Tätä ei ole tapahtunut ennen. Tämä kukka on ollut meillä monta vuotta ja kukkinut aika säännöllisesti joka vuosi.
My very old blog. Vuodesta 2005-
perjantaina, helmikuuta 29, 2008
Uusi lehti orkidean varressa
Tätä ei ole tapahtunut ennen. Tämä kukka on ollut meillä monta vuotta ja kukkinut aika säännöllisesti joka vuosi.
torstaina, helmikuuta 28, 2008
Blogilista on entistä hitaampi
Olen laittanut tänä aamuna kaksi kuvaa ja kirjoitusta blogiini, mutta Blogilista ilmoittaa edelleen tänään klo 23: 15, " Päivitetty: 27.2.2008 klo 07:49". olen käyny klikkaamasssa blogiani - se ai auta.
Tuntuu naurettavalta kirjoittaa blogiin, kun Blogilista on noin hidas.
Tuntuu naurettavalta kirjoittaa blogiin, kun Blogilista on noin hidas.
Norssin remontti Kalevalan päivänä
Helsinki roofs
Originally uploaded by amnellanna
Jos klikkaat kuvan suuremmaksi, voit nähdä Suomen lipun vasemmassa kulmassa.
tiistaina, helmikuuta 26, 2008
maanantaina, helmikuuta 25, 2008
Kuvien lainaaminen
Kuva: anna amnell
Joku kertoi, että tämä valokuvani on sivulla www.webbisivu.com/koira-kennel.
Lisäys:
Täältä kuva löytyi. Ehkä tämä on jonkun teini-ikäisen websivu.?? O.K.
sunnuntai, helmikuuta 24, 2008
Outoa ihmisvihaa TV-ohjelmassa "Dodon selviytymisopas".
Dodo. Kuva: Mansur 1600-luku. (keskellä oleva lintu)
Katsoin televisiosta Prisman ohjelman "Dodon selviytymisopas" (TV 1. 24.2.2008 klo 13.50-14.45). Ohjelma oli selvästikin kohdistettu myös lapsille ja nuorille, sillä siinä oli runsaasti huumoria ja kauniita kuvia luonnosta. Se oli tavallaan kuin hauska eläinsatu, jossa eläimet puhuvat kuten ihmiset ja antavat toisilleen ja ihmisille neuvoja. Uskoisin, että tämä osa ohjelmasta lisäsi ihmisten rakkautta luontoa ja eläimiä kohtaan ja halua suojella niitä.
Ohjelmassa näkyi myös vanha ystäväni Martha, maailman viimeinen muuttokyyhky eli villikyyhky, jolle olisin voinut omistaa kirjani "Aurora ja villikyyhkysten aika". Olihan Torontossa ja varsinkin Don-joen laaksossa vielä vähän ennen kirjan tapahtumien aikaa eli 1800-luvun loppupuolella vielä suuria määriä muuttokyyhkyjä (passenger pigeons, wild pigeons). Niitä oli niin paljon, että niitä piti pyydystää verkoilla, jotta ne eivät olisi tuhonneet kokonaan satoa. Villikyyhkyjen hävittämisessä mentiin kuitenkin liian pitkälle. Siihen vaikutti myös lintujen kyvyttömyys tajuta vaara ja paeta. Tätä "viallisuutta" korostettiin monien lajien tuhoutumisessa.
Ohjelma oli mielenkiintoinen ja hyvin tehty, hauskakin, kunnes ruutuun ilmestyi englantilainen paleontologi Michael Boulter. Harvoin näkee sellaista pohjatonta ihmisvihaa, kuin mitä Boulter osoitti ilmeillään ja sanoillaan. Hänen sanomansa oli selvä: Ihminen on tuhoutumassa, ja se on hyvä. Jää tilaa paremmille eläimille.
On sanottu, että Boulterin kirjan mielipiteet voivat herättää ihmiset tajuamaan luonnonsuojelun tärkeys. Mutta tuollainen ihmisvihahan synnyttää vain suuttumusta ja toisaalta toivottomuutta ja tietenkin ihmisvihaa ja itseinhoa katsojassa. Boulterin kaltaiset ihmisvihaajat eivät tuo optimismia ja toivoa varsinkaan lapselle ja nuorelle ihmiselle, vaan masennusta ja epätoivoa, jotka voivat purkautua dramaattisella tavalla.
Mikä saa ihmisen tuntemaan ihmisvihaa Boulterin tavalla? Mitkä asiat hänen henkilökohtaisessa elämässään ovat synnyttäneet tuollaisen asenteen? Eiväthän muut samoja asioita tutkineet syydä ilmoille tuollaista halveksuntaa ihmiskuntaa kohtaan? Rasistisia mielipiteitä pidetään sopimattomina ja suorastaan laittomina. Entä rasistiset mielipiteet koko ihmislajia kohtaan?
Ei tarvitse ihmetellä Jokelan tapausta, kun "luonnonsuojelu" lähettää tuollaisia viestejä.
lauantaina, helmikuuta 23, 2008
Norssi remontissa
Johanneksenpuisto, Helsinki. No snow in December.
Originally uploaded by amnellanna
Kuva: Anna Amnell. Jac. Ahrenbergin suunnittelema Normaalilyseo Ratakadulla Säynävän korttelissa.
Kun tämä kaunis rakennus pantiin pakettiin heinäkuun 2007 alussa,ensimmäinen ajatukseni oli: Tuo muovipaketti töröttää siinä kauan ja pilaa kokonaan maiseman.
Onneksi tajusin heti, että minulla on kaksi mahdollisuutta, joko harmittelen asiaa jatkuvasti tai muutan suhtautumistani.
Aloin kuvata kattoremontin vaiheita ja laitoin kuvat Flickriin kansioksi. Näin Norssin kattoremontista tuli kiinnostava projekti.
http://flickr.com/photos/amnellanna/sets/72157600564326289/
Kaipaan kaunista punaista kattoa, joka sopi minusta hyvin rakennukseen. On kiinnostavaa seurata, miltä maisema tulee näyttämään, kun katto valmistuu.
perjantaina, helmikuuta 22, 2008
Kiitos runoilijalle!
Aamuruskon ihmeen kuvasín marraskuussa 2006.
"Alati vaihtuva ihme
Taivasta
Tuota ihanaa
ja vaihtelevaista
Eivät herkkäsieluiset
lakkaa koskaan
ihailemasta."
-Una Reinman-
Omistettu Blogisiskolle
Olen kiitollinen Una Reinmanille tästä runosta. Una on tunnettu meille bloggaajille Hallatar-blogistaan.
Valot ikkunoissa
Remontin kohteena olevan talon kauneus tulee esille, kun valot syttyvät ikkunoihin.
keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008
tiistaina, helmikuuta 19, 2008
Helsinki
IMG_1915
Originally uploaded by amnellanna
Korkealla
Helsingin normaalilyseon rwmontti
Klikkaa kuvaa ja käy katsomassa kaikki remonttikuvat.
Kattoremontti
IMG_1937
Originally uploaded by amnellanna
Uusi katto alkaa paljastua.
Kaikki tähän asti otetut kattoremonttikuvat.
maanantaina, helmikuuta 18, 2008
sunnuntai, helmikuuta 17, 2008
lauantaina, helmikuuta 16, 2008
Phyllis A. Whitney
Kirjailija Phyllis A. Whitney on kuollut 104-vuotiaana. Hänen elämäntarinansa on yhtä jännittävä kuin romaani. Hän syntyi ja kasvoi Japanissa. Lue lisää.
Whitneyn romaanit ja kirjoittamisen oppaat ovat olleet hyvin suosittuja. esimerkiksi "Writing Juvenile Stories and Novels" 1986 [1976] on edelleen myynnissä ja siitä on otettu uusia painoksia. Kuvassa oleva kirja on kulunut minunkin käytössäni 1980-luvulta asti. Whitneystä kirjoitetaan suomalaisessa naisten kirjallisuuden blogissa.
Kielen opiskeleminen tuli palkituksi
Kuvassa olevat mukit ovat Fölkhälsanin Majblomman-mukeja. (Vappukukka)
Olemme tilanneet vähän yli vuoden ruotsinkielistä lehteä (HBL), sillä mieheni innostui kertaamaan kielitaitoaan. Hän osasi kouluaikana hyvin ruotsia, sillä hän oli ollut parina kesänä Ruotsissa renkinä maalaistalossa. Meille savolaisille ruotsin opiskelu on monikulttuurisuuden harjoittamista, sillä ei siellä Savossa paljon ruotsia kuullut muualla kuin koulutunneilla. Täällä Helsingissä on toisin, on ruotsinkielisiä naapureita, työtovereita ja nykyään myös kaksikielisiä sukulaisperheitä.
