Kesällä töissä ja muutenkin kaupungissa

IMG_2063, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Helsinki ei tyhjene kesäisin, päinvastoin se kuhisee elämää ja jännitystä. Minusta on ollut aina hauskaa olla Helsingissä kesäisin. Ehkä se johtuu osittain siitä, että itikoiden ja muiden kesäötököiden puremat tekevät minut suorastaan sairaaksi. Kaupunki sopii minulle.

Meillä ei ole myöskään olllut koskaan kesämökkiä, vaan olemme nauttineet kesästä puistoissa, meren rannalla ja saarilla, esimerkiksi Pihlajasaaressa.

Aikaisemmin teimme lomamatkoja Savoon tapaamaan lähisukulaisia. Lasten ollessa pieniä vietimme muutaman viikon mieheni veljen kesämökillä, minkä vuoksi lapsemme sanovat, että olihan meillä kesämökki. Olimme kiitollisia, kun mieheni veli antoi kesämökin käyttöömme. Hänen kaupunkiasuntonsakin oli kuin huvila meidän mielestämme.



Mustasaaressakin olemme käyneet lampaita ja perhosia ihailemassa. Nykyisen asuntomme lähellä on ihana, vielä tähän asti ihmeen kaupalla luonnonomaisena säilynyt Töölönlahti ja uusi löytö Meilahden ruusutarha.

Mieheni ja minä teemme kesällä töitä ja matkustamme ulkomaillekin keväällä tai syksyllä, jolloin siellä on viileämpää ja vähemmän turisteja. Turistien määrä ei ole Helsingissä vielä niin suuri, että siitä kärsisi, päinvastoin se tuo lisää kansainvälisyyttä ja eksotiikkaa kauniiseen pääkaupunkiimme.




 Klikkaa hakusanoja 'kesä kaupungissa'.

Blogi puutarhana

Minulla ei ole ollut koskaan kesämökkiä. Emme aikoinaan hankkineet sitä, kun sekä tyttäreni että minä olemme hyvin allergisia hyönteisten pistoille, tyttäreni pikkulapsesta saakka. Lasten pieninä ollessa saimme olla kesäsin pari viikkoa sukulaisten kesämökillä, ja pienille lapsille se aika oli riittävän pitkä. He sanovatkin: Olihan meillä kesämökki.

Kanadassa asuimme ensimmäiset neljä vuotta taloissa, joissa oli puutarha. Ensimmäistä niistä laitoin kuntoon, ja löysin sieltä ihmeitä. Kauan sitten puutarhaa oli hoitanut Suomessa puutarhaneuvojan koulutuksen saanut nainen. Hänen työnsä jälkiä näkyi: eksoottisen värisiä tulppaaneja putkahti esiin yllättävistä paikoista, löytyi jälkiä kivikkopuutarhasta, jonka sain elvytettyä. Villiviinit oli revitty pois talon ympäriltä juuri ennen meidän tuloamme ja koottu läjäksi autotallin taakse. Kannoin juurakoita takaisin ja ripustin niitä sopiville paikoille. Istutin pajuja aidaksi toiselle puolelle pihaamme, sillä viereinen talo oli rappiolla kuten toisellakin puolella oleva. Google-kuvista olen nähnyt, että pajut ovat kasvaneet komeiksi!

Ystäväperhe toi meille ratsastuskoululta ison lastin hevosenlantaa tuliaisiksi, ruusut ja muut kukat rehottivat. Pohjakerroksessa oli pyykipesukone ja -kuivaaja, jonka kosteus oli johdettu ulos putkea myöten. Istutin ulostuloaukon viereen muun muassa gladioluksia, ja ne alkoivat kukkia aikaisin. Kasvatin vaaleanpunaisia gladioluksia, jotta pinkkiin ihastunut pieni tyttäremme saisi niitä huoneeseensa.



Tiina Toronton rappeutuneen puutarhan kirsikkapuussa

Muutimme pikkukaupungista Torontoon, ja vuokrattuun paritalon puolikkaaseen kuului rehevä, mutta täysin ränsistynyt puutarha, josta olenkin kertonut tässä blogissa muun muassa kirjoituksissa Puunvihaajat ja Pesukarhu päärynäpuussa. Kissat rakastivat päärynäpuuta yhtä paljon kuin pesukarhut.

