Vähän ennen räntäsadetta

Halusin ottaa muutaman ruskakuvan ennen kuin ennustettu lumisade tulee. On synkkä, hyytävän kylmä ja tuulinen päivä. Kuvistakaan ei tullut kunnollisia.

Olin juuri ehtinyt tulla kotiin, laittaa kahdet villasukat jalkaan ja laittaa teetä, kun alkoi räntäsade. Ei sitä kauan kestänyt, mutta nyt se alkoi. Talvi.

Tulkoon talvi. Olen valmis. Uudistin talvilenkkaritkin, jotta olen valmis kävelemään muuallakin kuin Helsingin keskustan sulatetuilla kaduilla, joilla teemme yleensä talviset iltakävelyt.

Malja Suomelle

Eurooppalaisia nuoria menossa Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaiksi. Samassa pöydässä muiden teini-ikäisten kanssa tämän blogin kirjoittaja, vasemmalla pilkullisessa mekossa. Laseissa on vettä, mutta maljanjuontiote on viinimaiden tyyliä.

Suomi on muuttumassa rytinällä. Valta on siirtymässä oikealle, ja se aiheuttaa paniikkia vasemmistossa. Sitä on mielestäni "etelän median" epätoivoinen yritys kaataa hallitusta keinolla millä hyvänsä. Onhan suuri joukko toimittajia selvästi vasemmalla, minkä ymmärtää, kun ajattelee suomalaisen toimittajakoulutuksen historiaa.

Muutosta tapahtuu muuallakin kuin politiikassa. Me tavalliset kansalaiset voimme esittää mielipiteitämme julkisesti blogeissamme. Maahan on alkanut vähitellen muuttaa jälleen väestöä muista maista. Maahanmuuttajia pelätään, vaikka entiset maahanmuuttajat ovat sopeutuneet erinomaisesti. Vai ovatko juuri entisaikojen emigrantit muuttaneet Suomen siksi, mikä se on nyt, sivistynyt länsimaa? Ihmisiä eivät pysty estämään lopulta edes muurit ja rautaesiriput, sillä ihmiset haluavat olla yhteydessä toistensa kanssa yli rajojen. En tarkoita sitä, ettei ongelmista saisi puhua. Päinvastoin - avoin keskustelu on tarpeen, ja sitä on alkanut nyt harjoittaa myös paikkakuntani lehti Helsingin Sanomat.

Olen ihan ihmeissäni tämän sunnuntain lehdestä, sillä siinähän on lukemista vaikka kuinka paljon. Minua kiinnostaa erityisesti Picasso-näyttelyssä tehty haastattelu Anna Kortelaisesta.

Miltähän Picasso-näyttely tuntuu minusta nyt? Näin nimittäin vaihto-oppilaana legendaarisen Picasson 75-vuotisnäyttelyn New Yorkin nykytaiteen museossa, jossa se oli esillä kesäkauden 1957, ja pelkästään toukokuussa kävi näyttelyssä 100 000 vierailijaa. Olin viikon Scarsdalessa vieraana perheessä, jonka äiti oli taiteilija, ja hän vei minut taidenäyttelyihin ja katsomaan Broadway-musikaalia. Tarkoitus oli mennä kuuntelemaan myös Billy Grahamia, joka puhui samalla viikolla Yankee Stadiumilla, mutta sinne olivat kaikki tiet tukossa. Sekin oli tuon kesän suuria tapahtumia.

Picasson näyttely teki minuun suuren vaikutuksen. Olihan taide siihen aikaan lempiharrastukseni. Viivyin kaikkein kauimmin Guernican edessä, ihmettelin sitä, miten valtavan paljon yksityiskohtaisia luonnoksia Picasso oli työtä varten tehnyt. Näinkin muutama päivä sitten TV:ssä ohjelman Picassosta ja Guernicasta, johon hänen uransa huipentui, jalostui, mutta laski sitten alaspäin, ja Picassosta tuli poliittinen maskotti ja taiteilijana aika turhanpäiväinen. Vaikka pidän edelleen eniten Picasson varhaistuotannosta, arvostan sittenkin eniten Guernicaa taideteoksena. Se on hirvittävä samalla tavalla kuin jokin Shakespearen näytelmistä tai antiikin tragedioista.

