Teksas on "amerikkalainen", mutta yllättävä
Teksasia leimaa yhteiskunnallisen tasa-arvon puute. Siitä johtuvat suuret vastakohtaisuudet tulevat esille joka paikassa.
Alue on rikastunut puuvillalla, öljyllä ja avaruusteollisuudella. Suurissa kaupungeissa on pilvenpiirtäjiä ja rikkaiden asuntoja, jotka edustavat modernin arkkitehtuurin huippukokeiluja. On yliopistoja ja loistavia museoita. Mutta monet kadut ovat yhtä huonossa kunnossa kuin kuvittelen niiden olevan kehitysmaissa. Asvaltissa voi olla lähes puolimetrisiä kuoppia. Huoltoasemat ovat sellaisia romupesiä, että vastaavia ei löydy Suomesta. Tuskin tilanne on parantunut viime vuosina.
Mutta ihmiset ovat ystävällisiä ja kohteliaita amerikkalaiseen tapaan. Se tekee arjen helpoksi, ja turistikin tuntee olevansa tervetullut. Eniten meitä ihastutti kuitenkin Teksasin ilmasto. Olimme luulleet koko Teksasin olevan täynnä erämaata ja kaktuksia niin kuin Villin lännen elokuvissa. Ehkä näin onkin lännessä, mutta itäinen Teksas oli paratiisillinen. Siellä oli vihreitä kumpuja, joiden välistä pilkotti lempeitä järviä. Se oli kuin Narniaa tai hobbitien maisemaa. Sieltä löytyivät myös Villin lännen hökkelit.
Teksas on vyötiäisen maata. Me emme sitä siellä tavanneet, mutta tiesimme, millainen se on. Se oli ollut hätkähdyttävä näky haarniskassaan kurkistellessaan meitä floridalaisella telttailualueella muutama vuosi aikaisemmin. Amerikassa luonto ja tavalliset ihmiset ovatkin parasta. Sitten vasta tulevat museot ja taidegalleriat.
Kommentoi tänne, ole hyvä.
Tervetuloa komentoimaan.
VastaaPoistaHei
VastaaPoistaMinä vietin lukion jälkeen 2 kk Austinissa, Teksasissa kirjekaverini perheessä, joka oli kiintoisa: äiti oli Malesiasta, tyttärellä saksalainen isä ja kodissa uusi irlantilais-amerikkalainen isäpuoli, jota kaikki luulivat reissatessamme minun isäkseni, koska minäkin olen pisamakasvoinen ja iholtani puankkuuteen taipuva maidonvalkea.
Minäkin rakastin Teksasin ilmastoa ja sitä, etteivät siitepölyt vaivanneet. Kaiketi ainut allergiaton kesäni! Perheessä oli kissa ja koira ja pystyin elämään myös niiden kanssa täysin oireetta, vaikka koto-Suomessa jo tunninkin oleskelu kissaperheessä lääkkeenkin kanssa on mahdottomuus. En tiedä, olisiko ilmankosteus siellä toisenlainen ja sitoo pölyjä - vai mistä on kyse. Olisi kiva tietää!
Kaipaan sieltä mm. iki-ihanaa mansikka-juustokakku-jäätelöä ja taivaallisia jäätelöbaareja loputtomine vaihtoehtoineen. Samoin dinereita! Siellä syödessä tuntui kuin olisi keskellä elokuvaa, tuntui hassulta, että ne ovat ihan oikeasti juuri sellaisia kuin elokuvissakin - tarjoilijoiden univormuja myöten.
Minäkin panin merkille ihmisten kohteliaisuuden ja vieraanvaraisuuden, tosin sitä seläntakanapuhumista oli yhtä lailla. Jotenkin se loukkasi sitten enemmän ja herkemmin kuin Suomessa, kun oli ensin saanut niitä valtavia hymyjä ja katsellut ylitsevuotavaista ystävällisyyttä.
Minä muuten näin niitä vyötiäisiä tien poskilla yliajettuina. Autoilevat teinit panivat tyhjiä viinapulloja otusparkojen tassujen väliin ja jättivät ne makaamaan sen näköisinä kuin eläimet olisivat juoneet itsensä kuoliaiksi.
Muisteloterveisin Katja
Katja, olen liittänyt Sinut listoihini. Blogisi nimi meni väärin, korjaan huomenna.
VastaaPoistaTuo Katrinan ja Ritan tuhoalue on suunnaton. Eiköhän se ole yhtä laaja kuin olisi alue Helsingistä Kajaaniin Suomessa? Köyhempi valtio olisi aivan maassa tuollaisen katastrofin jälkeen. Se tulee muuttamaan Amerikkaa ja sen mukana myös maailmaa, ei vain taloudellisesti.
