Meillä oli tapana lukea ääneen lapsille. He vaativat sitä teini-ikään asti. Alussa käytiin läpi muiden muassa paksut eri maiden satukokoelmat. Afrikkalaiset sadut ovat jääneet mieleen erilaisina kuin muut. Uskoisin, että juuri sadut ovat kunkin kansan alkuperäistä kirjallisuutta, suullisen perimätiedon avulla ajallisesti hyvinkin kaukaa siirtynyttä.
Taisimme olla menossa lasten kanssa Tolkienissa tai Kivessä, kun tapasin erään etelä-afrikkalaisen runoilijan, joka on tullut myöhemmin hyvin arvostetuksi uudistuneessa kotimaassaan. Zulurunoilija Mazisi Kunene , oli puhumassa Torontossa Etelä-Afrikan puolesta. Tilaisuuden jälkeen pyysin haastattelua.
Kunenella oli kiire sillä hetkellä, ehdin ottaa kuitenkin valokuvan ja vaihtaa muutaman sanan. Kunene lupasi soittaa ja soittikin samana iltana hotellistaan. Ehkä syynä oli se, että kerroin olevani Suomesta. Kunene oli ollut jonkin aikaa Suomessa, sen jälkeen kun hänet oli karkotettu kotimaastaan Etelä-Afrikasta.
Keskustelu venyi pitkäksi. Olimme samassa tilanteessa, kaukana kotimaasta. Kunene kertoi, että hänellä on koko ajan ikävä omaisia, joita hän ei ole tavannut vuosiin. Hän kertoi käyvänsä näiden kanssa unissaan pitkiä keskusteluja. Kerroin, että niin teen minäkin. Juteltiin siirtolaisten toisaalta synkkiä toisaalta hupaisia juttuja, joita vain toinen siirtolainen voi ymmärtää.
Mikään lehti ei ollut kiinnostunut Kunenesta, valokuvakin on jossain laatikkojen pohjalla. Ostin kuitenkin hänen eeppisen runoelmansa ”The Ancestors and the Sacred Mountain”. Huomasin äsken netistä, että Mazizi Kunene on valittu uuden Etelä-Afrikan kansallisrunoilijaksi viime vuonna. Hän on varmaankin jo eläkkeellä kalifornialaisen yliopiston kirjallisuuden professorin virasta ja asuu kotimaassaan. Hän voi seurustella rakkaiden omaistensa kanssa, mikäli näitä on vielä elossa. Ovathan kuitenkin jäljellä edelleenkin unet, joissa voimme kohdata ne, jotka ehtivät jo kuolla.
Kunene sanoo eräässä runossaan kuuntelevansa muinaisia runoilijoita, esi-isien legendoja. Aurinko, ruoho, maa ovat hänelle läheisiä samalla tavalla kuin meille suomalaisille, intiaaneille tai Franciscus Assisilaiselle. Ehkäpä kaikki ihmiset olivat ennen lähellä luontoa.
Kunene tuli minulle mieleen, kun pistäydyin lukemassa Afrikka-keskustelua. Kunene kirjoittaa ”siirtomaaherrojen” tyylillä, niin kuin Shakespeare mitalla (blank verse: mitta, mutta ei riimiä), joka on yleinen englanninkielisessä maailmassa. Hän on kuitenkin oikea zulu, hyvin kiinnostunut omasta perinteestään. Uskoisin, että hänen kaltaisensa ihminen pystyy toimimaan sillanrakentajana länsimaisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden välillä.
Lisää afrikkalaisesta kirjallisuudesta täältä.
(Kunene kuoli elokuussa 2006 )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti