Nukketalot ja tyttökirjat voivat käsitellä arkojakin aiheita

Vuonna 1947 syntyi Suomen suurin ikäluokka. He ovat kestäneet lapsuuden ja kouluvuosien köyhyyden ja puutteen sekä mielettömät 1960- ja 1970 -luvut, jolloin röyhkeimmät ja äänekkäimmät heistä valtasivat äärivasemmistopolitiikan avulla itselleen hyvän aseman yhteiskunnassa.

Kirjoitan nukketaloblogissani sisarestani ja 1970-luvusta. Oli monia ihmisiä, joiden siivet leikattiin noina vuosikymmeninä. Ehkä siitäkin aletaan vähitellen puhua.

Painettua sanaa

sunnuntaiaamu, originally uploaded by amnellanna.

Painettua sanaa levällään kotikadullani tänä aamuna.

Tänään luettua:

"Hän kirjoitti 1972 muistelmakirjansa "Asetakista toiseen". Vaikka siitä oli jätetty pois kaikki silloin arkoina pidetyt asiat, yksikään suomalaiskustantaja ei rohjennut julkaista sitä ennen kuin 2002."

(Matti Lukkari HS 14.1.2007 Antero Aakkulan muistokirjoituksessa)

Aakkula oli 31-vuotias haavoittuessaan sodassa. Monet olivat vielä nuorempia. Yksi enoistani oli teini-ikäinen.
Sotilaiden nuoruus on järkyttänyt mm Helena Anhavaa, joka kertoo asiasta muistelmateoksessaan. Satu Koskimies arvioi Anhavan muistelmia
Helsingin Sanomissa tänään kirjoittamalla muun muassa "sotahelvetin taustaa vasten Anhava pudottelee [!]- -

Mitä ihmettä Anhava "pudottelee" vuonna 2007?
Seuraavaa:

" Ja noita miehiä 60- ja 70-lukujen raukkamaiset nulkit sitten ryhtyivät irvimään: 'mitäs menit mukaan, olisit pysynyt kotona, sotahullu.' Se on kansakunnan historiassa toiseksi häpeällisin luku vuoden 1918 jälkeen."
(Satu Koskimies: Kirjailijaksi, vaikka puoliso oli alan ylipappi. HS/Kulttuuri 14.1.2007)

Eiköhän tuollaista historiallisen faktan kuvausta pitäisi jo sanoa toteamiseksi? On vuosi 2007.

Ariès erehtyi lapsuuden tutkimuksessaan

Nicholas Ormen teos "Medieval Children" (2001) kertoo, että lapsuutta oli jo keskiajalla.

Philippe Arièsin kirja, englanniksi "Centuries of Childhood. A Social History of Family Life" 1962 (1960)on ollut vaikuttamassa luuloomme siitä, että lapsuus "keksittiin" vasta uudella ajalla. Minullakin on 1980-luvulla ostettu Arièsin lapsuustutkimus, jota olen alleviivannut moneen kertaan.

Varsinkin 1990-luvulta lähtien on tutkittu paljon lapsuutta. Esimerkiksi keskiajan tutkijat eivät ole löytäneet tukea Arièsin varovaisille ja muiden 1960- ja 1970-lukujen tutkijoiden äänekkäämmille väitteille, että lapsuus olisi keksitty vasta uudella ajalla.

Keskiajan tutkijat ovat löytäneet keskiajan kirjallisista lähteistä runsaasti aineistoa, joka osoittaa, että aikuiset pitivät jo 1100-luvulta asti lapsuutta erillisenä vaiheena ihmiselämää, osoittivat lapsille hellyyttä ja pitivät heistä huolta.

Lapsen syntymä oli suuri tapaus, lasta hoidettiin ja kasvatettiin huolella. Lapsille valmistettiin leluja, pelejä ja kirjoja. Lapset leikkivät ja loivat myös omaa kulttuuriaan.

Yllä olevat mielipiteeni ovat tiivistelmä keskiajan tutkijan Nicholas Ormen kirjasta "Medieval Children" Yale University Press. 2001. Samaa esittävät muutkin keskiajan tutkijat mm. Shahar, Finucane, Hanawalt sekä Iona ja Peter Opie jne.
Arvostelu Ormen kirjasta
http://www.theguardian.com/books/2001/sep/15/historybooks.highereducation1

Bachia 60-ja 70-luvun Helsingissä

Opiskeluaikana minulle merkitsi paljon eräs pieni äänilevy, jota lainasin uudestaan ja uudestaan British Councilin kirjastosta. Se edusti monessa merkityksessä toista maailmaa kuin sen ajan Suomi. Myra Hess soitti siinä tunnetun pianosovituksen Bachin preludista "Jesu, bleibet meine Freude". Hienoja Bach -levyjä lainasimme jatkuvasti myös DDR:n kirjastosta. DDR oli ominut Bachin kuten Kemppinen mainitsee tänään kirjoituksessaan. (15.10.2006)

Myra Hess plays: arrangement for piano "Jesu, Joy of Man's Desiring" of the chorale prelude "Jesu, bleibet meine Freude" from Johann Sebastian Bach's Cantata No. 147 "Herz und Mund und Tat und Leben". Myra Hess plays: a new link here

Me tulemme taas. Mainosvalojen paluu

Helsingin mainosvaloja kuutamoisena kesäyönä. Kuva: Anna Amnell

Tämän päivän Hesari kertoo, että Helsinki haluaa väriä katukuvaan ja suosii mainosvalojen paluuta.
"Suurin osa 1920-luvulta saakka Helsingissä palaneista neonvaloista revittiin alas totisen 1970-luvun alussa. Neonvaloja syytettiin karnevaalitunnelmasta ja niitä pidettiin räikeän kapitalistisina."
Markku Saksa: Reklaamitulista lisää väriä urbaanin iltaan. HS/Kulttuuri sunnuntaina 15.lokakuuta 2006.

Mimo

Olin vähän ennen valmistumistani 1970-luvun alussa vuoden tuntiopettajana peruskoulun ala-asteella. Eräänä iltana kun lapseni olivat jo nukkumassa ja mieheni vielä töissä, ovikello soi ja oven takana oli kaksi oppilasta. Toisella oli sylissä valkoinen kani.
- Eikö opettaja ottaisi tätä kania? Meidän isä aikoo tappaa sen, sanoi tyttö itkuissaan.
Enhän minä tietenkään osannut sanoa 'ei'. Kun mieheni tuli kotiin töistä, istui olohuoneen sohvalla valkoinen kani.

Annoimme kanille nimen Mimo. Se sai jäädä, sillä se oppi heti sisäsiistiksi. Se lajitteli tuotteensa: kosteat vessapaperille vatiin ja kuivat pyöreät papanat vadin viereen vessan lattialle. Mimo sai olla enimmäkseen vapaana, vain yöksi laitoimme sen häkkiin.

Lapset olivat tietenkin riemuissaan. Mimo istua kökötti heidän vieressään leikeissä ja esitti välillä valtavia loikkauksia yli huonekalujen. Se viihtyi lastenhuoneessa ja ihastui varsinkin lastenhuoneen tapetteihin. Se tarttui kiinni tapetin alareunasta ja veti itselleen suikaleen toisensa jälkeen herkukseen.

Sitten alkoi tapahtua outoja juttuja: Ompelukone ei toiminut. Jalkalamppu ei toiminut. Mimo oli puraissut johdot poikki. Se joutui tietenkin häkkiin. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Naapuri sanoi, että tietenkin paisti. Otimme kirjastosta sota-ajan keittokirjan ja haimme sen ohjeiden mukaan metsästä havunneuloja Mimon syötäväksi ja katselimme, kun Mimo söi niitä innokkaasti. Havunneulojen piti parantaa makua. Meistä ei ollut tekemään kanipaistia ystävästämme.

Aloimme etsiä Mimolle uutta kotia. Se oli vähällä päästä erääseen talliin hevosen seuraksi. Sitten kuulimme, että erään koulun lastentarhalla oli pihalla kanihäkkejä. Sinne Mimo oli tervetullut.

Kotiäidit

Kotiäiti lapsineen 1960-1970 luvun armottomassa valossa.

Helsingin Sanomien NYT-liitteen kannessa on kotiäiti lapsineen. Lehdessä haastatellaan hämmästyttävän asiallisesti kolmea onnellista ja tyytyväistä kotiäitiä, kolmea "kapinallista".(Katja Martelius: Maailman vanhin ammatti. Nyt-liite 14/2006, Helsingin Sanomat sivut 14-17. )

Toimittajaa kuitenkin harmittaa. Hän purkaa sydäntään pääkirjoituksessa:

"Terveisiä Stakesista! Tilasto vuodelta 2004 kertoo, että tuona vuonna kodin ulkopuolisessa hoidossa on ollut 41976 alle kolmivuotista lasta eli 25 prosenttia kaikista alle kolmivuotiasta lapsista. Kotona siis hoidetaan alle kolmivuotiaista 75 prosenttia.
-- Anteeksi, mutta olenko joutunut aikakapselissa 1950-luvulle? --Kotiäiti-ilmiö ei ole mitään marginaalia, vaan massiivinen naisten joukkopako työmarkkinoilta vuosikausiksi."

Yllätys! Yllätys! On tultu 2000-luvulle. Niin on käynyt Suomessakin. 1960- ja 1970-luvulla uskottiin, että perhe on porvarillisen yhteiskunnan kulmakivi ja se pitää hajottaa. En viitsi sanoa, keneltä tämä aate on peräisin. Sen aatteen omaksui myös naisasialiike. Naisilta meni vapaus valita. Kodista ja kotiäidistä tuli melkein kirosanoja.

