Emmekö me naiset ole ihmisiä ennen kuin olemme muuttuneet miehiksi?

Olen lukenut hämmentyneenä kahta blogia. Kirjailijan häiriöklinikassa naiset muistelevat lapsuuttaan Sekä Kirsti että "Sylvi" sanovat, että eivät voineet sietää lapsena esiliinoja - eivätkä vieläkään.

Syynä ei ollut se, että esiliinat olisivat olleet rumia tai kiristäviä, paikattuja, ruman värisiä. Ei, vaan siksi mitä ne heille symbolisoivat.

Kirsti sanoo esiliinan "alleviivaavan sitä, etten ole poika ja että kaikki hauska ja mielenkiintoinen oli minulta sen vuoksi kielletty." Sylvi on samaa mieltä: "Jo varhain huomasin, että miehillä on hauskempaa. Jutut leppoisampia ja hulvattommapia."

Ei vain
suomalainen ilmiö

Tämä ei ole suinkaan vain suomalainen ilmiö. Joyce Carol Oates kirjoittaa klassikkokirjojen maailmasta: "It's a man's world". Hän jatkaa, että feminismiin perehtynyt nainen löytää suurista klassikoista paljon sellaista, joka ärsyttää ja loukkaa, mutta muistuttaa, että niissä on paljon opittavaa ja innostavaa, nimittäïn se, miltä tuntuu olla ulkopuolinen.

"Naisen tulee tunnistaa ja myöntää olevansa loukkaantunut ja vihainen ja toivovansa oikeutta ja jopa kostoa, jos ei niinkään teoissa kuin kirjallisuuden avulla."
(The Faith of a Writer, s. 27.)

Emme kai usko edeelleenkin miesten propagandaan meidän naisten huonommuudesta? Se toinen blogikeskustelu, joka hämmensi minua käsittelee testiä keskiajan pyhimyksistä (tiistaina 13.9.). Lukekaa Dionysoksen keväästä kommentit ja löydätte Hanhensulan vieraan, joka tyytymättömänä keskusteluun sanoo: "Tämä oli todellakin akkojen kotkotuksia".

Antiikin filosofien
sovinismi joutaa
roskakoriin

Minä tulin vihaiseksi luettuani sen. Jäljet johtavat mielestäni suoraan sylttytehtaalle antiikkiin, jossa viisaina pidetyt fiosofit halveksivat naisia. Meidän oppinut filosofimme on omaksunut vanhan opin.

Mitä me ajattelisimme, jos samanlaisia mielipiteitä olisi esitetty joistakin muista ihmisryhmistä? Miksi naisten halveksiminen on edelleen hupia? Miksi naiset edelleen häpeävät naiseuttaan?

Vai olemmeko alistuneet lopullisesti toteuttamaaan My Fair Ladyn professori Higginsin/George Bernard Shaw'n toivomusta " Why can't a woman be more like man?" Eikö naisena oleminen olekaan täyttä ihmisyyttä - ilman esiliinaa tai esiliinan kanssa? Emmekö ole ihmisiä ennen kuin olemme muuttuneet kokonaan miehiksi?

Esiliinan arkea ja juhlaa.

Kuva: Vintage Spot Illustrations of Children. Judy M. Johnson (ed), Dover.

Äidin pikkuapulaisella oli ennen aikaan aina päällään esiliina. Siinä oli useimmiten röyhelöt olkapäillä ja edessä ainakin yksi pieni tasku, jossa sai pitää nenäliinan. Kaikkein tärkeintä olivat kuitenkin esiliinan nauhat.Ilkikuriset pojat saattoivat sitoa edessään istuvan tytön esiliinannauhoista pulpettiin kiinni. Tavallisesti nauhat saivat olla rauhassa, kauniisti rusetilla.

Esiliina on suojellut arkisesti lialta ja kulutukselta. Sepällä on ollut esiliina, samoin leipurilla ja kaikilla muilla, jotka ovat tehneet työtä. Sairaanhoitajilla, perheenäideillä ja lastenhoitajilla on ollut perinteisesti esiliina.

Esiliinojen kulttuurihistoriaa
tutkitaan

Eriika Kyllösen tekstiilikokoelmissa voi nähdä monenlaisia esiliinoja. On pyykkipoikaessuja, kotitalousesiliinoja - jollaisia tehtiin koulujen käsityötunneilla- on miesten esiliinojakin.

Kansatieteellinen esitys kertoo emännänessuista, lastenessuista ja kansallispukujen esiliinoista. Tuntuu siltä, että esiliinoista voisi tehdä väitöskirjan.