Mieheni ruotsin opiskeleminen palkittiin. Hän oli seurannut tarkkaan HBL:ssä ollut joulukalenteria, jossa arvottiin joka päivä palkintoja. Hän ei saanut vielä joulukuussa palkintoa, mutta joulun jälkeen arvottiin jäljelle jääneet palkinnot, ja meillä oli onnea, saimmme lahjakortin. Sillä saimme kahdeksan kaunista mukia. Koska kysymyksessä on kansanterveystyötä ja lääketieteellistä tutkimusta edistävä järjestö, ostimme neljä mukia lisää, ja nyt niitä on täysi tusina kannustamassa kielten opiskeluun.
Folkhälsan
Huom! Muki kuuluu Iittalan Teema-sarjaan, jonka suunnittelija on Kaj Franck.
torstaina, helmikuuta 14, 2008
Hyvää ystävänpäivää!
Ystävänpäivän taivas on kirkas sinivalkoinen. Pilvet ovat samanlaisia kuin vanhoissa maalauksissa. Puuttuvat vain cupidot istumasta pilvien päällä. Ehkä ne ovat siellä valmiina..
Ikolan Kaisa ihmettelee blogikirjoitukessaan sitä, miksi Suomessa puhutaan ystävänpäivästä, mutta Amerikassa se on enemmänkin rakastavaisten päivä. Kommenttini:
Hyvää ystävänpäivää!
Luulen, että syy "ystävänpäivään" on se, että nimi 'Valentinen' tai 'Valentinuksen päivä' haluttiin kiertää. Kirjoitin Suomeen Kanadasta Valentinen päivästä jo silloin, kun sitä ei vielä täällä vietetty. Vanha eurooppalainen juhlahan se on on. Siitä kirjoitti jo Shakespeare.
Monet amerikkalaisina pidetyt ilmiöt ovat alkujaan eurooppalaisia, niin myös esimerkiksi Halloween. Amerikkalaiset ovat olleet monesti perinteen säilyttäjiä.
Valentinuksen päivällä (Valentine's day) on uskonnollinen tausta.
Nimen muuttamisella ystävänpäiväksi menetettiin paljon historiaa - ja paljon tunnetta. Rakkautta on monenlaista. Valentine's day sisältää koko skaalan kiihkeästä romanttisesta rakkaudesta lähimmäisen rakkauteen ja vielä pitemmälle vai sanoisimmeko syvemmälle. Suomessa on tapana latistaa kulttuurinilmiöitä tai jopa pyrkiä poistamaan niitä kokonaan. Muodostuu suomalainen versio, jossa menetetään paljon.
keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008
Dramaattisia tekstiviestejä
Luulin jo, että kännykkäni on rikki. Minulle lähetetyt tekstiviestit eivät tulleet perille. Sitten huomasin, että olin tallentanut liikaa saamiani viestejä. Mutta millaisia viestejä!
"Kaikki suomalaiset evakuoidaan. Saavumme Helsinkiin huomenaamulla." 27.12.2004. Viesti Sri Lankasta.
Olimme vastassa lentoasemalla. Samassa koneessa kuin omaisemme tuli ihmisiä uima-asussa huopa harteillaan, iho naarmuilla ja mustelmilla ja lapsia ilman vanhempia. Kirkon kriisijoukot olivat auttamassa. Poikani ja miniäni olivat päässeet säikähdyksellä. He olivat olleet korkealla vuoristossa siihen aikaan, kun tsunami tuli. Loma keskeytyi, sillä hotelli, johon heidän oli määrä mennä seuraavaksi viikoksi, oli joutunut veden valtaan. Turistit lähetettiin tieltä pois. Oli tärkeämpiä asioita kuin turismi.
Sri Lankasta tullut ensimmäinen lyhyt, keskenjäänyt puhelu oli säikähdyttänyt meidät tosissaan: "Jakartassa on ollut maajäristys. Vesi nousee tänne asti. Olemme turvassa."
Uutinen tsunamista oli tullut Sri Lankassa matkaileville Jakartasta. Samaan aikaan Australiassa retkeilemässä ollut sukulainen, joka koti oli silloin Indonesiassa, ei tiennyt asiasta mitään, vaan lähetti viestin:
"Hyvää Boxing Daytä. Täällä Tapaninpäivä näyttää sujuvan shoppailun merkeissä." 26.12.".
Luettuani lisää tallessa olevia viestejä, päätin kirjoittaa vihdoinkin muistiin tärkeimmät niistä. Luonnoksistani eli omista viesteistä jääneistä kopioista, löytyi tämä viesti, jonka olin lähettänyt Mayanmarissa matkalla olevalle sukulaiselleni:
"Terveisiä 'sukujuhlasta', jollaiset mummon [vähää vaille 97-vuotiaana kuolleen äitini] hautajaisista tuli. Muisteltiin ja naurettiin paljon. Ikonigalleria-kabinetti oli upea. Seinät täynnä 1600-1700 -lukujen ikoneita 'luovutetulta alueelta'. Muistopäydällä myös NN:n kuvia. Kaksi muistoalbumia, NN:n ja mummon. Sama tarjoilu. Samat kynttilänjalat. " (Iisalmen Evakkokeskuksessa)
Siinä välissä oli myös viestejä siitä, mitä pitäisi tehdä Jakartan tulvassa vaurioituneille huonekaluille [ne korjattiín].
Perheen ja sukulaisten kesken oli vaihdettu viestejä säästä, pienistä ja suurista sairauksista, häistä ja hautajaisista. Useimmat viestit on tullut kuitenkin pyyhittyä pois. Nyt olen päättänyt kirjoittaa muistiin mahdollisimman paljon sellaisia tekstiviestejä, joilla on arvoa suku- ja henkilöhistorian kannalta.
Pidin pitkään tätäkin viestiä kännykässä:
"Venetsiassa oli upea ilma, hyvää ruokaa ja kaunista taidetta. Ainoa mitä ei löytynyt, oli kännykkälaturi."
Meillä nykyajan ihmisillä ei ole enää tapana kirjoittaa pitkiä kirjeitä, joita kirjoiteltiin ennen aikaan sukulaisten ja ystävien kesken, mutta onhan meillä tekstiviestit. Ehkä ne voidaan tulevaisuudessa siirtää heti muistiin omaan tietokoneeseen. Vai voidaanko jo? Onko tulevaisuus jo nyt - siinäkin asiassa?
"Kaikki suomalaiset evakuoidaan. Saavumme Helsinkiin huomenaamulla." 27.12.2004. Viesti Sri Lankasta.
Olimme vastassa lentoasemalla. Samassa koneessa kuin omaisemme tuli ihmisiä uima-asussa huopa harteillaan, iho naarmuilla ja mustelmilla ja lapsia ilman vanhempia. Kirkon kriisijoukot olivat auttamassa. Poikani ja miniäni olivat päässeet säikähdyksellä. He olivat olleet korkealla vuoristossa siihen aikaan, kun tsunami tuli. Loma keskeytyi, sillä hotelli, johon heidän oli määrä mennä seuraavaksi viikoksi, oli joutunut veden valtaan. Turistit lähetettiin tieltä pois. Oli tärkeämpiä asioita kuin turismi.
Sri Lankasta tullut ensimmäinen lyhyt, keskenjäänyt puhelu oli säikähdyttänyt meidät tosissaan: "Jakartassa on ollut maajäristys. Vesi nousee tänne asti. Olemme turvassa."
Uutinen tsunamista oli tullut Sri Lankassa matkaileville Jakartasta. Samaan aikaan Australiassa retkeilemässä ollut sukulainen, joka koti oli silloin Indonesiassa, ei tiennyt asiasta mitään, vaan lähetti viestin:
"Hyvää Boxing Daytä. Täällä Tapaninpäivä näyttää sujuvan shoppailun merkeissä." 26.12.".
Luettuani lisää tallessa olevia viestejä, päätin kirjoittaa vihdoinkin muistiin tärkeimmät niistä. Luonnoksistani eli omista viesteistä jääneistä kopioista, löytyi tämä viesti, jonka olin lähettänyt Mayanmarissa matkalla olevalle sukulaiselleni:
"Terveisiä 'sukujuhlasta', jollaiset mummon [vähää vaille 97-vuotiaana kuolleen äitini] hautajaisista tuli. Muisteltiin ja naurettiin paljon. Ikonigalleria-kabinetti oli upea. Seinät täynnä 1600-1700 -lukujen ikoneita 'luovutetulta alueelta'. Muistopäydällä myös NN:n kuvia. Kaksi muistoalbumia, NN:n ja mummon. Sama tarjoilu. Samat kynttilänjalat. " (Iisalmen Evakkokeskuksessa)
Siinä välissä oli myös viestejä siitä, mitä pitäisi tehdä Jakartan tulvassa vaurioituneille huonekaluille [ne korjattiín].