Seuraavat viisi vuotta asuimme pienkerrostalossa, joka oli lähellä metropysäkkiä - halusimme asua lähellä julkista liikennettä ja asunnossa, jossa ei ole ollut kokolattiamattoja ja kuumailmalämmitystä. Talon takana oli hyvin hoidettu nurmikko, keskellä pihaa kasvoi puu, jonka oksien varjoon ripustin kesäisin joulukaktuksen ja pidin sitä siellä pitkälle syksyyn. Talon edessä kasvoi koristeomenapuu, ja portaien vieressä olevaan laajaan sementtilaatikkoon istutin suuren joukon ahkeraa liisaa. Se viihtyi talon varjossa niin hyvin, että joskus ohikulkijat pysähtyivät ihmettelemään kukkien suuruutta. Laitoin nuo kukat ne muistoksi Euroopasta ja etenkin Pariisista, jossa niitä kasvaa paljon Luxembourgin puistossa. Niitä kasvoi katujen varsilla Torontossakin, kuten seuraavasta kuvasta näkee.

Hyvin tärkeäksi muodostui meille kotimme lähellä oleva laakso. Juuri Torontolle ominaisten rotkojen ansiosta tutustuimme hyvin Kanadan ja erityisesti Toronton alueen luontoon, sen kuuman ja rehevään kesään.  Kuuma kesä Torontossa)




Muuutimme Suomeen ja asuimme 20 vuotta kerrostalon kuudennessa kerroksessa. Ei ollut omaa parveketta, mutta ikkunoista näkyi Johanneksen puisto. Koin sen puutarhanani, jonka lehmuksiin rakastuin. Orkideat viihtyivät erinomaisesti pohjoisenpuoleisillä ikkunoilla. Amaryllikset puhkesivat kukkaan yhä uudestaan, sillä pidin niitä talvella keittiöneteisen ikkunalaudoilla viikleässä.Yhteen aikaan minulla oli 60 ruukkukasvia, ja vanhimmalla lapsella omassa huoneessaan melkein yhtä laaja kaktuskokoelma. Suurin osa tämän blogin kukkakuvista- ja kirjoituksista on tuon asunnon ajalta.

Eräs lempikirjoistani puutarhanhoidosta

Täällä uudessa asunnossa kaikki on kokeiluvaiheessa, kukkien kasvatuskin. En saa kukkia menestymään täällä. Olen tainnut tulla todelliseksi nojatuolipuutarhuriksi, jolle puutarhanhoitoa ovat kirjat ja kukkakaupasta ostetut ruukku- ja leikkokukat. Muistona ajoilta, jolloin hoidin puutarhaa ovat ryppyiset kädet ja iso joukko puutarhanhoitokirjoja. Niistä pitäisi kirjoittaa joskus oikein perusteeelinen luettelo. Olen jo antanut osan puutarhakirjoista tyttärelleni.

Presidentin kesämökki?

Tämän Karjalohjalla olevan talon pihalla puuhaa paikallisten asukkaiden kertoman mukaan pihatöissä tarmokas pariskunta: Tarja Halonen ja hänen miehensä. Paparazzina olo oli aika vaarallista, kun roikuin vasemmalla kädellä tien reunassa kasvavan puun rungosta ja otin toisella kuvat talosta. Vähältä piti, etten pudonnut kuokkavieraaksi presidentin mökin pihalle.

Ekotekoja

Liisa haastoi minut kertomaan ekoteoistani. Ekopäivä ehti mennä ohi, mutta eihän se poikennut millään tavalla tavallisista päivistäni.

1. Ei autoa

Varsinainen ekotekoni on se, että en ole koskaan omistanut autoa enkä edes hankkinut ajokorttia. Mikään työpaikkani ei ole myöskään sellaista vaatinut.

Meidän perheemme (family, siis aikuiset lapsetkin mukaan laskettuina) ainoa auto on tyttärelläni, joka asuu Espoossa. Hänenkin perheessään vain yksi auto. Pojillani ei ole ollut koskaan autoa tai edes ajokorttia. Heistä se on järkevää, kun asuu kaupungissa. Eivät he ole koskaan pitäneet itseään minään ekosankareina.

Mieheni lapsuudenkodissa maaseudulla oli auto, mutta hän on pitänyt itse autoa vain Kanadassa, jossa hän tarvitsi sitä välttämättä työnsä vuoksi. Siitä oli iloa myös koko perheelle lomamatkoilla. Ehkä hankkisimme auton, jos miehelleni tai minulle tulisi jokin sairaus tai vamma, joka estäisi liikkumisen julkisilla kulkuvälineillä. Nyt auto tuntuisi turhalta ja kalliilta lelulta.

Käytän mieluiten junaa ja raitsikkaa, bussia jos on pakko. Pidän myös laivoista. Teen hyvin harvoin lentomatkoja. Käytän taksiakin aika harvoin, yleensä silloin kun olen sairas ja menossa lääkärille, menossa hienoille kutsuille tai kun on pakko mennä jonnekin ja on kurja sää.