Kirjoittaminen työnä

Hyviä asioita: Kirjailijaliitto muisti jälleen pienellä apurahalla. Kukkia sain aviomieheltä, joka kannustaa minua aina kirjoittamaan. On uusi divaani, johon kirpputorilta ostettu torkkupeitto sopii täydellisesti. Divaanin nurkassa olisi lämmintä, rauhallista ja mukavaa taas kirjoittaa, kun muutto alkaa olla ohi, vaikka järjestelemistä riittänee vielä pitkään.

Minulla ei ole ollut koskaan työhuonetta. Aloitin Torontossa kirjoittamisen keittiönpöydän ääressä. Se ei ollut edes oikea pöytä vaan keittiöntyöpöytälevy, joka oli heitetty pois naapurista. Se sai pukkijalat ja eteen korkean työtuolin. Siinä syntyivät lehtijuttuni Suomeen. Kun vanhin lapsista lähti Pariisiin opiskelemaan, kirjoitin hänen huoneessaan. Siellä aloitin ensimmäisen historiallisen nuortenkirjani, joka valmistui Suomessa pari vuotta paluumuuttomme jälkeen.

Edellisessä asunnossa kirjoitin Aurora-kirjat ruokasalissa, joka oli erinomainen työhuoneeksi. Kun oli vieraita tai jokin juhla-aika kuten joulu, laitoin tietokoneen ja muut työvälineet pöydän alle ja peitin pöydän pitkällä liinalla. Olin asettanut yhdelle seinälle rivin vanhoja keittiönkaappeja ja verhonnut ne kokonaan tapetilla 1700-luvun tyyliin, ja ne kaapit kätkivät lukuisat kansiot ja kirjat, joita aina tarvitsen kirjoittamisessa. Lucia Olavintytär -nuortenkirjat kirjoitin makuuhuoneen nurkassa. 1900-luvun alkua ja 1500-lukua käsittelevät kansiot ja kirjat levisivät kaikkialle asuntoon: makuuhuoneeseen, eteiskäytävään, olohuoneeseen, takkahuoneeseen, joka oli samalla eteinen. Nyt kirjani täyttävät uuden asuntomme olohuoneen seinät. Mieheni ostaa vähän kirjoja, sillä hän saa niitä kirjastoista ja kaukolainoina ulkomailta. Minun tarvitsemani kirjat ovat kaikenlaisia outoja kirjoja, joita löytyy kirpputoreilta ja ulkomailta tilaamalla.

Kirjoitan hitaasti. Joskus toivon, että en olisi aloittanut historiallisten nuortenkirjojen kirjoittamista. Tutkimustyö on työlästä, ja aikaa kuluu siihen paljon. Ja aina on joku epäilemässä, onko jokin yksityiskohta oikein. Minulla olisi vaikka kuinka paljon aineistoa ihan omasta kokemuksestakin. Ehkä joskus syntyy kirjoja niistäkin.

Ensimmäinen kirjani vietiin käsistäni, ennen kuin ehdin kunnolla etsiä kustantajaa. Viidennelle kirjalleni eli Kyynärän mittaiselle tytölle jouduin etsimään uuden kustantajan, ja se olikin vaikeaa. Nyt olen jälleen samassa tilanteessa. Tiedän, että niin ovat monet muutkin kirjailijat.

Apurahat pitävät kirjailijaa pinnalla. Kiitos niistä!

Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä:
ks kirjoitukseni ja kuvani Aleksis Kivestä: Syksyn lapsi Aleksis Kivi



Keittiönpöytä Torontossa.

Erikoinen kokemus

Villa Kivi, Helsingin kirjailijoiden talo. Lisää kuvia

Joskus viime vuosituhannen loppupuolella koin erikoisen elämyksen, jolla on pieni ja etäinen yhteys tämän hetken kirjalliseen kiistaan Paavo Haavikosta.

Olin juuri tullut Helsingin keskustassa olevaan tavarataloon Aleksanterinkadun puolelta ja lähestyin vasemmalla olevia rullaportaita. Pysähdyin katsomaan naista, joka seisoi rullaportaiden juurella ja katseli intensiivisesti tavaratalon alakerrassa olevaa ihmisjoukkoa. Sitten yhtäkkiä nainen katosi.

Nähdessäni tuon naisen uskoin aivan varmasti tietäväni, kuka hän oli. Hän ei ollut kookas, ja hänellä oli lyhyt vaalea tukka. Hänellä oli päällään muodollinen asu, kävelypuku, jossa oli lyhyt hame, ja hän piti tiukasti kiinni käsilaukustaan.