Perheen ja sukulaisten kesken oli vaihdettu viestejä säästä, pienistä ja suurista sairauksista, häistä ja hautajaisista. Useimmat viestit on tullut kuitenkin pyyhittyä pois. Nyt olen päättänyt kirjoittaa muistiin mahdollisimman paljon sellaisia tekstiviestejä, joilla on arvoa suku- ja henkilöhistorian kannalta.
Pidin pitkään tätäkin viestiä kännykässä:
"Venetsiassa oli upea ilma, hyvää ruokaa ja kaunista taidetta. Ainoa mitä ei löytynyt, oli kännykkälaturi."
Meillä nykyajan ihmisillä ei ole enää tapana kirjoittaa pitkiä kirjeitä, joita kirjoiteltiin ennen aikaan sukulaisten ja ystävien kesken, mutta onhan meillä tekstiviestit. Ehkä ne voidaan tulevaisuudessa siirtää heti muistiin omaan tietokoneeseen. Vai voidaanko jo? Onko tulevaisuus jo nyt - siinäkin asiassa?
tiistaina, helmikuuta 12, 2008
Koirakuvat-viikkohaaste: ystävä
Helsinki, Finland
Originally uploaded by amnellanna
On ihanaa, kun oma ystävä. Ystävän seurassa voi rentoutua, ei tarvitse pitää vieraskoreutta.
maanantaina, helmikuuta 11, 2008
Kommentteja: säveliä päässä ja vieraita kieliä
Lopussa kommenttini: Suggestopediset kielikurssit ovat hauskoja
Musiikkiunet, kommentti Kemppisen blogiin:
Täälläkin taidetaan tarvita lobotomiaa.
Kuulen usein päässäni tutun kappaleen jo ennen kuin se alkaa soida [levyltä]. Näen toisinaan musiikkiunia (klassista musiikkia).
Valitettavasti en osaa kirjoittaa muistiin säveliä, joten en tiedä ovatko ne jo keksittyjä vaiko uusia.:)
Kerran näin fantastisen unen, jossa olin 1900-luvun alun Pariisin tyylisessä kauniissa puistossa, ihmisillä oli Belle Epoque -vaatteet ja sekä näin että kuulin miehen laulavan. Kieli oli italiaa. Tuo uni on eräs elämäni kiinnostavimmista kokemuksista.
Onko kohtalomme olla tankeroita?
Kommentti keskusteluun vieraan kielen oppimisesta.
- , osuit toisaalta napakymppiin mielipiteessäsi kielen oppimisesta ja toisaalta meni pieleen.
Kun tyttäreni oli Sorbonnessa opiskelemassa ranskalaista kielitiedettä, hänen opettajansa kysyi: Onko sinulla virolainen äiti? Vaikka tyttäreni oli puhunut lastentarhasta asti ranskaa ja opiskellut sitä Kanadassakin, äidinkielestä oli jotain taustalla, sellaista jonka asiantuntija saattoi erottaa ja tunnistaa suomensukuiseksi kieleksi.
Tämä kielititeen asiantuntija sanoi, että hyvän kielitaidon oppimisen esteenä on juuri tuo mainitsemasi pelko oman identiteetin menettämisestä!
Aidosti kaksi- tai monikieliset ihmiset taas vaihtavat kieltä kuin kynää, jolla kirjoittavat omaa aitoa tekstiään. He voivat kuulostaa kuin eri ihmisltä eri kieliä puhuessaan, mutta ovat kuitenkin aidosti oma itsensä kuten esim Jeanne Moreau, jota haastateltiin eilen Teemassa. Hänen äitinsä oli englantilainen ja isä ranskalainen. Kaksikielisyys oli hänelle suuri rikkaus.
Intiaanit puhuvat Pohjois-Amerikassa aitoa englantia ja aitoa ranskaa. Puheessa voi olla alueellisia vaihteluja kuten muillakin. Heitä ei erota púheesta muista amerikkalaisista kuten ei afroamerikkalaisia tai muitakaan, joilla on kaikilla omat, usein hyvin monista maista peräisin olevat juurensa - geneettisesti. Minulla oli jamaikalainen työtoveri, joka puhui yhtä hienoa ja selvää englantia kuin Elisabet II. Niin oli puhuttu hänen kotonaankin.