Ruotsin kuningasta Kustaa Vaasaa moitittiin ylellisyydestä, siitä että hän hankki lapsilleen ylellisempiä vaatteita kuin kukaan muu Euroopan hallitsija. Hänen tyttärelläänkin oli tusinan verran esiliinoja, toiset kultabrokadista, toiset silkistä ja sametista. Nämä kuninkaalliset esiliinat olivat pelkkiä koristeita, kaitaliinaa muistuttavia suikaleita kuten voi nähdä seuraavssa piirroksessa Tanskan prinsessalla 1500-luvun puolivälin asussa.



Esiliinat ovat mukana keskiajan ja renessanssin taiteessa.
Kokoelma on hätkähdyttävä. Se on esiliinan arkea ja juhlaa. Mutta milloinkaan ei vaatimaton esiliina ole ollut jalommassa tehtävässä kuin pelastaessaan ihmishengen.

Joyce Carol Oates kirjailijoiden esikuvista

Kuva: Books, Reading and Writing Illustrations. Dover

”Lue laajalti, ei suunnitelmallisesti vaan vaistonvaraisesti. Jos luet, sinun ei ole pakko tulla kirjailijaksi, mutta jos aiot kirjailijaksi, sinun on pakko lukea paljon."
Joyce Carol Oates

Joku kirjailija voi luoda teoksiaan raivoisassa luomisen puuskassa. Tuntuu siltä, että teos syntyy nopeasti jostakin pelkän inspiraation tuomana. Joku toinen kirjoittaa tuskallisen hitaasti ja suunnitelmallisesti. Kummallakin on kuitenkin takanaan lukemattomien kirjailijoiden teoksia, jotka ovat vaikuttaneet heihin. He ovat ehkä lukeneet lapsesta asti.

Useimmilla kirjailijoilla on esikuvia, kirjailijoita, joiden teoksista he pitävät, joiden elämää ja ajatuksia he ihailevat. Anton Tsehov arvosti suunnattomasti Tolstoita: ”kun Tolstoi on osa kirjallisuutta, on helppoa ja miellyttävää olla kirjailija.” Hän ei kuitenkaan ihaillut Tolstoita sokeasti, vaan pystyi arvostelemaan hänen ajatuksiaan.

Esikuva rohkaisee
pelkällä olemassaolollaan

Tsehov on itse lukemattomien kirjailijoiden ihanne aivan kuten Tolstoi, Dostojevski ja Flaubert ovat joidenkin muiden esikuvia. Hemingway ihaili Mark Twainia, jonka tyyli lienee vaikuttanut häneen. Mutta kirjailija ei kirjoita välttämättä samalla tyylillä, ei edes samaa kirjallisuudenlajia kuin esikuvansa, muistuttaa Oates.

Lapsuudessa ja nuoruudessa luetuilla kirjoilla on suuri vaikutus. Silloin pitää lukea laajalti, ei suunnitelmallisesti vaan vaistovaraisesti. Ihaillun kirjailijan ja hänen luomiensa henkilöiden olemassaolo, hänen kirjojensa henki avaavat mahdollisuuksia suunnitella kirjailijan uraa.

Oatesia lukiessani ajattelin sitä, miksi Venäjä on luonut niin suuria kirjailijoita, joita pidetään edelleen esikuvina eri puolilla maailmaa. Minun mielestäni se johtuu siitä, että nämä suuret kirjailijat olivat samalla aikaa sekä aidosti venäläisiä että aidosti kansainvälisiä ihmisiä. Jotakin samanlaistahan oli meidän kultakauden ajan taiteilijoissa: kansallisuus ja kansainvälisyys jännitteenä ja hedelmällisenä vuorovaikutuksena. Luova ihminen tarvitsee monenlaisia esikuvia.

Joyce Carol Oates, luvussa “Reading as a writer. The artist as a craftsman”. kirjassa The Faith of a Writer. Life, Craft, Art. 2003, 93-110.

Kirjailijaelämää

* Madame de Sevigne (synt 1626) kirjoitti Provencessa asuvalle tyttärelleen 30 vuoden aikana 1500 kirjettä. Hän kuvasi niissä Pariisin elämää, sen ajan kuuluisuuksia ja juoruja.

* 1839 Charlotte Bronte hylkäsi kaksi kosijaa täysin samanlaisella kirjeellä: ”Huomaisitte, että en ole luonteeltani vakava ja viileä, vaan ennemminkin romanttinen ja omalaatuinen.”

* 1912 Theodore Dreiser joutui matkustamaan Amerikkaan Roonland-nimisellä laivalla, sillä hänellä ei ollut varaa ostaa lippua Titaniciin. Hän kuoli vuonna 1945.

* 1940 kuoleva Franz Kafka pyysi ystäväänsä tuhoamaan kaikki keskenjääneet käsikirjoituksensa. Näin ei käynyt, vaaan Oikeudenkäynti, Linna ja Amerikka ilmestyivät tekijänsä kuoleman jälkeen.

Lucy Maud Montgomery. (lopussa tärkeitä linkkejä)

Kuva: Anna Amnell
Maud Montgomery kirjoitti suurimman osan kirjoistaan tässä Toronton lähellä sijaitsevassa pappilassa.

”En voisi elää ilman mielikuvitusmaailmaani”, kirjoitti Lucy Maud Montgomery päiväkirjaansa. Hänen pitkään sinetöityinä pidettyjä päiväkirjojaan alettiin julkaista Kanadassa 1980-luvun lopulla, ja ne herättivät kovasti keskustelua varsinkin, kun toinen osa ilmestyi (1987). "The Selected Journals of L.M. Montgomery Vol.I: 1889-1910"(ed. by Rubio & Waterston) ilmestyi jo vuonna 1985.

Montgomery tunsi elävänsä täysin vain kirjoittaessaan. Hänen tyttökirjansa ovat ilahduttaneet suomalaisia lukijoitakin jo vuosikymmenien ajan. Ne säteilevät onnea ja elämäniloa.

Päiväkirjat paljastavat kuitenkin miltei kahtia jakautuneen persoonallisuuden. Niissä tulevat julkisuuteen iloisena ja sanavalmiina tunnetun naisen jatkuvat masennuskaudet ja vaikea yksityiselämä sekä lapsuudessa että avioliiton aikana.

Lucy Maud Montgomery (1874-1942) palasi kirjoissaan yhä uudestaan lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaan luonnonkauniille Prinssi Edwardin saarelle Atlantin rannalle, vaikka hän asui puolet elämästään Ontariossa ja kirjoitti siellä suurimman osan kirjoistaan.

Kotisaari punaisine hiekkadyyneineen, kukkaniittyineen ja vehreine metsineen, meren sini ja aaltojen kohina olivat hänelle koko elämän ajan inspiraation lähteenä.

Maud Montgomeryn varhaisin muisto oli nuori tyttömäisen kaunis äiti lepäämässä kuolleena arkussa. Kuten Pieni Runotyttö hän kirjoitti kirjeen kuolleelle äidilleen. Isä jätti Maudin äidin vanhempien hoitoon ja muutti itse Länsi-Kanadaan, jossa hän avioitui uudelleen ja kuoli nuorena. Maud oli käytännössä orpo.

Montgomeryn lapsuudelle oli ominaista loputon rakkaudennälkä ja tunne yksinäisyydestä ja erilaisuudesta. Isovanhemmat pitivät aineellisesti hyvää huolta Maudista, mutta eivät ymmärtäneet yliherkän ja ainutlaatuisen lahjakkaan tytön emotionaalisia tarpeita.

Isoisä oli ankara ja dominoiva, isoäiti kylmä ja estynyt. He uskoivat, että hellyyden osoittaminen pilaa lapsen. Isovanhempien kodissa ja koko kylässä vallitsi ankara kalvinistinen uskonnollisuus, jossa sekä Jumalan että ihmisten rakkaus tuli ansaita moitteettomalla käytöksellä.

Pieni Runotyttö

”Minulla ei ollut muuta seuraa kuin kirjat ja yksinäiset vaellukset metsässä ja niityillä. Kasvoin pakostakin sisäänpäinkääntyneeksi ja loin itselleni mielikuvitusmaailman, joka oli erilainen kuin todellisuus, jossa elin", Montgomery kirjoitti lapsuudestaan.

Hän kulki lapsena meren rannalla ja metsässä ja lausui ääneen ihailemiensa runoilijoitten Byronin ja Longfellow'n säkeitä. Hän alkoi kirjoittaa jo lapsena runoja isoisän hoitaman postitoimiston vanhojen kuittien taakse.

Hän liimasi päiväkirjansa ensimmäiselle sivulle runonsäkeen, jossa kirjailijan elämää verrattiin jyrkkään ja kiviseen alppipolkuun. Mutta huipulle päästyään hän voi kirjoittaa ”naisen vaatimattoman nimen maineen kirjoihin”.

Nuorella Maudilla oli erinomainen muisti, loistava mielikuvitus ja rautainen tahto. Hän opiskeli opettajaksi ja alkoi lähettää runoja ja kertomuksia kanadalaisiin ja yhdysvaltalaisiin lehtiin alkaen ansaita yhä paremmin.

Velvollisuudentuntoa
ja haaveita kirjallisesta urasta

Itsenäisen virkanaisen ura loppui lyhyeen, sillä isoisä kuoli ja Maud tuli takaisin kotiin hoitamaan isoäitiä, postitoimistoa ja taloutta.

”Sisäisesti kyyneliin saakka kyllästyneenä” hän teki kaiken, mitä uskoi ympäristönsä häneltä odottavan. Hän soitti urkuja kirkossa, huolehti siellä kukista ja opetti pyhäkoulussa. Oli alkanut elinikäinen kamppailu velvollisuuden ja henkilökohtaisten toiveitten välillä.

Haave kirjailijan urasta ei kuitenkaan sammunut. Maud oli välillä vuoden toimittajana Halifaxissa. Taloustöitä tehdessään hän merkitsi esiliinan taskussa olevaan muistikirjaan juonenaiheita, nasevia sanontoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Iltaisin hän kiipesi ullakkokamariinsa ja kirjoitti.

Eräänä päivänä Maud luki muistikirjastaan merkinnän ”vanha pariskunta haluaa orpokodista pojan, mutta saa vahingossa tytön”. Hän alkoi kirjoittaa jatkokertomusta lastenlehteen. Aihe oli niin kiehtova, että siitä syntyikin kirja. Mutta kustantaja toisensa jälkeen palautti käsikirjoituksen, ja se lojui välillä unohdettuna kenkälaatikossa.

Maailmanmaine

Vuonna 1908 ilmestyi Maudin esikoiskirja, kertomus punatukkaisesta orvosta Annasta. 32-vuotias Montgomery huomasi hämmästyksekseen tulleensa kuuluisaksi kirjailijaksi, jolle tulvi onnittelukirjeitä eri puolilta maailmaa.

Huomattavin tuli 73-vuotiaalta Mark Twainilta, joka ylisti Annaa maailmankirjallisuuden viehättävimmäksi lapsihahmoksi Lewis Carrollin Liisan ilmestymisen jälkeen.

Ikionnellisena siitä, että kirja yleensäkin julkaistiin Montgomery oli myynyt kaikki oikeudet kirjaan. Kirja ja siitä tehty Hollywood-elokuva eivät tehneet häntä rikkaaksi. Hän kävi vuosikausia oikeudenkäyntejä kustantajaa vastaan.

Maine ei muuttanut myöskään hänen arkeaan. Kuten ennenkin hän kävi pari kertaa vuodessa läheisessä pikkukaupungissa. Hän teki yhden matkan kustantajansa luo Bostoniin. Sikäläinen kulttuurielämä olisi vetänyt puoleensa.

Masennuksen aika

Ahdistus alkoi vaivata häntä. Hän ei uskaltanut mennä lääkärille juorujen pelosta vaan käveli edestakaisin huoneessaan öisin ja purki masennuksen päiväkirjoihin. Hän pelkäsi varsinkin seksuaalisia tunteitaan. Takana oli purettu kihlaus komean serkun kanssa ja kiihkeä rakastuminen kouluja käymättömään maanviljelijäperheen poikaan opettajana ollessa.

Kylän ainoa oppinut mies oli pappi. Maud kihlautui hänen kanssaan monen vuoden salaisen seurustelun jälkeen. Kihlapari päätti pitää kihlauksenkin salassa ja odottaa kunnes isoäiti kuolisi ja Maud vapautuisi velvollisuudestaan.

Viiden vuoden kihlauksen jälkeen Maud avioitui 41-vuotiaan Ewan Macdonaldin kanssa. Maud uskoi, että alkaisi kahden sivistyneen ihmisen järkevä ja tasainen liitto. Pariskunta teki häämatkan Eurooppaan.

Maalaispappilan
superrouvan salaisuus

Maud oli julkaissut ennen avioitumistaan jo useita kirjoja. Pastori Macdonald vei tämän kuuluisan vaimonsa pieneen maalaiskylään lähelle uneliasta ja yhä viktoriaanista Torontoa, joka oli samankokoinen kuin sen ajan Helsinki.

Lempeä hymy huulillaan Mrs. Ewan Macdonald osallistui kirkollisen elämän ja kyläyhteisön kuvioihin: tikkaustalkoisiin, häihin, hautajaisiin ja myyjäisiin. Hän tuli kuuluisaksi lukuisista kotikäynneistään, ohjasi näytelmäkerhoa ja opetti pyhäkoulussa eli oli täydellinen pohjoisamerikkalainen 1900-luvun alun papinrouva.

Koti oli erinomaisessa järjestyksessä ja ruokalistat valmiina palvelijalle kahdeksi viikoksi eteenpäin. Pappilan rouva leipoi hurmaavia kakkuja, ja hänen pitsimallinsa saivat palkintoja valtakunnallisilla messuilla.

Samalla aikaa menestyskirjailija Montgomery sai ihailijapostia eri puolilta maailma korikaupalla. Sitä tuli Afrikasta ja Intiasta asti jopa merimiehiltä, lähetyssaarnaajilta ja siirtomaasotilailta. Hän matkusti Yhdysvaltoihin kirjakiertueille. Hän oli loistava puhuja, viehättävä ja vilkas seuraihminen. Hänen ulkomuotonsa oli aina viimeistellyn tyylikäs ja vaikuttava. Hän rakasti kauniita vaatteita. Näytti siltä, että Mrs. Ewan Macdonald, ystäville pelkkä Maud, oli oman aikansa supernainen.


Pappilan salaisuus

Kukaan ei ehtinyt huomata, että jokin oli vialla pappilassa. Kihlausaikanaan Ewan Macdonald oli jatkanut opintojaan Skotlannissa ja kuullut siellä tulisen saarnan predestinaatio-opista. Hän uskoi olevansa kadotukseen määrätty ja kärsi loppuelämänsä unettomuudesta ja masennustiloista.

Maudille aviomiehen sairaus oli täydellinen yllätys. Myöhemmin hän sai kuulla miehensä lääkäriveljeltä, että tälläö oli ollut jonkinlaisia mielenterveydellisiä ongelmia jo opiskeluaikana. Maud salasi miehensä sairauden kaikilta. Sehän oli pakko tehdä, sillä muutoin mies olisi menettänyt virkansa. Perheen kaksi poikaa kävivät pienestä pitäen sisäoppilaitoksessa koulua.

Kirjeenvaihtotoverit
sydänystävinä

Kuten lapsenakin Maud pakeni arjen karuutta luontoon ja kirjoihin. Hän rakasti kissoja ja piirsi nimikirjoituksensa perään usein lystikkään mustan kissan. Hänen miltei kahtiajakautunut persoonallisuutensa tulee esille päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta, jota hän kävi kahden miehen kanssa lähes 40 vuoden ajan. Kanadan preerialla asuva opettaja ja skotlantilainen lehtimies olivat hänen platonisia ystäviään, joiden kanssa hän saattoi keskustella mistä hyvänsä.

Nämä miehet lähettivät lahjoja Maudille ja hänen perheelleen. Postissa tuli kukkasipuleita, kirjoja, lehtileikkeitä, prässättyjä kasveja ja fossiileja. Kymmenien sivujen pituisissa kirjeissä keskusteltiin puutarhanhoidosta, tähtitieteestä, filosofiasta, uskonnosta ja tietenkin kirjallisuudesta. Maud tapasi kumpaakin vain kerran tai pari.

Maud Macdonald kärsi sen ajan kirkollisen elämän ahtaudesta ja tunsi elämänsä karuksi ja epätäydelliseksi. Vaikka hän sai paljon tunnustusta, hän ei saavuttanut tavoitettaan kirjailijana. Hän oli katkera siitä, että alistui kirjoittamaan yhä uusia kirjoja Annasta ja Runotytöstä. Hän kadehti toisen Torontossa asuvan kirjailijan, nimittäin Jalna-kirjojen kirjoittajan Mazo de la Rochen rikkautta ja vapaata elämää.


Viimeiset vuodet Torontossa

Aviomiehen jouduttua sairaalaan Maud koki itsekin hermoromahduksen. Vuosikymmenien julkisivu murtui. Vasta silloin hän uskoutui lähimmille ystävilleen.

”Toivon, että muistatte minut sellaisena kuin olin ennen ”, hän kirjoitti. Viestinä lukijoilleen hän oli sanonut jo aikaisemmin :”Ne jotka lukevat minun kirjani, tuntevat minut sellaisena kuin minä todella olin."

Pirkko Anna Amnell

Tämä artikkeli on julkaistu vuonna 1989 nimellä Pirkko Pekkarinen.

Joyce Carol Oates ja koulu.

Vuonna 1944 tuleva kirjailija ja Princetonin yliopiston kirjallisuuden professori Joyce Carol Oates menee kouluun kynäkotelo ja eväslaukku mukanaan. Hän on kuusivuotias. Hän ei osaa lukea. Hänen kotonaan on vain muutama kirja.

Joyce Carol Oatesin pieni koulutalo on yhden huoneen kyläkoulu puurakennuksessa. On puulämmitys, oppilaiden täytyy pitää kylmällä säällä lapasia ja hattuja luokassa. Ulkohuussit. Vuotava katto. Paljas lautalattia. Luokka tuoksuu lakalle ja savulle. Ikkunat ovat vanhuuttaan sameat. Täytyy siristellä silmiään nähdäkseen liitutaululle. Opettajankorokkeella istuu pöytänsä takana Mrs. Dietz, alipalkattu ihanteellinen ja ystävällinen opettaja.

Samassa luokassa on 6-16 vuotiaita oppilaita. Oppilaat tavaavat ja lukevat ääneen. He lausuvat runoja. Koulukirjat ovat amerikkalaiseen tyyliin edellisiltä ikäluokilta perittyjä. Koulun lähellä on tyhjiä tontteja ja joki, johon menevät ulkohuussien tuotteet ja jossa koulupojat uivat. Koulun pihalla leikitään. Joyce on hyvä juoksija. Kun opettaja soittaa kelloa koulun rappusilla, Joyce ryntää innoissaan luokkaan. Hän rakastaa koulua.

Luokassa on pari hyllyllistä kirjoja: Melvilleä, Mark Twainiä, Hawthornea, Thoreauta ja unohtuneita vanhempia”klassikoita” sekä Websterin sanakirja, ihmeellinen paksu kirja täynnä sanoja. Joyce voittaa tavauskilpailusta oman sanakirjan.

Joyce Carol Oates kirjoittaa, että koulu oli hänelle turvapaikka, vastakulttuuri ympäristön kaoottisuudelle ja karkeudelle.

Hänen kotonaan oli Poen novelleja, ja hän sai lahjaksi kahdeksanvuotiaana kirjan Liisa ihmemaassa. Hän uskoo, että molemmilla kirjoilla oli ratkaiseva vaikutus hänen elämässään, varsinkin Lewis Carrollin kirjalla. Hän meni peilimaailmaan eikä oikeastaan tullut sieltä koskaan takaisin. Peilimaailmasta, tavallisen maailman ”vastamaailmasta” tuli hänelle vallitseva kulttuuri. Hänestä tuli kirjailija.

Joyce Carol Oates: The Faith of the Writer. Life, Craft, Art. 2003.

Kun Agatha tiskasi astioita ja punoi juonia

"Paras aika kirjan suunnitteluun on silloin, kun tiskaa astioita", sanoi Agatha Christie. Hänen omaelämäkertansa on erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Toisen miehensä arkeologi Sir Max Mallowanin kaivauksilla Agatha Christie toimi usein kokkina. Mutta ensimmäiseksi rakennettiin kuitenkin aina mökki, jossa Agatha sai kirjoittaa.

Agathan miehen työtovereita oli myös suomalainen itämaisten kielten professori Aapeli Saarisalo ("Songs of the Druzes, 1932), joka oli hyvin originelli persoona. Saarisalo vaikutti jotenkin hämmentyneeltä, kun kysyin häneltä Agathasta hänen ollessaan Vanhalla ylioppilastalolla kertomassa elämästään.  " Hän oli mukava rouva", hän vain sanoi.  Ehkä hänelle oli ollut yllätys, että tuosta mukavasta Mallowanin rouvasta tuli maailmankuulu.

Mansfield vs. E.M.Forster

E. M. Forster tunnetaan ehkä meillä Suomessa parhaiten hänen romaaniensa filmatisoinneista.(A Room with a View, Howard's End, Passage to India)

Uuden Seelannin ylpeys, novellin uudistaja Katherine Mansfield kirjoitti päiväkirjaansa E. M. Forsterista:

"Forster ei pääse koskaan pitemmälle kuin teekannun lämmittämiseen....Kokeilkaa, eikös tunnukin lämpimältä? Eikö olekin hyvin lämmitetty teekannu? Mutta teetä siinä ei ole."

Tämä pilkka menee ohi, jos ei tunne perinteistä englantilaista teen valmistamista.

Viime vuosiin asti englantilaisissa toimistoissakin oli "tealady", nainen joka tuli laittamaan oikeaa teetä työntekijöille.

Teen valmistaminen alkaa teekannun lämmittämisestä. Teekannu täytetään kiehuvan kuumalla vedellä. Kun kannu on lämmennyt, vesi kaadetaan pois ja kannun pohjalle pistetään teelehdet, teelusikallinen kutakin kuppia kohden ja sitten vielä yksi ylimääräinen.

Teeveden tulee olla "raikasta" ja kylmää, kun se laitetaan vesipannuun kiehumaan. Juuri kun se aloittaa poreilun, pannu otetaan liedeltä ja vesi kaadetaan teelehtien päälle. Muutaman minuutin haudutus, ja sitten tee on valmista kaadettavaksi kuppeihin.

"Pouring the tea" oli kunniatehtävä kanadalaisissa naisyhdistysten tilaisuuksissa. Teen kaataja istui pöydän päässä arvokkaana ja kaatoi teetä teekannusta tilaviin kuppeihin, joita pari muuta naista vei vieraille. Kupit olivat usein kaikki eri näköisiä, vaikkapa kukkasarjaa. Tai viikonpäivien tai kuukausien mukaisesti koristettuja. En tiedä, oliko tämä vain kanadalainen tapa.

Minut neuvoi oikeaoppisen teen valmistamiseen Miss Doris Dunstone. Hän opetti englantilaisen sivistyksen muita alkeita puolipäivälastentarhassa ja kielen hienouksia aikuisille. Olin opiskelija ja lastentarhassa harjoittelijana hankkiakseni vuokrarahan ja hioakseni kielitaitoani.

Lastentarhassa oli joka päivä teetauko. Lapset istuivat pikkupöytien ääressä ja saivat maitoa ja keksejä. Me aikuiset joimme vahvaa teetä, johon kaadettiin runsaasti maitoa. Minusta tuli teenystävä.

Tätä kirjoittaessani olen miettinyt, mitä ihmettä Mansfield oikein tarkoitti kritiikillään E. M. Forsterista.

(Tarkkaavainen lukija huomasi varmaankin, että vesi oli jäänyt pois ohjeestani ensi kirjoittamisella. Kuten moni kirja niin myös teen laittaminen voi jäädä kesken.)

Levottomina aikoina paetaan historiaan - ja salapoliisiromaaneihin

P.D. James on sitä mieltä, että ihmiset pakenevat levottomina aikoina salapoliiisiromaanien pariin. Ks. "Mikä salapoliisiromaaneissa kiehtoo?"

Virginia Woolf ja neulominen.

Nuken renessanssimekko on Blogisiskon omia käsitöitä. On tullut neulottuakin. Pitäisikö perustaa käsityöblogi?

Blogisanomat ihmettelee sitä, että neuleblogit ovat täyttäneet suosikkilistan alkupään. Mutta neulomisella on arvokkaita kätkettyjä yhteyksiä kulttuuriin, mikä voisi tehdä siitä entistä kuumemman suosikkilistassa.

”Minusta oli mukavaa jutella hänen kanssaan, mutta ei hänen kirjoittamisensa ollut kummoista. Minusta hän oli kaunis pikku neulojatar.” Näin sanoi teräväkielinen englantilainen älykkö Edith Sitwell Virginia Woolfista.

Vanessa Bell on maalannut ainakin yhden kuvan sisarestaan neulomassa. Woolfin kirjoissa on paljon viittauksia neulomiseen. Hän kertoo jopa miehestä, joka neuloi omat sukkansa.

Nuorukaiset, jotka luulevat kapinoivansa vanhempaa sukupolvea kohtaan neulomalla itselleen pipoja, ovat tosiasiassa edwardiaanisia harrastuksesssaan. Ei mitään uutta auringon alla. Tämän helteisen heinäkuun auringon alla nuo pipot taitavat olla kuitenkin liikaa.

Agatha Christie ja P. D. James

Kouvolassa on menossa dekkaripäivät. Dekkaripäivät täyttää ensi kesänä 10 vuotta.

Omat dekkarisuosikkini ovat Agatha Christie ja P.D. James. Jos vertaisin heitä, sanoisin, että Christie on romantikko ja P.D. James realisti.

Christien kirjojen maailma on monessa suhteessa viktoriaaninen, ja tapahtumapaikkoina ovat eksoottiset kaukaiset paikat tai kuvakirjamaisen kaunis englantilainen maaseutu.

P.D. James kuvaa meidän aikamme Englantia, yhtä hyvin arvokkaita katedraaleja ja yläluokan hienostuneita asuntoja kuin surkeita slummeja. Rikosten motiivit tulevat usein muutoksista avioliitto-, adoptio- ja eläkelaissa, ja henkilöt ovat kaikista yhteiskuntaluokista.

Kirjailija kuvaa henkilöittensä lapsuuden traumoja ja ympäristön paineita, mutta mukana ei ole vain sääli, vaan myös oikeus. P.D. James pitää kirjallisena esikuvanaan klassista englantilaista salapoliisiromaania, varsinkin Dorothy L. Sayersiä, mutta yhdistää siihen yhteiskunnallisen realismin, joka hänen hienon tyylinsä ohella on saanut kriittiset kirjallisuudenarvostelijat pitämään hänen kirjojaan merkittävinä.

P.D. James on sitä mieltä, että klassinen englantilainen salapoliisiromaani on niin kuin anglikaaninen kirkko. " Sillä on vahvat perinteet, se on suvaitsevainen, kunnioittaa älyä ja on moraaliltaan ehdoton."

Mikä salapoliisiromaaneissa kiehtoo?

Kuvassa P. D. James vuonna 2014 . Public domain photo.

”Nykyajan ihminen istuu kotonaan levottomassa suurkaupungissa monen lukon takana, pelkää murtovarkaita ja terroristeja ja rentoutuu lukemalla pienestä kylästä, jonka rauha ja moraalinen järjestys järkkyvät murhan vuoksi, mutta palautuvat lopulta ennalleen.

Salapoliisiromaanien lukijat ovat älykkäitä ja vaativat kirjalta paljon. Heillä on usko hyvyyteen, järjestykseen ja onneen. He uskovat järjelliseen maailmankaikkeuteen, jossa asiat selviävät lopulta.” Näin ajattelee P. D. James, joka on itsekin salapoliisiromaanien kirjoittaja.

