Kaupunkilaisen pienet ilot

Puistolehmuksenlehti on lentänyt yöllä erkkerin sivuikkunaan.

Puut ja myrsky Aurora-kirjoissa

On kiinnostavaa seurata puiden kasvua. Nykyinen kotikatumme on osittain bulevardi, sillä sitä reunustavat korttelin verran puistolehmukset. Kahdeksan vuoden aikana ne ovat kasvaneet reippaasti. Yksi alkoi kuivua, ja siitä oli katkaistu latva. Ilmoitin kaupungin puisto-osastolle, ja puu hoidettiin kuntoon.

Edellinen kotimme oli Johanneksenpuiston reunalla, ja kahdenkymmenen vuoden aika lehmukset kasvoivat niin suuriksi, että niiden yli ei nähnyt enää puiston toisella puolen olevia rakennuksia edes kuudennesta kerroksesta, jossa asuimme.




Johanneksenpuisto ja muistot Toronton laaksoista inspiroivat minut kirjoittamaan Aurora-kirjat.

Olen kuvannut jostain syystä myrskyä kaikissa Aurora-kirjoissani. Siinä on symboliikkaa: 1900-luvun alun yhteiskunnan myrskyisä muutos tai oikeammin sen tulon tietoisuus kirjoittajan ja lukijan alitajunnassa on keskeinen näissä kirjoissa. Olen käyttänyt kuvauksissa myös omaa kokemustani. 


Kerran yksi lehmuksista kaatui silmieni edessä. On pelottavaa nähdä, kun myrsky alkaa, puut alkavat heilua kuin joku ravistelisi niitä ja suuri puu kaatuu rytisten.


Olin Korkeavuorenkadulla kuudennessa kerroksessa sijaitsevan asuntomme avoimen ikkunan ääressä, kun edessäni olevassa Johanneksen puistossa alkoi aivan yhtäkkiä myrsky. Se oli pelottava kokemus. 

Ensin kuului, kuinka tuuli yhtäkkiä kiihtyi. Kuudennesta kerroksesta katsottuna näytti siltä, niin kuin puut olisivat nousemassa ylös juuriltaan ja puisto olisi lähdössä liikkeelle. Sitten kaatuikin yksi puista rytisten ja kuului huuto. Myrsky oli hetkessä ohi. Valtava puu oli maassa.

Suljin ikkunan ja juoksin aamutakkisillani alas puistoon katsomaan, oliko joku jäänyt puun alle. Onneksi paikalla ei ollut ketään. Helsingin kaupungin puisto-osaston miehet olivat hetkessä puistossa.

Siirsin tämän myrskyn alkamisen havainnon kirjaani. Siinä puut eivät kaadu - vielä, 1900-luvun alku Terijoella:

Eivät Olga ja Elisabet pelänneet enää myrskyä, vaan katselivat usein sen alkamista parvekkeelta [Terijoen huvilalla]. Ensin linnut lentelivät levottomina edestakaisin puitten yläpuolella. Sitten tuuli alkoi kieputtaa kuivuneita lehtiä ja oksia ja nosti niitä yhä ylemmäksi aivan puitten latvoihin asti. 

  Kun puut alkoivat huojua ja taivas muuttua synkäksi, oli aika rynnätä sisään. Tytöt polvistuivat ikkunan edessä olevalle sohvalle ja toisiinsa nojaten ihailivat salamoita ja kuuntelivat kaatosateen ropinaa katolla.

(Aurora ja Pietarin serkut, 1993, myös yhteisnide Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3)

Pohjois-Amerikassa sään muutokset ovat olleet aina rajuja. Vanha siirtolainen kertoo laivalla ensimmäisessä Aurora-kirjassa:

 Ei käy pitkäksi aika Amerikassa. Aina jotain tapahtuu, jos ei hyvää niin pahaa, tulee vaikkapa pyörremyrsky ja vie tuvan oven mennessään.