Hassuinta asiassa on se, että alkujaan porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalismin tuhoamiseksi tarkoitettu idea on tullut kapitalismin aarteeksi: Kaikki naiset työmarkkinoille riippumatta henkilökohtaisesta tilanteesta ja toivomuksista.

Oma kokemus

Olin kotiäitinä ja opiskelijana 1960-1970-luvuilla. Minua haukuttiin vasten kasvoja "siivelläeläjäksi", kun menin rahapulassa sijaiseksi kouluun pariksi viikoksi. Menin työhön kolme vuotta valmistumiseni jälkeen, kun nuorin lapsemmme oli kuusivuotias. Mieheni jäi silloin koti-isäksi muutamaksi vuodeksi ja jatkoi samalla opintojaan. Kanadassa olin yhdeksän vuotta kotiäiti ja vapaa toimittaja, silloin lasten suomen kielen säilymisen vuoksi.

Mielestäni on ihanteellista olla kotiäitinä lasten ollessa pieniä ja valmistautua vähitellen siirtymään työhön lasten kasvettua. On hienoa, että nyt maksetaan kotihoitorahaa ja annetaan vanhempien olla kotihoitovapaalla kolme vuotta. Yhteiskunta antaa siinä lahjan tulevaisuudelle.

Mikä on ollut kotiäitiyden hinta meille? Ei koskaan autoa Suomessa, ei omaa asuntoa, ei kesämökkiä ja minulla pieni eläke. Plussaa ovat onnelliset muistot, turvallinen ja vapaa lapsuus lapsillemme ja minulla vapaus tehdä juuri sitä, mitä halusin.

Tietoa 1970-1980 -lukujen historian opetuksesta

Filosofian maisteri Maija-Leena Kero toimi historian ja -yhteiskuntaopin lehtorina vuosina 1966-2003. Hän kertoo Turun Sanomissa siitä, millaisia ohjeita kouluhallitus lähetteli historianopettajille.
"Koulujen historian opetus suomettui 1970 ja 1980 -luvuilla. Leninistä tehtiin pyhimys ja yya-sopimuksesta mantra." 1.4.2006 Turun Sanomat/Mielipiteet

Asuuko meistä jokaisessa kaappitaistolainen?

Suomessa:

"Minua loukkaavat väitteet, että meistä jokaisessa asuu kaappidemari."

Vasemmistoliiton varapuheenohtaja Minna Sirniö Anneli Sundbergin haastattelussa "Punainen rakastettuni". HS/D3 12.3.2006

Venäjällä:

" 'Oli vapauduttava omassa itsessä majailevasta neuvostoihmisestä.'

--Kirjallisuuden toivona Natalia Ivanova pitää nuoren polven kirjoittajia, jotka olivat kymmenvuotiaita perestroikan aikaan.

'Heillä on aivan toisenlainen mentalitetti.' "

Timo Hämäläinen: "Poliitikot vaihtuvat, me pysymme". HS/C4 12.3.2006.
Haastateltavana venäläinen kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuuslehden päätoimittaja Natalia Ivanova.

Taistolaisten lauluja? Ei kiitos. No, thank you.

Kun prinssi Henry puki huvikseen hihaansa natsisymbolin, siitä tuli kansainvälinen skandaali. Olisiko tullut skandaali, jos hän olisi pukeutunut jotain äärivasemmistolaista sankaria ihannoivaan t-paitaan? Sehän on muotia.

Olemme demonisoineet natsit heidän hirmutekojensa vuoksi, mutta nauramme leppoisasti kommunisteille tai saatamme jopa ihailla heitä edelleen, vaikka tiedämme varsin hyvin, mitä hekin ovat tehneet.

Kun etsimme neuvostojohtajia esittäviä matuskoja Tallinnan venäläisiä esineitä myyvistä lahjatavarakaupoista, myyjät punastelivat ja olivat hyvin kiusaantuneita. Heitä ei naurattanut.

Toisille virolaisille neuvostoaika merkitsee häpeää, toisille suurta surua. Imbi Pajun dokumenttielokuva virolaisten kyydityksistä Siperiaan Neuvostoliiton aikana on liikuttanut eroparlamentikkoja Brysselissä, kertoo tämän päivän sanomalehti. (10.3.2006 HS/Kulttuuri/C5)

Jotkut ihannoivat taistolaisaikojen "työväenlauluja". Ensinnäkään ne eivät ole työväenlauluja. Niiden tekijät ja laulajat olivat porvarisperheiden kapinallisia jälkeläisiä. Jos heidänkin poliittiset haaveensa olisivat toteutuneet, Brysselissä kauhisteltaisiin tänään myös suomalaisten kohtaloita.