostelun kohteeksi julkaistessaan kuvan Sikamessiaasta, jota nämä pitivät 'jumalaapilkkaavana shokkitaiteena'. Suomen kirkon johto puolestaan vaikeni asiasta, mutta helsinkiläinen 35-vuotias muurari ja yksityinen [luterilainen] evankelista teki rikosilmoituksen taiteilijaa ja juryä vastaan sekä kantelun kirkollista johtoa vastaan välinpitämättömyydestä."
(Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään. Teksti: Pirkko Pekkarinen. Valokuva: Aune Kämäräinen. Suomen Kuvalehti 2.10.1970)

Median osuus oli hyvin tärkeä, suorastaan ratkaiseva tässä kantelutapauksessa. Kiasman artikkelissa sanotaan, että kantelun tekijä teki rikosilmoituksen nähtyään taulun näyttelyssä. Näin ei ollut. Hän oli kuullut näyttelystä radiosta ja nähnyt taideteosen kuvan sanomalehdessä. Kyösti Laari kertoi nauhoittamassani haastattelussa:
"Minä kuulin radiosta ensimmäisen kerran, että tällainen työ on tehty, sellainen sikamessias."

Radiouutinen toi Laarin mieleen Martiniquen tapauksen vuodelta 1902, jolloin ristiinnaulittua sianraatoa oli kannettu karnevaalikulkueessa, ja pian sen jälkeen St.Pierren kaupunki tuhoutui kokonaan tulivuorenpurkauksessa. Laari pelkäsi Helsingille tapahtuvan jotain vastaavaa.

Kun Laari näki viikon kuluttua ruokatunnilla sanomalehdessä valokuvan Sikamessias-teoksesta ja kun piispa Lauha ja kirkko yleensäkään ei ollut reagoinut millään tavalla asiaan, Laari tunsi "ajatuksen kautta" Jumalalta saadulla käskyllä, että hänen velvollisuutensa oli toimia, kun muut eivät tehneet mitään.

Millainen mies oli Kyösti Laari? Hän oli ujo ja ystävällinen ihminen, hyvin hauraan tuntuinen muurariksi. Hän oli lisäksi henkilökohtaisesti kiinnostunut taiteesta. Tärkeintä olikin tässä Sikamessias-tapauksessa ollut Laarin mukaan teoksen sanoma, ei niinkään itse teos. Ja vastuu ei ollut Laarin mielestä vain taiteilijalla. Syyte kohdistui yhtä lailla 23. nuorten näyttelyn järjestäjiin.

Kyösti Laari:
"Joku kysyi radiossa vai oliko se lehdessä eräältä juryn jäseneltä, miksi he panivat Sikamessiaan ensimmäiseksi esineeksi, mikä näyttelyyn tulijaa kohtaa. Niin siihen vastattiin, että kun tätä Jeesus-höpötystä vai oliko se roskaa on saarnattu kaksituhatta vuotta, niin meidän täytyy iskeä takaisin, niin että tuntuu [tekstin lihavointi Suomen Kuvalehden]. Se paljasti hengen."

Kysyin: Mikä on muutoin suhtautumisenne taiteeseen? Laarin vastaus yllätti minut täysin.

Näin Kyösti Laari sanoi: " Taide kuuluu olennaisena osana ihmisen elämänmenoon. On täysin väärä sellainen käsitys, että uskovaiset ovat automaattisesti taiteen ulkopuolella. Ei ikinä: sellaiset taideteokset kuin Sibeliuksen "Finlandia", Hiltusen Sibelius-monumentti ja sellaiset runot kuin "Kylväjä"[Mannerkorpi: Kylväjä lähti kylvämään ?]tai [Eino Leinon] "Apollo" tai väkevät maalaukset. --Kuka pystyy panemaan tälle ihmisen hengen lennolle kahleita taiteen eri aloilla! Radiokuunnelmista parhaimpana pidän tsekkoslovakialaista "Luottamuksen linjaa"[?].
--
Tarkensin varmuuden vuoksi: "Annatteko siis kuitenkin taiteelle oikeutuksen ei-uskonnollisenakin taiteena? "

Laari: "Taide sellaisenaan on neutraali -- esim. tämä Hiltusen monumentti. Eihän se johdata ketään syntiin. Se olisi mahdotonta."

Näin siis runoutta, taidetta ja musiikkia rakastava 35-vuotias muurari Kyösti Laari teki Suomen ehkä kuuluisimman kantelun jumalanpilkasta.

Nykyään termi on "uskonrauhan rikkominen". Suomen rikoslaki luku 17 § 10: Joka julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä -- on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970. Pirkko Anna Amnell [vuoteen 1998 Pekkarinen]
https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias

tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Dante, minä ja keski-iän kriisi eli miten minusta tuli kirjailija



Dante: Jumalainen näytelmä.

Muutama päivä sitten kirjoitettiin lehdissä, että ihminen on kaikkein onnettomin keski-iässä. Mutta siinähän ei ole mitään uutta. Dantekin sen jo tiesi:

"Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
ché la diritta via era smarrita."

Muistan vieläkin sen päivän, jolloin kävelin edestakaisin kotimme olohuoneessa Torontossa ja luin uudestaan ja uudestaan ääneen Danten "Jumalaisen näytelmän" alkua, suomeksi, Eino Leinon kääntämänä.

"Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy."

Olin siirtolainen, ja se on kovaa elämää monessa mielessä. Minulla oli kuitenkin hyvä aviomies sekä kolme älykästä ja mukavaa lasta, jotka olivat lukiossa ja yliopistossa. Olin kotiäiti, kuten olin ollut koko ajan naimisiin mentyäni lukuunottamatta joitain sijaisuuksia ja sitä neljän vuoden kautta, jolloin mieheni ja minä vaihdoimme rooleja: mieheni jäi koti-isäksi ja jatko-opiskelijaksi ja minä elätin perhettä opettajana.

Olin tehnyt aina sitä, mitä olin halunnut ja minkä olin kokenut parhaaksi kussakin elämäntilanteessa. Olin ajatellut kuitenkin lapsesta asti, että minusta tulee kirjailija. Me olemme pitkäikäistä sukua ainakin äitini puolelta. Siksi olin ajatellut, ettei ollut kiirettä aloittaa. Nuoruuteni Suomen henkinen ilmapiiri ei ollut myöskään suotuisa minun kaltaiseni ihmisen kirjoittamiselle.

Heti kun muutimme Kanadaan, aloin kirjoittaa. Aloin lapsuudestani. Sehän on tavallista. Mieheni työhuoneessa oleva kanadalainen sähkökirjoituskone oli niin kovaääninen - ja ruma - että en kestänyt sitä. Sitten arki täyttikin kaiken ajan: lasten siirtyminen englanninkielisiin kouluihin ja uuteen maahan, mieheni työ, naapurit, mukava pieni kanadalainen kaupunki ja kiinnostava suomalaisten siirtolaisten joukko, lomamatkat eri puolille Pohjois-Amerikkaa.

Kahden vuoden jälkeen muutimme Torontoon. Se oli kiehtova monikulttuurinen maailma. Koska elämä oli suurkaupungissa kallista, otin osapäivätyön. Olin työryhmässä, joka haastatteli ostoskeskuksissa ihmisiä heidän kulutustottumuksistaan. Työtoverini olivat kotoisin eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Jamaikalta ja Intiasta, ja haastateltavat edustivat koko maailmaa. Työmatkat olivat niin pitkät, että työstäni tuli kokopäivätyö.

Kun tulin eräänä päivänä kotiin työstä, nuoremmat lapsemme puhuivat yhdessä englantia. Meille oli tapahtumassa sama, mikä tapahtuu yleensä muillekin siirtolaisille: lapset kadottavat oman äidinkielensä. Jäin heti työstä pois. Suomen vuoksi. En maan vaan kielen vuoksi. Ajattelimme nimittäin silloin, ettemme palaisi enää koskaan Suomeen. Sitten mieheni äiti kuoli, saimme pienen perinnön ja käytimme sen elämiseen - jälleen suomen kielen vuoksi. Suomi vakiintui pian myös lasten kotikieleksi.

Sitä ennen olin alkanut hankkia meille lisätuloja kirjoittamalla joka viikko kolumnin suomenkieliseen sanomalehteen, joka ilmestyy Torontossa. Sekä päätoimittaja että toinen toimittaja olivat hyvin mukavia ihmisiä ja sain kirjoittaa melkein mistä hyvänsä. Kuukauden palkkiot riittivät yhden viikon ruokaan meidän viisihenkiselle perheelle. Lisäksi saimme joka viikko edellisen viikon Hesarit luettaviksi!

Ensimmäinen lehtijuttuni

Olin kirjoittanut lehtijuttuja aikaisemminkin. Opiskeluaikana oli kerran kova rahapula ja opintovelka lankesi maksettavaksi. Kävelimme mieheni kanssa kadulla ja pohdimme rahatilannetta.

- Sinähän olet hyvä kirjoittaja. Kirjoita lehtijuttu, mieheni ehdotti.
- Mistä ihmeestä minä nyt yhtäkkiä kirjoittaisin?
- Tuosta miehestä. Mieheni osoitti kadun toisella puolen kävelevää nuorta miestä. - Hän on tehnyt kantelun Sikamessiaasta.
- Mihin lehteen minä kirjoittaisin?

Sattuma ratkaisin sen asian. Puhelinpylväissä oli samaan aikaan mainos "Suomen parhaat kirjoittajat kirjoittavat Suomen Kuvalehteen". Soitin Suomen Kuvalehteen. Aihe kiinnosti heitä kovasti, sillä se oli erittäin ajankohtainen. Lainasin uskontotieteen laitokselta nauhurin ja haastattelin Kyösti Laaria. Valokuvaajaystäväni otti kuvan Laarista. Haastattelun saaminen ja varsinkin kuvan ottaminen olivat kovan työn takana. Laari ei etsinyt julkisuutta. Haastattelu ilmestyi samalla viikolla, kun Sikamessias-juttu tuli uudelleen esille oikeuteen.

Edesmenneen sisareni silloinen aviomies oli toimittaja ja onnitteli minua jutun johdosta. Itse en osannut asiaa kovasti arvostaa. Minua ilahdutti eniten se, että juttuni oli ollut kieliopillisesti virheetön.

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.
Kirjoitin toisenkin jutun Suomen Kuvalehteen, mutta nimimerkillä. Se oli lyhyt haastattelu buddhalaismunkki Nyanaponikasta, joka oli käymässä Suomessa erään rikkaan suomalaisen naisen kustantamana. Tylsä saksalainen tyyppi. Jutustakin tuli aika tylsä.

No, hyvä. Osaan siis kirjoittaa muutakin kuin kouluaineita ja rakkauskirjeitä poikaystävälle/aviomiehelle. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun minulla on taas aikaa. Mutta aikaa kirjoittamiseen ei tuntunut olevan koskaan. Olin oikea kotiäiti, joka laittoi ruuat, hoiti lapsensa, huolsi aviomiehen vaatteet, ompeli omat ja lasten vaatteet, teki leluja, ompeli nukenvaatteita, leikkasi miehensä tukan (leikkaan edelleen), saattoi lapset kouluun, haki heidät koulusta, luki heille kirjoja. Jokainen, joka on tehnyt samanlaista työtä, tietää, että siinä ei aika tahdo oikein riittää. Kun anoppini oli käymässä, hän sanoi huolestuneena, että aina kun hän heräsi, olin jo työn touhussa ja sitä jatkui, kun muut menivät jo nukkumaan.

Mutta nyt minä olin Kanadassa ja kävelin edestakaisin talossa, jonka pihalla kasvoi iso magnoliapuu, ja luin ääneen Dantea. Olinko mennyt liian pitkälle tätä perinteistä naisen ja äidin, aviovaimon tietä? Minustahan piti tulla kirjailija.

Vanhempi poikani opiskeli Toronton yliopistossa pääaineinaan taide ja englanti, oikeammin luova kirjoittaminen. Aloin lukea hänen käyttämiään oppikirjoja ja kirjoittamiaan muistiinpanoja. Amerikkalaisen kirjailijan ja kirjoittamisenopettajan John Gardnerin kirjat vaikuttivat minuun ratkaisevasti. Aloin ostaa muitakin kirjoittamisen oppaita ja lukea niitä alleviivaten. Luin tietenkin myös Virginia Woolfen kirjan "A Room of One's Own (1929): "--a woman must have money and a room of her own if she is to write fiction [kaunokirjallisuus]."