(Aurora –Vaahteralaakson tyttö, 1991, 2. painos 1992)

Myrsky on juonen alkuun paneva voima kolmannessa Aurora-kirjassa Aurora ja Villikyyhkysten aika. Kirja alkaa myyttiseltä Niagaralta ja mullistaa laakson reunalla olevan talon ihmisten elämän. Ollaan edelleen 1900-luvun alussa, ensimmäiseen maailmansotaan ja vallankumousten aikaan on vain muutama vuosi:

Laakso, josta olen kertonut kirjoissani. 
Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.

  Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

  Ukkonen jyrisi ja salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

  Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla. Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

(Aurora ja villikyyhkysten aika, 1995)

Yhteispainosta Aurora-kirjoista. 
Anna Amnell:  Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3, yhteisnide kolmesta ensimmäisestä  kirjastani. Myös eKirja.  400 sivua. 2014.  
Sisältää kirjat Aurora Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut 1993 ja Aurora ja villikyyhkysten aika 1995.

p.s. Myrskyt ovat usein hyvin rajuja Toronton laaksoissa, jotka ovat oikeastaan enemmänkin rotkoja (ravines).

My favourite tree

Asuin 20 vuotta Johanneksen puiston laidassa ja näin tämän puun joka päivä ikkunastani. Kiinnyin siihen. Onneksi on kuvat muistona.



Makrokuvat Kesäkuu



Hopeapaju Hesperian puistossa Töölönlahden rannalla.

Lehmus tänään

Voin kuvata ikkunasta näitä latvaoksia.

Kirjailijan työhuone

Kirjailijan työhuone, originally uploaded by Anna Amnell.

Minulla ei ole ollut koskaan työhuonetta. Kirjoitin lehtijuttuni Torontossa keittiönpöydän ääressä ja myöhemmin poikani huoneessa, kun hän oli Pariisissa opiskelemassa.

Paras tilanne oli alussa Korkeavuorenkadulla, kun käytin ruokasalia työhuoneena. Samassa talossa erään asukkaan keittiö remontoitiin, ja sain vanhat kaapit itselleni. Laitoin ne yhdelle lyhyelle seinälle ruokasaliin ja päällystin ne tapetilla. Siinä oli työhuoneeni.

Nuorin lapsistani opetti minut käyttämään tietokonetta. Siitä olen kiitollinen. Kirjoitin alussa hänen tietokoneillaan, sitten eräs lasteni ystävistä osti halvalla Nokialta ikivanhoja poistokoneita ja toi miehelleni ja minullekin omat tietokoneet.

Leveille ex-siivouskomeronhyllyille laitoin ensinnäkin opetusmateriaalin. Opetin englantia aikuisille, pidin mm suggestopedisia kursseja, joihin tarvitaan paljon opetusmateriaalia, ainakin minä tarvitsin kuvia, musiikkia jne.

Toisille hyllyille levitin aineiston, jota tarvitsin kirjoittamiseen. Lopetin lehtijuttujen tekemisen melkein kokonaan ja aloin kirjoittaa historiallisia nuortenkirjoja.

Olin tutustunut Viktorian aikaan kirjoittaessani siitä artikkelia Kotilieteen vuonna 1984. 1980-luvun lopulla aloittelin kirjaa sortovuosista. Ensimmäinen valmistui työn ohella 1991. Minulla oli oma työpöytä, ja ikkunasta näin fantastisen kulttuurimaiseman, joka inspiroi minua, kun kirjoitin Aurora-kirjat. Tuo kuvassa näkyvä lehmus lohdutti minua vaikeina aikoina.

Kun mieheni virka-asunto pieneni rajusti peruskorjauksen vuoksi, aloin kirjoittaa makuuhuoneessa. Istuin yleensä jalat ristissä kuvassa näkyvän sängyn päällä ja kirjoitin lopulta omalla läppärilläni!

Kirjoitin yhteensä kuusi kirjaa tuossa huoneessa. Kollaasissa on tunnearvoa.

Teen paljon tutkimustyötä kirjoihini, varmaankin liikaa. Rakastan historiaa, varsinkin Viktorian ja Edwardin aikaa sekä renessanssia, josta kirjoitin kirjat Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan ja kirjoitan nyt jatko-osaa Turusta. Kuten kuvasta näkyy, Nestor-kissakin väsyy kirjoihin, joita on joka paikassa.

Nestor on pojan ja miniän kissa, joka on meillä hoidossa silloin tällöin, nimetty romaani- ja sarjakuvasankari Nestor Burman mukaan. Kirjallinen kissa.

Työhuonekuvat olivat esillä viime vuonna Turun ja Helsingin kirjamessuilla.

Blogi puutarhana

Minulla ei ole ollut koskaan kesämökkiä. Emme aikoinaan hankkineet sitä, kun sekä tyttäreni että minä olemme hyvin allergisia hyönteisten pistoille, tyttäreni pikkulapsesta saakka. Lasten pieninä ollessa saimme olla kesäsin pari viikkoa sukulaisten kesämökillä, ja pienille lapsille se aika oli riittävän pitkä. He sanovatkin: Olihan meillä kesämökki.

Kanadassa asuimme ensimmäiset neljä vuotta taloissa, joissa oli puutarha. Ensimmäistä niistä laitoin kuntoon, ja löysin sieltä ihmeitä. Kauan sitten puutarhaa oli hoitanut Suomessa puutarhaneuvojan koulutuksen saanut nainen. Hänen työnsä jälkiä näkyi: eksoottisen värisiä tulppaaneja putkahti esiin yllättävistä paikoista, löytyi jälkiä kivikkopuutarhasta, jonka sain elvytettyä. Villiviinit oli revitty pois talon ympäriltä juuri ennen meidän tuloamme ja koottu läjäksi autotallin taakse. Kannoin juurakoita takaisin ja ripustin niitä sopiville paikoille. Istutin pajuja aidaksi toiselle puolelle pihaamme, sillä viereinen talo oli rappiolla kuten toisellakin puolella oleva. Google-kuvista olen nähnyt, että pajut ovat kasvaneet komeiksi!

Ystäväperhe toi meille ratsastuskoululta ison lastin hevosenlantaa tuliaisiksi, ruusut ja muut kukat rehottivat. Pohjakerroksessa oli pyykipesukone ja -kuivaaja, jonka kosteus oli johdettu ulos putkea myöten. Istutin ulostuloaukon viereen muun muassa gladioluksia, ja ne alkoivat kukkia aikaisin. Kasvatin vaaleanpunaisia gladioluksia, jotta pinkkiin ihastunut pieni tyttäremme saisi niitä huoneeseensa.



Tiina Toronton rappeutuneen puutarhan kirsikkapuussa

Muutimme pikkukaupungista Torontoon, ja vuokrattuun paritalon puolikkaaseen kuului rehevä, mutta täysin ränsistynyt puutarha, josta olenkin kertonut tässä blogissa muun muassa kirjoituksissa Puunvihaajat ja Pesukarhu päärynäpuussa. Kissat rakastivat päärynäpuuta yhtä paljon kuin pesukarhut.

Seuraavat viisi vuotta asuimme pienkerrostalossa, joka oli lähellä metropysäkkiä - halusimme asua lähellä julkista liikennettä ja asunnossa, jossa ei ole ollut kokolattiamattoja ja kuumailmalämmitystä. Talon takana oli hyvin hoidettu nurmikko, keskellä pihaa kasvoi puu, jonka oksien varjoon ripustin kesäisin joulukaktuksen ja pidin sitä siellä pitkälle syksyyn. Talon edessä kasvoi koristeomenapuu, ja portaien vieressä olevaan laajaan sementtilaatikkoon istutin suuren joukon ahkeraa liisaa. Se viihtyi talon varjossa niin hyvin, että joskus ohikulkijat pysähtyivät ihmettelemään kukkien suuruutta. Laitoin nuo kukat ne muistoksi Euroopasta ja etenkin Pariisista, jossa niitä kasvaa paljon Luxembourgin puistossa. Niitä kasvoi katujen varsilla Torontossakin, kuten seuraavasta kuvasta näkee.

