perjantaina, huhtikuuta 10, 2009

Muutos

April in Helsinki

Kiirastorstain taivas Helsingissä vuonna 2009.

Olen ihan ihmeissäni siitä, miten paljon Suomi on muuttunut viidessä vuodessa. Ennen oli Hesarissa pilkkakirjoituksia pääsiäisenä, nyt Hesari kirjoittaa omalla tavallaan hurskaammin kuin kirkolliset lehdet. Hesarin kulttuuriosaston päällikkö kirjoittaa katkerana siitä, että hän kuuluu huijattuun sukupolveen - hän käyttää paljon voimakkaampaa ilmausta. Poikani oli ihan samaa mieltä Saska Saarikosken kanssa, hänkin muistaa nuo historian oppikirjojen hymistelyt. Poikani lähti kuitenkin jo teini-ikäisenä pois Suomesta, joten ei ehtinyt tottua Kekkosen ajan vaikenemiseen ja valheellisuuteen.

Suomi on siis muuttunut. Mutta onko meillä toisaalta edelleen samanlaista tosiasioiden kieltämistä ja kaunistelua kuin itäisessä naapurimaassamme? On varmaankin hirveä häpeä, että on ollut Neuvostoliiton kaltaisen valtion kansalainen. Siellä piti kokea onnellinen lapsuus ja nuoruus, siellä piti hakea paikkaansa yhteiskunnassa. Tunnen syvää myötätuntoa tavallisia venäläisiä ja Neuvostoliiton alistamina olleita kansoja kohtaan. Siksi Sofi Oksasen "Puhdistus" koskettaa.

Sekä suomalaiset että venäläiset valheessa eläneet ja kukoistaneet - ja edelleen korkeissa asemissa elävät - eivät ansaitse sääliä niin kuin eivät ansaitse natsien aatteita ajaneetkaan. Voimmeko antaa heille anteeksi, vaikka he tiesivät, mitä tekivät?

En olisi koskaan uskonut suomalaisen kulttuuriväen käsittämättömän sitkeää neuvostomyötämielisyyttä, jos en olisi ollut mukana Kiiltomadon keskusteluissa. Siellä vuoden 2004 pääsiäisenä olivat aatettaan kiljuen ja herjaten puolustamassa monet kirjallisuuden edustajatkin, jotka edelleen vaikuttavat kulttuurissamme, myös täällä blogeissa.

Klikkaa sanaa Kiiltomato, niin näet kaikki kirjoitukseni siitä aihessta. On siitä hauskojakin muistoja.

Täällä Mekin saamme nyt puhua (Kiiltomadon keskustelut poistettiin netistä, mutta olin sitä ennen tulostanut suurimman osa niistä, joihin osallistuin.)

torstaina, huhtikuuta 09, 2009

Mikael Agricola eli jännittävän elämän

Mikael Agricola, Finland

Mikael Agricola eli jännittävän ja työntäyteisen elämän. Hänen maailmaansa olivat 1500-luvun Ruotsi, jossa suomalaiset elivät, Wittenberg ja sen yliopisto sekä Iivana Julman Venäjä. Hän kuoli tultuaan rauhanneuvotteluista Venäjältä. On sanottu, että Iivana Julman seurassa oleminen oli samaa kuin olisi ollut Stalinin kanssa samassa huoneessa. Kuva: Anna Amnell (Klikkaa kuvaa ja katso muitakin kuviani Agricolasta)
Wikipediassa on laaja artikkeli Agricolasta.

Pidin kovasti Pirkko Saision ohjaamasta Agricola-lyhytelokuvasta, joka näytettiin Suuret suomalaiset -kilpailun yhteydessä TV:ssä. Siinä oli saavutettu hyvin 1500-luvun tunnelma, sen ajan nuorten viaton seurustelu, Mikael Agricola ihmisenä, joka eli rauhallista oppineen kirjailijan ja kääntäjän elämää tuona rajuna aikakautena. Hänen rooliaan uskonpuhdistajana ei siinä käsitelty, mutta sehän on kaikille tuttu, ainakin niille, jotka ovat lukeneet koulussa kirkkohistoriaa.

keskiviikkona, huhtikuuta 08, 2009

Lahjaksi hevosenlantaa

Kanadan gladiolukset

Minulla oli Kanadassa puutarha. Koska tyttäremme lempiväri oli vaaleanpunainen, kasvatin hänen vaaleanpunasävyiseen huoneeseensa vaaleanpunaisia gladioluksia.