Kun Conan Doyle julkaisi yli sata vuotta sitten ensimmäisen kirjansa Sherlock Holmesista, joku kriitikko arveli, että salapoliisiromaani tulee olemaan vain ohimenevä oikku kirjallisuudenlajina. Mutta näin ei ole käynyt. Salapoliisiromaanit ovat säilyttäneet suosionsa ja tulleet suorastaan salonkikelpoisiksi. Parhaat kirjailijat innostuvat kirjoittamaan niitä Suomessakin.

P.D. Jamesin mielestä salapoliisiromaani on paitsi huvitusta ja pakoa omasta turvattomuudesta myös kokeilua syyllisyydestä sekä lukijalle että kirjoittajalle: tunnen syyllisyyttä, olen olemassa. Lukija on kuitenkin turvassa, sillä salapoliisin syyttävä sormi ei osoita koskaan häneen.

Salapoliisiromaani on P.D. Jamesin mielestä nykyajan moraliteetti. Salapoliisi astuu näyttämölle kuin kostonenkeli, paljastaa älyllään ja rohkeudellaan syyllisen ja palauttaa järjestyksen. Salapoliisiromaaneissa ei ole onnellinen loppu, mutta rikollinen paljastuu, joutuu kiinni ja kuolee.On ymmärrettävää, että salapoliisiromaanit eivät ole rikollisten lempiluettavaa, vaan ennemminkin niiden, jotka tuskin koskaan tulevat tekemisiin lain kouran kanssa.

Onko P. D. James oikeassa? Vai onko joitain muita syitä, joiden vuoksi dekkarit kiehtovat entistä enemmän ja klassiset englantilaiset salapoliisiromaanien kirjoittajat kuten Agatha Christie ja P. D. James säilyttävät suosionsa? ©
(Kirjoitus perustuu kirjoittajan omaan artikkeliin P. D. Jamesista.)

Kirja kuistilla

On kirjoja, joiden ääreen palaamme yhä uudestaan. Ne ovat kuin uskollisia ystäviä, jotka eivät petä koskaan. Ne ilahduttavat ja lohduttavat, ne palauttavat mieluisia muistoja aikaisemmista kerroista, jolloin olemme niitä lukeneet. Varsinkin kesälomalla palaamme niiden pariin, kun talven vaivat ja kevään kiireet ovat haihtuneet.

On kesäkirjoja, joita olemme lukeneet verannalla, riippumatossa, kesämökillä sateen ropistessa kattoon, uimarannalla, lentokoneessa matkalla lomalle tai vaikkapa parvekkeella tai puistonpenkillä kaupunkikesässä. Joillakin on kesähuvilallaan varsinainen kesäkirjasto, jota ovat lukeneet monet sukupolvet. Mitkä ovat Sinun kesäkirjojasi?

Photo: Anna Amnell
Kuvassa on mieheni isovanhempien Maria ja Oskar Amnellin entinen talo Lohjalla, entinen Terijoen huvila, jonka Oskar kunnosti.

Blogisiskot

Ensimmäinen Blogisisko-kirjoitukseni (6/2005)
Olen antautunut. Blogalisaatio on vallannut minutkin. Blogeissa ravaaminen on vetäissyt mukaan blogosfääriin. Joku voisi sanoa, että blogomania on vallannut minut. Mutta en ole yksin.Bloggaajia on näinä aikoina yli 10 miljoonaa, kertoo eräs amerikkalainen naisten nettijulkaisu. Tarkoittaneeko tämä pelkästään Amerikkaa vai koko maailmaa?

Minusta on tullut Blogisisko. Sama nettijulkaisu kertookin, että 56 prosenttia bloginpitäjistä on naisia. Vaikka suurin osa bloggaajista on nuoria, uskollisimpia lienevät aikuiset naiset. Blogit ovat yksi keino luoda naisverkostoja.


Bloginpitäjät kirjoittavat blogeihinsa keskimäärin kerran kahdessa viikossa. Aika yllättävää? Se blogiverkosto, jossa olen käynyt, on paljon aktiivisempaa. Ehkäpä nämä uudet kommunikaatiokeinot, kännykkä ja internet, sopivat meille muuten niin vähäpuheisille suomalaisille.

Blogin aloittaminen on vaikeaa. Tähän asti olen selvinnyt yksin. No, täytyy tunnustaa: on ollut yksi käynti Kirjailijan häiriöklinikalla. Muuten en olisi edes tässä vaiheessa. Onko olemassa helppoja sääntöjä bloggaamiseen? Tällä menolla tämä blogi on pitkään ns. riisuttu malli ilman linkkejä. Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet innostamassa.