2. Muut ekoteot:

Olen ostanut aina kirpputoreilta yms suurimman osan huonekaluista ja vaatteista. Perhe- ja sukulaispiirissä otetaan ilolla vastaan toisen antamat käytetyt vaatteet. Siinäkään ei ole mitään sankaruutta, sehän on suorastaan muotia.

Siinä ovatkin ekotekoni. Teen mielestäni tarpeeksi ekotekoja, siksi käytän iloisella mielellä pyykinpesukonetta ja astianpesukonetta, enkä lajittele jätteitä (paitsi paperit ja sekajätteet) - lajitelkoot ne jotka tupruttavat pakokaasuja tuolla kaduilla ja tekevät monta pitkää lentomatkaa vuodessa.

On julmaa ryhtyä vaatimaan, että väsyneet perheenäidit pesisivät käsin astiat ja tekisivät muita "ekotekoja" samaan aikaan, kun vihreydestään ja ekologisuudestaan ylpeilevät lentelevät jatkuvasti edestakaisin lentokoneella Euroopassa ja muualla maailmassa.:)

Englannin anglikaaninen kirkko on päättänyt, että sen työntekijät eivät tee lentomatkoja. Siinä on miettimistä suomalaisillekin ekoihmisille.

P.S. Mieheni muistutti, että ekoteko on myös se, että meillä ei ole toista asuntoa, siis kesämökkiä, eikä saunaa. Emme käy edes kerrostalon saunassa. Pesemme itsemme suihkussa. Siinäkin säästyy energiaa.

Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus paheksua esimerkiksi niitä, jotka käyvät saunassa :) ja käyttävät autoa, vaan muistuttaa siitä, että kannattaa ajatella, mitkä ovat todellisia ekotekoja ja miettiä, mitä niistä voi itse tehdä.

On luonnollista ja jopa hauskaa olla kotiäiti

Vuoden 1950 Kotilieden kansi.

Tämä on kommentti Iineksen blogissa käytävään keskusteluun.

Olen ollut suurimman osan "urastani" kotiäiti. Halusin hoitaa lapseni itse, jotta heillä olisi onnellinen ja vapaa lapsuus.

Varsinkin varhaislapsuudessa vapaa leikki ilman ohjelmointia on arvokasta. Lisäksi omien lasten hoitaminen oli minusta luonnollista ja hauskaa.

Ainoa varsinainen ongelma oli rahapula, kun oli vain yhden ihmisen palkka eikä mitään kotihoitotukia, kuten nyt onneksi on. Olin lisäksi lasten pieninä ollessa opiskelija, ja opintoni kestivät kauan, yhteensä 11 vuotta, kun tein sitä vähitellen.

Kotiäitinä olo on työlästä, sillä esimerkiksi meidän viiden hengen taloudessa oli paljon töitä, ruanlaittoa ja siivoamista lasten hoitamisen lisäksi. Mielikuvitus joutuu korvaamaan rahan.Vaatteet voi ommella itse, leluja voi valmistaa kotona.

Lapset oppivat kotona luoviksi ja itsenäisiksi ajattelussaan. Ohjelmaa voi järjestää niin paljon kuin haluaa. Kirjastoista saa kirjoja, voi käydä museoissa, lastenteatterissa, sirkuksessa, mummolassa maalla sekä
taidenäyttelyissä kaupungissa, voi kuunnella lastenlauluja ja klassista musiikkia. Ulkona voi olla kahdesti päivässä. Korvatulehdus oli täysin tuntematon asia.

Eräs parhaita asioita oli se, että lapset saivat leikkiä rauhassa. Leikkejä ei tarvinnut purkaa koko ajan. Kerran tapahtui niin, että 3- ja 4-vuotias tekivät eräänä kesänä Suomenlinnassa värikkäistä villalangoista verkoston, joka risteili lastenhuoneessa. Poikamme sanoi aikuisena, että he muodostivat siten tietämättään erään kuvion, joka on matematiikassa keskeinen. Sitä leikkiä kesti pari viikkoa.

TV hankittiin vasta, kun lapset olivat 6-, 7- ja 11-vuotiaita. Kaikki olivat 3-vuotiaasta asti puolipäivätarhassa ja 4-5 -vuotiaasta asti vieraskielisessä koulussa. Halusimme lasten oppivan jotain, mitä emme osanneet itse heille opettaa - ranskan.

Välillä mieheni oli neljä vuotta koti-isä ja jatko-opiskelija ja minä elätin perhettä (Lapset pääsivät heti vapaaoppilaiksi, vaikka minulla oli silloin suurempi palkka kuin miehelläni!)

Meillä ei ole ollut koskaan Suomessa varaa autoon. Meillä ei ole omistusasuntoa eikä kesämökkiä. Ihminen voi tehdä itsenäisiä valintoja elämässään.

Kotiäitinä olo oli minulle itselleni hyvin onnellista aikaa. Mieheni pitää tärkeinä niitä vuosia, jolloin hän oli koti-isä. Lapset pitävät lapsuuttaan onnellisena. Tämä on yksi suositeltava tapa elää Suomessakin.

Olin kotiäiti ja vapaa toimittaja myös lasten ollessa murrosikäisiä, sillä halusin heidän säilyttävän äidinkielen ulkomailla asuessa. Siitä olikin kovasti hyötyä, kun palasimme Suomeen yhdeksän vuoden jälkeen.

Vanhemmat voivat antaa lapsilleen henkisen perinnön, joka on tärkeämpi
kuin aineellinen perintö.

Tärkeää on myös se, että lasten ja vanhempien välille syntyy läheinen ja lämmin suhde, joka kestää myöhemminkin. Ihminen tarvitsee omaistensa tukea koko ikänsä, jos ei rahallista niin henkistä.

Onnellista on, jos kullakin on oman perheen lisäksi muita läheisiä ystäviä.

PS. Edellisestä jäi eräs tärkeä asia: ääneenlukeminen. Sitä harjoitettiin ahkerasti. Eniten luki luki isä, joka keskittyi lapsiin työstä tultuaan. Siinä tuli kuultua vuosien varrella suuri osa maailmankirjallisuutta afrikkalaisista saduista Aleksis Kiveen ja Tolkieniin asti.

Samasta aiheesta aikaisemmin.

Talteen toinenkin kommentti.

Iines,

haaveilimme mieheni kanssa nuorina siitä, että kummankin meistä olisi ollut mahdollista hoitaa lapsiamme ja olla vain puolipäivätyössä. Miehetkin rakastavat lapsiaan.

Eiköhän ole nykyään mahdollista hoitaa lapsi kotona tämän ollessa pieni ja siirtyä sitten vähitellen työhön. Jos äidillä on sellainen ammatti, josta ei voi olla poissa kolmea vuotta, voisi isä hoitaa lapsen ne kaksi vuotta. Nythän monet miehet hoitavat lapsia esimerkiksi silloin, kun perhe asuu ulkomailla vaimon työn vuoksi.

Tarvitaan ennakkoluulottomuutta. Kolme vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä ja merkittävä ajanjakso lapsen elämässä.

Tämä keskustelu lasten hoitamisesta kotona tai päivähoidossa tuo jostakin syystä mieleen aikaisemman suomalaisen keskustelun imettämisestä. Siihen aikaan, kun lapseni olivat vauvoja, minullekin väitettiin neuvolassa, että on turhaa imettää vauvaa kauan ja suorastaan naurettavaa imettää vuoden vanhaa lasta. Onneksi en uskonut "asiantuntijoita", vaan kuuntelin vaistojani.

Lapset ovat onneksi niin joustavia ja sitkeitä, että heistä tulee ihan kunnon ihmisiä saivatpa he pulloruokaa tai rintaa ja hoitipa heitä äiti, isä, mummo tai naapurintäti tai päivähoitolan setä.

Rakkaus on tärkeintä. Kyllä lapsi ymmärtää, että aikuinen tekee sen, mitä niissä olosuhteissa voi. Tämähän on selvää, kun ajattelemme omia vanhempiamme. Tärkeintä ovat olleet hymy ja katse. Niitä muistelemme, olipa äiti ollut kotiäiti tai kodin ulkopuolella töissä käyvä äiti. Ne ovat tärkeämpiä kuin kalliit tavarat, soittotunnit tai ranskankieli.:)

Siniset talot

Ainoa sininen talo, jossa olen koskaan asunut, oli sukulaistemme aikoinaan omistama kesämökki Peltosalmen lähellä Savossa. Saimme käyttää sitä useana kesänä siihen aikaan, kun lapsemme olivat pieniä. Maalaiselämä tuli tutuksi, sillä naapurissa oli lehmiä ja ikimuistoinen kissa nimeltä Keuhko.

Hollannissa on ainakin Arnhemin ulkoilmamuseossa samanlaisia kirkkaansinisiä taloja, jotka ovat kuitenkin malliltaan erilaisia. Opas kertoi, että sinistä väriä käytettiin mielellään, koska se karkottaa kärpäset. Ovatkohan venäläiset huomanneet saman asian?