Minulla ei ollut kumpaakaan, joten aloin kirjoittaa lehtijuttuja ja lähettää niitä Suomeen. Oli 1980-luku, ja Suomessa oli taloudellisesti hyvä aika. Lehdet ostivat runsaasti juttuja ulkopuolisilta kirjoittajilta. Niinpä hakkasin kirpputorilta ostamaani punaista kirjoituskonetta (jolla ei saanut säädeltyä edes marginaalia), juttuja syntyi ja rahaa tuli postissa Suomesta shekkeinä. Lehtijutut piti lähettää kuriiripostilla, sillä tavallinen posti oli Kanadan päässä hidas ja Suomeen lähetetty kirje saattoi mennä vaikka Uuteen Seelantiin seikkailemaan.

Juttujen piti olla todella hyviä. Ne vaativat paljon taustatyötä. Vanhempi poikani otti valokuvat, jo silloin nimellä Matti Amnell. Hän laittoi usein myös ruoan luennoilta tultuaan ja kehittyi hyväksi kokiksi. Meillä syötiin usein kiinalaista ruokaa ja juotiin kiinalaista teetä, sillä poikamme opiskeli myös kiinaa.

Kirja omasta lapsuudesta on hyvin tavallinen aihe esikoisteoksiin. Minua alkoi kuitenkin kiehtoa 1900-luvun alku. Se johtui varmaankin jutusta, jonka olin kirjoittanut Kotilieteen. Aavistelin viktoriaanisen ajan paluuta ja ehdotin sitä aiheeksi. Se kiinnosti. Luin paljon kirjoja ja kävin museoissa Kanadassa ja USA:n puolella - sehän oli siinä naapurissa ihan lähellä.

Erään museovierailun aikana sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa kirjaa suomalaisesta tytöstä, joka lähtee sortovuosien aikana Kanadaan. Kirjoitin sitä vain silloin tällöin. Viimeisenä vuonna Kanadassa, kun kaksi vanhempaa lasta oli jo lähtenyt Pariisin opiskelemaan, kerroin kirjan juonen nuorimmalle lapselleni. Hän innostui siitä kovasti, ja juttelimme myöhään aamuyöhön asti. Se rohkaisi minua. Kirjoitin kirjan valmiiksi Suomessa kokopäivätyön ohella.

Arvelimme vielä 1980-luvun lopulla, että sellainen kirja pitäisi julkaista omakustanteena aiheensa vuoksi. Mutta sitten maailma alkoi muuttua, Suomikin. Ensimmäisen kirjani ensimmäinen painos ilmestyikin muutoksen vuonna 1991. Siitä se alkoi.

Ystäville ja omalle perheellekin oli yllätys, että kirjoitin nuortenkirjan. Mutta myös kirjat valitsevat tiensä, muodon joka sopii niille parhaiten.

Kiitos Dante!

"MIDWAY upon the journey of our life
I found myself within a forest dark,
For the straightforward pathway had been lost."
(Longfellow'n käännös)


Italialaisia koululaisia luokkaretkellä Ravennassa Danten haudalla. Italian matka johti minut uuteen aiheeseen, renessanssiin:
http://amnellanna.blogspot.fi/2014/01/anna-amnell-firenzesta-turkuun.html
"Mutta aivan viime vuosien uutuuksiin kuuluu teos, joka ei ole saanut lainkaan niin laajaa huomiota kuin se ehdottomasti ansaitsisi. Kirja on Anna Amnellin persoonallinen ja kaikin tavoin yllättävä Lucia ja Luka (Books by Demand 2013). Sopii toivoa, että Turku-aiheisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet vähitellen löytävät Amnellin seitsemännen romaanin." Lue lisää

http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/856578/Lucia+Olavintytar+elaa+Juhanaherttuan+ajan+Turussa?jako=d1359a71394fe30819909ef88cce65b0

 "Kyynärän mittainen tyttö" ja "Pako Tallinnaan".

Miten Aurora-kirjat syntyivät

Blogit: Aurora ja Lucia Olavintytär
.
Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.

torstaina, marraskuuta 23, 2006

Kokemuksia Kiiltomadosta

Olin lievässä flunssassa joululoman 2003 aikaan. Ei voinut kuitenkaan mennä minnekään kylään, ei voinut kutsua ketään. Mitä tehdä? Eräs kirjailija oli kertonut, että on kiinnostava kirjallinen keskustelupalsta nimeltä Kiiltomato. En ollut tiennyt Kiiltomadosta mitään sitä ennen, en edes Kiiltomadon kirjallisuuskritiikistä. Arvelin, että henkevä ja sivistynyt keskustelu piristäsi flunssaista.

Kiiltomato oli siis minulle vain kerran lukemani nimi. Luin Kiiltomatoa ensi kerran tuona Tapaninpäivänä vuonna 2003 ja osallistuin myös keskusteluun. Heti alkuun ihmettelin aiheita, joista siellä keskusteltiin innokkaimmin.

Kokemuksiani Kiiltomadosta 2003-2004

Motto:

Päivä alkaa aina niin iloisesti täällä Kiiltomadossa, suomalaisen sivistyneistön viehättävässä seurassa. Pirkko Anna Amnell 22.04.04 klo 10:22


Yleistä vuosilta 2003-2004:

Oli yllättävää, että aloittamiini kirjallisiin aiheisiin kiinnostui yleensä vain muutama. Keskustelu oli niissä kuitenkin miellyttävää.

27.12.2003 "Sofi Oksanen – kolmannen kulttuurin kirjailija." (0)

01.02.04 "Minulla oli vielä lähde" (Runeberg - 6 puheenvuoroa )

06.02.2004 "Kodikkuus kolmannella vuosituhannella" Bachelard-arvostelusta (12 kommenttia)


Yhdistelmä kirjallisuus ja politiikka kiinnostivat sen sijaan mahdottomasti ja ketjut venyivät:

Esim.
13.03.04 12:22 "Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin"
28.03.04 12:50 "Postmodernismi ja kirjallisuus"

"Toisinajattelija-puheenvuoro" "Mekin saamme nyt puhua", johon olin ajatellut lopettaa Kiiltomatoon osallistumiseni, synnytti 10 päivän nettikivityksen, yhteensä 112 puheenvuoroa 6.4-15.4, kun lasketaan mukaan toisen kirjoittajan aloittama jatko siihen.

06.04.04 10:10 "Mekin saamme nyt puhua". (100 puheenvuoroa)

Liian pitkäksi venyneen ketjun katkaisi Kristina Carlson aloittamalla 13.04.04 20:18 ketjun "Jatkoa vanhaan aiheeseen." (12 puheenvuoroa)

15.04.04 17:56 "Kakkuresepti 3. vuosituhannelle." Yritykseni aloittaa normaali keskustelu [ehdottaa, mitä toivoisi uudelta vuosituhannelta] muuttui rähinäksi. (65 puheenvuoroa)

Kiiltomatoon ehdottomasti kuuluva tärkeä aihe kiinnosti ja keskustelu oli aika hyvää: 12.11.04 13:59 "Mitä mieltä olet sananvapaudesta"(yli 70 puheenvuoroa).

Odotan kiinnostuksella, avaako Kiiltomadon uusi päätoimittaja Karo Hämäläinen Kiiltomadon arkistot luettaviksi. Olen itse tulostanut keskustelut, joissa olin mukana.

Suuri joukko kiiltomatolaisia osallistui myös Rihmastoon, johon minäkin kirjoitin jonkin aikaa nimimerkillä Tiger. Oikea nimeni oli myös esillä. Rihmastossa oli mielestäni mukava tunnelma. Samaa ei voinut sanoa sen ajan Kiiltomadosta. Siellä ei ollut silloin rekisteröintä, jonka ottamista vastustettiin ankarasti.

Osa Kiiltomadon keskusteluihin osallistuneista siirtyi bloggaajiksi.
Olen tulostanut kaikki keskustelut, joihin osallistuin Kiiltomadossa, sillä sen ajan Kiiltomato oli mielestäni erittäin kiinnostava vaihea kulttuurisesti ja poliittisesti. Sitä ei olisi uskonut, jollei olisi kokenut sitä itse.

Kiiltomadossa vastustettiin ankarasti rekisteröintä. Kun se vihdoinkin saatiin aikaan, on tunnelma Kiiltomadossa muuttunut miellyttäväksi