Asuimme ensimmäiset kaksi vuotta Kanadassa pienessä kaivoskaupungissa. Se oli tyypillinen pohjois-amerikkalainen kaupunki, jossa oli valkoisia omakotitaloja ja lukuisia kirkkoja. Ne olivat erityisen hyvässä kunnossa, sillä oli ollut työttömyyttä ja miehet olivat kunnostaneet talojaan ja kirkkojaan, maalanneet niitä, korjanneet verannat ja katot.

Peruskoulu oli parin korttelin päässä. Kaksi nuorempaa lastamme kävivät sitä, ja koulupäivän loputtua kissamme Toby meni heitä odottamaan vastapäiseen kadunkulmaan. Vanhin lapsista matkusti koulubussilla lukioon, joka sijaitsi viereisessä kaupungissa, johon tämä pikkukaupunki oli virallisesti liitetty, mutta kukaan ei ollut huomaavinaankaan sitä. Oli oma klubi, jossa oli pieni uima-allas, oli keilarata ja kirjasto.

Meille oli uutta asua omakotitalossa. Aloin hoitaa innokkaasti puutarhaa heti ensimmäisenä keväänä. Mieheni teki vanhoista ikkunakehyksistä minikasvilavan, jonne laitoin taimia. Koska asuimme noin Pohjois-Ranskan korkeudella, kevät alkoi aikaisin. Mannerilmastossa talvet olivat hyvin kylmiä, kovimmillaan 40 astetta, lunta saattoi tulla suuria määriä. Kevät tuli äkkiä, ei vähitellen niin kuin Suomessa.

Ensimmäisenä keväänä hyvä ystävämme toi yllätyslahjan: kuormallisen hevosenlantaa, jota hän oli saanut ratsastuskoululta. Entisenä maalaisena ja pikkukaupunkilaisena tiesin saaneeni loistolahjan. Ja niin se oli. Ruusut, gladiolukset ja muut kukat kukoistivat.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin äsken Hufvudstadsbladetista, että eräs pariisilainen ravirata (Paris-Vincennes) jakaa ilmaiseksi hevosenlantaa ravivierailleen. Ranskassa on miljoona hevosta, ja ne tuottavat 20 tonnia lantaa päivässä. Nyt suositellaan ihmisiä käyttämään puutarhoissa ja parvekkeilla tätä aitoa lannoitetta. (Fri hästdynga för planeten. TT-AFP. HBL 8.4.2009)

Rakastettavaan ranskalaiseen ylenpalttiseen tyyliin lantaa mainostetaan hevosenlannan aatelina, joka on 100% luonnollista, ranskalaista ja geenimuuntelematonta. Näytteet on jaeltu ylellisissä lahjapakkauksissa. Onnellisia nuo ranskalaiset! He osaavat tehdä kaikesta juhlaa, markkinoida hevosenlannankin ilmaisena ylellisyystuotteena.

Kommentti: Miten selvisin 1970-luvusta?



Tämä on kommentti Anita Konkan blogin kirjoitukseen Isokoskelot ja Stallari. Jokin siinä kirjoituksessa ja varsinkin kirjoittajan kommentissa kosketti ja synnytti tämän spontaanin kommentin, jonka koen terapeuttisena.

Selvisimme 1970-luvun sillä, että eristäydyimme melkein kokonaan suomalaisesta kulttuurista. Meillä ei ollut TV:tä, radiota eikä meille tullut suomalaisia lehtiä. En tunne mitään sen ajan lauluja tai näytelmiä. Aikaisemmin kävimme jatkuvasti teatterissa.

Olin opiskelija ja kotiäiti, sitten mieheni oli muutaman vuoden koti-isänä ja jatko-opiskelijana, ja minä tein kahta työtä opettajana.

Se oli kuitenkin elämäni onnellisinta aikaa, sillä lapset olivat pieniä. Mutta teen edelleen surutyötä sen nuoren naisen puolesta, joka olin silloin. Olisin halunnut kirjoittaa, mutta se olisi ollut mahdotonta sen ajan kulttuuri-ilmapiirissä. Minä luin, luin ja luin lapsille ääneen ja itselleni iltaisin. Mieheni teki vapaa-aikoinaan tutkimustyötä. Kuuntelimme klassista musiikkia.

Haaveilimme koko ajan muutosta ulkomaille ja lopulta pääsimme vuonna 1979 Kanadaan. Muistan sen suunnattoman vapauden ja onnen tunteen, joka valtasi minut uudessa, monikulttuurisessa ja vapaassa maassa.



Ajattelimme, että emme tule koskaan takaisin.