Siniset talot 2 jatkaa samaa aihetta.
Siniset talot 3

Korppikotkakilpikonna

Korppikotkakilpikonnat elävät lammen pohjamudissa. Ne syövät lumpeenjuuria, sammakoita ja mädäntyneitä kaloja. Ne ovat todellisia vesistöjen korppikotkia ja siivoojia. Talven ne horrostavat kotilammen pohjamudassa ja elävät kesän aikana keräämällään rasvalla ja lammen hapella.

Satuimme eräänä kuumana kesäpäivänä Toronton lähellä metsätielle, jossa kilpikonnarouvat olivat kaivamassa munia autotien reunaan hiekkaan. Yksi naaras saattaa munia jopa 83 pöytätennispallon näköistä, kolmen sentin läpimittaista munaa. Suurin osa niistä joutuu ketun, haisunäädän tai pesukarhun saaliiksi. Osasta tulee pieniä rumankauniita kilpikonnia, jotka lähtevät kulkemaan erehtymättömästi vettä kohden heti munasta kuoriuduttuaan.

Korppikotkakilpikonna (Chelydra serpentina serpentina) on pikku jättiläinen. Se kasvaa puolimetriseksi ja painaa 20 kiloa, ruokittuna 30 kiloa. Kerrotaan, että siitä tulisi maukasta kilpikonnakeittoa, mutta konna nauttii lain suojaa. Tuohan se terveiset dinosaurusten ajoilta. Monet muut lajit ovat tulleet ja menneet, mutta kilpikonna on säilynyt.

Tämä kilpikonna ei voi vetää itseään kilpensä sisään, mutta se on saanut lisäsuojaksi äkäisen näköisen ulkomuodon. Se on kuin muinaisten aikojen pelottava jumala, kuin kirveellä veistetty. Sen pää on massiivinen, kaulassa on suuria pullottavia kyhmyjä, nahka on löysä ja ruttuinen ja harmaa päällyskilpi on usein mudan ja levän peittämä.

Pelottava
maine

Koppikotkakilpikonna osaa puolustautua. Sen leuat ovat vahvat, ja jalat ovat kuin vanhan norsun käpälät, joissa on pitkät ja terävät kynnet. Lännen lokarit kertoivat hurjia juttuja korppikotkakilpikonnista. He sanoivat, että se voi kahmaista miehen kouran vahvojen leukojensa väliin, niin että sen saa irti vain leikkaamalla. Se voi olla joskus niin vihainen, että napsauttaa sormen poikki, mutta vain jos sitä ärsytetään.

Yleensä korppikotkakilpikonna on rauhallinen ja lojuu laiskana pehmeässä pohjamudassa mehevien vesikasvien läheisyydessä. Varsinkin lumpeenjuuret ovat sen herkkua, mutta kyllä sille kelpaavat yhtä hyvin sammakot, matelijat ja mädäntyneet kalatkin. Se on todellinen vesistöjen korppikotka ja siivooja.

Jälkeläiset
kohtalon armoilla

Tämä kilpikonna, jota kuvasimme, tuli oikein pahalle tuulelle. Se kuopaisi viimeisen hiekkapilven muniensa suojaksi, muljautti meihin päin ja lähti juoksemaan yllättävän nopeasti tien poikki. Se vieri alas töyrästä ja hävisi rehevään metsään. Jälkeläiset jäivät kohtalon armoille, kun konnaemo matkasi takaisin läheiselle lammelle.

Se tulee sieltä harvoin ihmisten ilmoille. Talven se viettää horroksessa pohjamudassa eläen kesän aikana keräämällään rasvalla ja veden hapella. Vasta seuraavana keväänä se lähtee taas liikkeelle ja herättää seudun kesämökkiläiset meluisilla lemmenleikeillään. Lajin perustunteet ovat vain tiivistyneet vuosimiljoonien aikana.

Korppikotkakilpikonnaa on tuotu esimerkiksi Englantiin, ja jotkut ovat pelänneet siitä tulevan Thamesin kauhun, jos ihmiset heittävät sen jokeen kyllästyttyään siihen. Jonkun yksittäisen tapauksen on täytynyt olla syynä tällaisiin kauhukuviin. Siitä saattaa tulla urbaanilegenda kuten New Yorkin viemäreittein alligaattorista.


Tämä artikkeli on julkaistu hiukan eri muodossa Suomen luonto -lehdessä
Pirkko Anna Amnell copyright

Lue lisää!

"Snapping Turtle page"
Nova Scotia Turtles