En ollut koskaan tavannut tätä naista, en ollut nähnyt hänestä yhtään valokuvaa enkä lehtikuvaakaan, sillä olin ollut poissa Suomesta melkein kymmenen vuotta. Mutta olin soittanut hänelle sen jälkeen, kun tulin Suomeen ja sain ensimmäisen nuortenkirjani käsikirjoituksen valmiiksi. Hän oli kustannustoimittaja. Hänen äänessään tai ehkä oikeammin hänen suhtautumisessaan oli jotakin, jonka vuoksi en soittanut hänelle uudestaan.

Tajusin tietenkin, että tuo "näkemäni" nainen oli todellisuudessa vain eräänlainen eideettinen kuva. Nainen oli nimittäin kuollut jo jokin vuosi aikaisemmin.

Tämä erikoinen kokemus tuli mieleeni, kun luin tänään kirja-arvostelua Paavo Haavikosta ja hänen ihmissuhteistaan kertovasta kirjasta. Tunsin nimittäin silloin Stockmannilla aivan varmasti nähneeni Marja Kemppisen seisomassa siinä rullaportaiden luona tarkkailemassa ihmisiä, jotka olivat vielä mukana elämässä, kun taas hän oli kuollut nuorena syöpään.

En ole lukenut Haavikon kirjaa enkä Kemppisen kirjaa, joissa kerrotaan näistä ihmissuhteista, mutta luettuani tänään kirja-arvosteluja ja blogikirjoituksia, etsin netistä kuvaa Marja Kemppisestä. Löysin useitakin. Marja Kemppinen näytti valokuvissa aivan samannäköiseltä kuin eideettisen kokemukseni nainen. Se oli aikamoinen shokki, vaikka ajattelin, että on saattanut sittenkin olla jokin lehtikuva, jokin välähdys jossa olen nähnyt tämän henkilön.

Tämä kirjallisen maailman tragedia oli mennyt jollakin tavalla minunkin alitajuntaani ja tuli sieltä esille odottamattomalla hetkellä. Tuollaiset tragediathan muuttuvat usein yhteisiksi uniksi, legendoiksi, kirjoiksi, elokuviksi, runoiksi.

Barack Obama sai Nobelin rauhanpalkinnon

Kodeissaan ympäri maailmaa miljoonat ihmiset ovat tänään iloisia siitä, että Barack Obama on liitetty rauhannobelistien joukkoon.
Nobel-komitea: “He has created a new international climate”

Barack Obaman puhe Kairon yliopistossa oli jotain aivan uutta maailmanpolitiikassa: rohkeutta ja avoimuutta.

Laitan tänne talteen kommentin, jonka kirjoitin Iineksen blogiin, joka ei näy Blogilistalla:

Kaunis kirjoitus.

En uskonut ollenkaan, että amerikkalaiset valitsisivat Obaman presidentiksi. Se tuntui liian hyvältä asialta ollakseen mahdollinen nykymaailmassa.

Obaman voittopuhe Chicagossa ja varsinkin puhe Kairon yliopistossa ovat jo todistuteita siitä, että kysymyksessä on aivan poikkeuksellinen henkilö: huippuälykäs, sivistynyt, rohkea, ennakkoluuloton, loistava puhuja.

Kun kuulin Nobel-palkinnosta, mieleeni tuli heti ajatus: He antoivat sen Obamalle, jotta hän saa sen varmasti eläissään. Obama elää jatkuvassa kuolemanvaarassa, sillä rehellisiä totuudenpuhujia ja rauhanrakentajia vihataan, ja hänen kaltaisiaan ihmisiä kadehditaan mahdottomasti, nyt jo Suomessakin.

Olen tavannut useita amerikkalaisia turisteja, jotka menevät melkein sinipunaisiksi raivosta, kun heille mainitaan Obama ja vieläpä kehutaan häntä. Rasismi elää siellä kuten täälläkin, ja heilläkin on vanhaa vihaa, joka jakaa edelleen kansaa, heillä sota etelävaltojen ja pohjoisvaltojen välillä.

Jo pelkästään Obaman pääsy Yhdysvaltojen presidentiksi on Nobelin arvoinen saavutus, jolla on kauaskantoiset seuraukset. Voisitteko kuvitella vastaavaa Suomessa? Voisiko juutalainen, romani tai muu vähemmistön edustaja päästä Suomessa presidentiksi?