Eniten suren New Orleansia, johon kiinnyimme.
Tunnen vain pienen osan Teksasia. Ajoimme aika nopeasti Baton Rougesta Houstoniin ja sieltä koilliseen Texarkanan ja Little Rockin kautta Memphisiin ja edelleen koilliseen kotiin Torontoon.
Koska yövyimme kesälomamatkoillamme yleensä leirintäalueilla, luonto tuli läheiseksi. Houston ei kiinnostanut meitä ollenkaan. Rothkon postmoderni kappeli oli sekin ankea.
Mukavimmat ihmiset tapasimme maaseudulla: kauppojen kassat ja myyjät, toiset leirintäalueilla olijat, rekkakuskit huoltoasemien kahviloissa jne.
Olin koululaisena AFS-vaihto-oppilaana vuoden Montanassa, jossa asuin 9 kk.
Mahtavatko he syödä vyötiäisiä? Sen väitetään olevan maukasta ruokaa.
VastaaPoistaMette, sepä kiinnostava kysymys. Minusta tuntuisi samalta kuin syödä dinosaurusta. Niin oudolta vyötiäinen näytti läheltä. Sen "haarniska" oli aivan kimalteleva. Se tuli kurkkimaan telttamme eteen meitä. Kai se etsi ruokaa.
VastaaPoistaMinä en kuullut, että kukaan söisi vyötiäistä, mutta toisaalta tututstuin enimmäkseen vain austinlaisiin nuoriin. San Antoniossa kävimme myös tapaamassa kirjekaverini mummoa, joka oli pahasti dementoitunut, mutta asui silti yksin.
VastaaPoistaMekin kävimme New Orleansissa, mutta vain päivävisiitillä. Ranskalaiskortteli oli näkemisen arvoinen, samoin hautausmaa, jota tuolloin ihmettelin, kun viimeiset leposijat oli nostettu pylväiden päälle. Enää en ihmettele.
"Perheeni" käytti minua paljon kaikissa maksullisissa toimintakohteissa, kuten Floridan Disney Worldissa. Olivathan ne melkoisia, mutta minäkin nautin eniten ihan katselemisesta ja tavallisuudesta: niistä dinereista, mall-ostoskeskuksista, joihin oli tehty sydänpotilaita varten kuntoa kohottavia kävelyreittejä, tavallisten ihmisten arjen seuraamisesta.
Joskus nuorempana hoitelin suomalaisen tuttavaperheen lapsia. Perheen isä oli parikymppisenä (70-luvulla?) ajellut vuokra-autolla pohjoisen osavaltioista etelään ja kertoi, miten mahtava kokemus se oli. Minulle on jäänyt kytemään samanlainen ikioman road movien kokemisen haave. Haluaisin nähdä esimerkiksi tulikärpäset, juuri niitä syrjäseutuja ja ei-turistirysiä! Joskus haaveilen ääneen ja lapset hihkuvat vieressä, lähtisivät vaikka heti. No, katsotaan, kunhan tuo pienin tuosta kasvaa.
Miten turvallista lasten kanssa reissaaminen mahtaa Amerikassa ylipäätään olla? En pelkää yleensä turhia, mutta väkisinkin tulevat mieleen ne maitopurkkien kylkiin painetut MISSING-ilmoitukset.
Katja taas
-- lähetin vahingossa saman viestin kahteen kertaan
VastaaPoistaKatja
Katja,
VastaaPoistameillekin oli aikamoinen shokki nähdä New Yorkissa maanalaisen asemilla sadat valokuvat kadonneista lapsista.
Olen lukenut myöhemmin, että suuri osa on toisen vanhemman viemiä lapsia avioeron jälkeen.
Osa on vieraiden ryöstämiä. Pieniä lapsia täytyy vahtia ainakin suurkaupungeissa koko ajan. Kerrotaan lapsikauppiaista.
Meidän lapset olivat jo 10-16 -vuotiaat kun muutimme Pohjois-Amerikkaan ja teini-ikäisiä matkojen aikana.
Siellä täytyy olla aivan eri tavalla varovainen kuin täällä, vaikka Toronto on "Toronto the Good", rauhallisempi kuin muut suurkaupungit. Helsinki oli meistä ihan hirveä paikka Toronton jälkeen.
Ne matkat ovat ehdottomasti parhaita muistoja sieltä.
Pirkko/Blogisisko