Kuvassa P. D. James vuonna 2014 . Public domain photo.
”Nykyajan ihminen istuu kotonaan levottomassa suurkaupungissa monen lukon takana, pelkää murtovarkaita ja terroristeja ja rentoutuu lukemalla pienestä kylästä, jonka rauha ja moraalinen järjestys järkkyvät murhan vuoksi, mutta palautuvat lopulta ennalleen.
Salapoliisiromaanien lukijat ovat älykkäitä ja vaativat kirjalta paljon. Heillä on usko hyvyyteen, järjestykseen ja onneen. He uskovat järjelliseen maailmankaikkeuteen, jossa asiat selviävät lopulta.” Näin ajattelee P. D. James, joka on itsekin salapoliisiromaanien kirjoittaja.
Kun Conan Doyle julkaisi yli sata vuotta sitten ensimmäisen kirjansa Sherlock Holmesista, joku kriitikko arveli, että salapoliisiromaani tulee olemaan vain ohimenevä oikku kirjallisuudenlajina. Mutta näin ei ole käynyt. Salapoliisiromaanit ovat säilyttäneet suosionsa ja tulleet suorastaan salonkikelpoisiksi. Parhaat kirjailijat innostuvat kirjoittamaan niitä Suomessakin.
P.D. Jamesin mielestä salapoliisiromaani on paitsi huvitusta ja pakoa omasta turvattomuudesta myös kokeilua syyllisyydestä sekä lukijalle että kirjoittajalle: tunnen syyllisyyttä, olen olemassa. Lukija on kuitenkin turvassa, sillä salapoliisin syyttävä sormi ei osoita koskaan häneen.
Salapoliisiromaani on P.D. Jamesin mielestä nykyajan moraliteetti. Salapoliisi astuu näyttämölle kuin kostonenkeli, paljastaa älyllään ja rohkeudellaan syyllisen ja palauttaa järjestyksen. Salapoliisiromaaneissa ei ole onnellinen loppu, mutta rikollinen paljastuu, joutuu kiinni ja kuolee.On ymmärrettävää, että salapoliisiromaanit eivät ole rikollisten lempiluettavaa, vaan ennemminkin niiden, jotka tuskin koskaan tulevat tekemisiin lain kouran kanssa.
Onko P. D. James oikeassa? Vai onko joitain muita syitä, joiden vuoksi dekkarit kiehtovat entistä enemmän ja klassiset englantilaiset salapoliisiromaanien kirjoittajat kuten Agatha Christie ja P. D. James säilyttävät suosionsa? ©
(Kirjoitus perustuu kirjoittajan omaan artikkeliin P. D. Jamesista.)
TV-sarjat pitävät yllä Christien suosiota.
VastaaPoistaÄärimmäisessä tilanteessa ihmisluonnosta paljastuu enemmän kuin normaalitilassa. Sama sodassa. Uusia piirteitä. Toiset rohkeita. Toiset pelkureita.
Mielestäni dekkareiden lukemisen yksi funktio(ainakin minulla) on kokeilla omia rajojaan. Kun sen vielä tekee turvallisessa ympäristösssä, niin voi tutkia muiden ja myös omia pimeitä puolia. Ehkä jopa yksi terapiamuoto -oppia tuntemaan itseään.
VastaaPoistaJos sen tekee turvattomassa ympäristössä, esim. yksin mökillä, niin ehkä oppii itsestään liikaa :)
Petra
Puhut niin kuin P.D. James, Petra.
VastaaPoistaPuheessaan hän sanoi erään muunkin mielenkiintoisen asian. Hän sanoi, että on ihmetelty, miksi englantilaiset naiset kirjoittavat niin paljon salapoliisiromaaneja. Ovatko he jotenkin murhanhimoisempia kuin muut?
P.D. Jamesin mielestä meissä jokaisessa on ainesta kaikkeen, meissä asuu sekunnin murto-osan ajan murhaaja tai muu rikollinen, riittävän kauan, jotta pystymme kirjailijana tai lukijana eläytymään sellaisen ihmisen ajatusmaailmaan.
Salapoliisiromaanit eivät liene hänen mielestään rikollisten lempiluettavaa, vaan niiden jotka ovat hyvin kaukana niistä puuhista.
Hyvää terapiaa, kuten sanot Petra.
Englantilaiset naiskirjalijat ovat tunnettuja myös siitä, että he hiovat tekstejään niin kauan, että ne ovat miltei liian täydellisiä kuten joku kriitikko sanoi, hiotun timantin kaltaisia.
Samaa voi sanoa monista englantilaisista elokuvista ja TV-sarjoista. Ne eivät tuota koskaan pettymystä.