Hyvin tärkeäksi muodostui meille kotimme lähellä oleva laakso. Juuri Torontolle ominaisten rotkojen ansiosta tutustuimme hyvin Kanadan ja erityisesti Toronton alueen luontoon, sen kuuman ja rehevään kesään.  Kuuma kesä Torontossa)




Muuutimme Suomeen ja asuimme 20 vuotta kerrostalon kuudennessa kerroksessa. Ei ollut omaa parveketta, mutta ikkunoista näkyi Johanneksen puisto. Koin sen puutarhanani, jonka lehmuksiin rakastuin. Orkideat viihtyivät erinomaisesti pohjoisenpuoleisillä ikkunoilla. Amaryllikset puhkesivat kukkaan yhä uudestaan, sillä pidin niitä talvella keittiöneteisen ikkunalaudoilla viikleässä.Yhteen aikaan minulla oli 60 ruukkukasvia, ja vanhimmalla lapsella omassa huoneessaan melkein yhtä laaja kaktuskokoelma. Suurin osa tämän blogin kukkakuvista- ja kirjoituksista on tuon asunnon ajalta.

Eräs lempikirjoistani puutarhanhoidosta

Täällä uudessa asunnossa kaikki on kokeiluvaiheessa, kukkien kasvatuskin. En saa kukkia menestymään täällä. Olen tainnut tulla todelliseksi nojatuolipuutarhuriksi, jolle puutarhanhoitoa ovat kirjat ja kukkakaupasta ostetut ruukku- ja leikkokukat. Muistona ajoilta, jolloin hoidin puutarhaa ovat ryppyiset kädet ja iso joukko puutarhanhoitokirjoja. Niistä pitäisi kirjoittaa joskus oikein perusteeelinen luettelo. Olen jo antanut osan puutarhakirjoista tyttärelleni.

Luettelo luontoaiheista blogikirjoituksistani

Kevään tulo innosti kokoamaan luettelon luontoaiheisista blogikirjoituksista, osa niistä entisiä lehtijuttujani. Luontojuttujen aiheina muuiden muassa pesukarhu, korppikotkakilpikonna, magnolia, puutarhakirjat, puunvihaajia ja puunhalaajia, eläintenoikeudet, sokerivaahterat.

Blogien osoitteiden muuttuessa linkit ovat vanhentuneet. Yleissääntönä on, että vanhoja lehtijuttujani (valikoima, linkit ja blogiin kirjoitetut) löytyy eniten Kotisivublogista, johon on liitetty myös entinen Kirjoituslipasto-blogi.  Lisäksi luontoaiheisia kirjoituksia on tässä blogissa. Katso hakusanat, joita on blogin pohjassa. Niitä on paljon! Myös nämä:



Aamu Amerikan maaseudulla. Kun klikkaat kuvaani, näet sen suurena.

Puutarha taskussa (kirjoja)

Sokerivaahterametsässä tuoksuu savulle ja siirapille. (Kotisivublogissa, johon olen yhdistänyt myös Kirjoituslipaston vuonna 2008)

Muita löydät tästä blogista ja muista blogeistani hakusanojen avulla. Aurora -blogissa on kirjoitusnäytteitä myös luonnosta, sillä Kanadan luonto, etenkin Toronton laaksot ovat keskeisiä Aurora-kirjoissa. (Aurora ja Pietarin serkut kuvaa Helsinkiä 1900-luvun alussa.)

Uusi kotisivu Vuodatukseen

Kuvassa "Kirjailijan työhuone", kollaasi jonka valmistin Turun kirjamessuille, jossa se lienee ollut esillä Nuorisokirjailijoitten tilaisuudessa. Kuvassa näkyy puu, josta pidän kovasti, lehmus joka kasvoi ikkunan alla. Pienessä kuvassa on näkymä työhuone-makuuhuoneesta. Ja vasemmalla näkyy "työpöytäni" kirpputorila ostettu muovinen tarjotin, joka saattoi vetää vuoteen viereen, kun kirjoitin jalat ristissä tai kyljellään Lucia Olavintytär -kirjat. Aurora-kirjat kirjoitin ruokasalissa ihan oikean, kirpputorilta ostetun, työpöydän ääressä lasteni vanhoilla tietokoneilla. Sitten istuminen kävi hankalaksi ja siirryin kirjoittamaan eri systeemillä. Nyt kirjoitan lähinnä sohvan divaanipuolella istuen. Työpöytänä on Ikealta ostettu kätevä pieni siirrettävä pöytä, jonka ääressä kirjoitan nytkin ja seuraan samalla Uutisvuotoa.

Olen käyttänyt samaa kuvaa uudella kotisivulla, jolla on vanha nimi Kirjoituslipasto. Osoite on uusi http://kirjoituslipasto.vuodatus.net

Helsinki 32 astetta Celsiusta illalla varjossa

Kello on vähän vaille kahdeksan illalla, ja mittari näyttää 32 astetta Celsiusta ulkona varjossa ja 29 astetta sisällä. Tuulettimien äärellä on miellyttävää, mutta muualla - liika on liikaa ainakin minulle.

Näyttää ja tuntuu aivan siltä, kuin alkaisi sataa. Se tekisi hyvää puutarhoille. Mieheni on käynyt jo kastelemassa erästä talomme edessä olevaa lehmusta.

Kuinka kauan voi puistolehmus elää?

Klikkaa kuvaa, niin näet lehmuksen vielä suurempana Flickrissä

Tätä lehmusta olen seurannut kohta kaksikymmentä vuotta. Siihen tulevat lehdet ensimmäisinä Johanneksen puiston lehmusten joukosta. Katson sitä joka päivä.

Näin yhden lehmuksen kaatuvan myrskyssä ihan tuossa ikkunan alla. Yhtäkkiä tuli myrsky, joka heilutti puiston puita niin kovaa, että ne näyttivät nousevan ilmaan siinä silmieni edessä. Pelästyin ja suljin ikkunan. Kuului rysähdys ja huuto. Yksi lehmus oli kaatunut. Menin nopeasti alas, mutta ketään ei näkynyt lähettyvillä. Joku oli päässyt pelkällä säikähdyksellä. Ymmärrän tuon tapahtuman jälkeen, että huonossa kunnossa olevat puut täytyy kaataa. Toivon, että tämä lehmus kukoistaa kauan. Kuinkahan kauan voivat puistolehmukset elää?

Ympäristöverkko kertoo: "Hyvällä paikalla lehmus kasvaa jopa 700 vuotiaaksi. Vanhat yksilöt ovat paksurunkoisia, laajalle levittäytyviä puita, joiden sisus on lahonnut ontoksi. Koska puuaines on sitkeää, ei vanha ja ontto lehmus kuitenkaan katkea helposti myrskyssä."

Näin metsälehmukset. Mutta tämä on puistolehmus:

"Kadunvarsille ja puistoihin on istutettu puistolehmusta (Tilia x vulgaris), joka on metsälehmuksen ja isolehtilehmuksen risteytymä. Vaatimattomana ja ilmansaasteita kestävänä lajina se on hyvin suosittu kadunvarsi- ja puistopuu. Metsälehmuksesta sen erottaa muhkuraisen rungon perusteella", kertoo Ympäristöverkko.