On rasismia sanoa vaikkapa, että afroamerikkalaisten pitäisi puhua "mustien englantia". He saavat puhua sitä, jos haluavat kuten minä saan puhua (saanko?) savoa, jos haluan.
Suomalainen oppii vieraita kieliä ihan yhtä hyvin kuin muutkin. Parhaiten, jos aloittaa lapsena syntyperäisen opettajan tai muun aikuisen kanssa, nykyään TV-tä tai musiikkia kuunnellenkin. Kuuntelu on kaikkein tärkeintä aikuisellekin kielenopiskelijalle, ja sehän on nykyään helppoa: silitä, laita ruokaa ja opi samalla kieltä telkkarista.
Mutta taustalla oleva äidinkieli kuultaa takana usein vielä kolmannen polven siirtolaisillakin Pohjois-Amerikassa. Sitä pidetään rikkautena.
Mutta epäselvä ääntäminen haittaa ymmärtämistä. Sen voi kuka hyvänsä huomata kuunnellesssaan vaikkapa TV-haastatteluja.
Selvyys, ymmärrettävyys on tärkeitä. Englanti suomalaisittain äännettynä hankaloittaa kovasti ymmärtämistä varsinkin niillä, joiden äidinkieli on jokin muu kuin englanti tai suomi.
Toinen kommenttini:
"Syntyperäisen kaltainen ääntämys on siis täysin mahdoton ja älytön ihanne."
Ei nyt sentään. Jos lapsi muuttaa noin 10-11 -vuotiaana toiseen maahan tai joutuu muutoin vieraskieliseen ympäristöön, hänen ääntämisensä ja intonaationsa muodostuvat yleensä täysin syntyperäisen kaltaisiksi. Teini-ikäisenäkin se sujuu.
Joillekin se onnistuu TV:tä ja musiikkia kuunnellen.
Vanhemmat voivat pilata asian puhumalla lapsilleen omaa murteellista englantiaan oman äidinkielensä sijasta - jolloin lapsi menettää sen, mikä on aina suurí vahinko. (Vastaavasti Suomeen muuttaneiden ihmisten tulisi puhua lapsilleen omaa äidinkieltään.)
Aikuiselle syntyperäisyyden kaltaisuuden tavoittaminen ääntämisessä ja intonaatiossa on hyvin vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Olen tavannut henkilökohtaisestikin joitakin ihmisiä, jotka ovat siinä onnistuneet.
Mutta eihän tarvitse vaikuttaa syntyperäiseltä englanninpuhujalta. Huonollakin kielitaidollakin pärjää, kunhan on on avoin ja rohkea, puhuu ja käyttää käsiään ja ilmeitään. Hymyilee, katsoo silmiin.
Tämän huomasin Kanadassa, jossa puhuttiin englantia sujuvasti lukemattomilla aksenteilla ensimmäisessä siirtolaispolvessa. Hyvä itsetunto auttoi tässäkin asiassa.
Suomalaisen tavoitteena voisi olla sivistyneen ulkomaalaisen englanti, jota ymmärretään kaikkialla. Suomalainen kielenopetus on nykyään niin hyvää, että kyllä suomalaisen puheesta pitäisi selvää saada. Toista oli ennen, jolloin ei ollut yhtä hyvää mahdollisuutta vieraitten kielten kuulemiseen.
Muskeli-Netta sen jo sanoi: soinnillisten ja soinnittomien äänteiden erottaminen auttaisi paljon. Etteivät mene sanat sekaisin. Karmeitakin tilanteita syntyy, jos väheksyy oikean ja selvän ääntämisen tärkeyttä.
Kolmas kommentti: Suggestopediset kielikurssit ovat hauskoja
--
en usko, että opettajat asettavat vaatimuksia "syntyperäiseen" kielen puhumiseen, mutta saattaahan joku ihminen asettaa sellaisen itse itselleen. Saahan sitä harrastaa kaikenlaista, vaikka nuoralla tanssimista.:)
Jos haluatte opiskella kieltä todella hauskasti, menkää suggestopedisille kursseille. Siellä piirretään, lauletaan, keskustellaan, kuunnellaan musiikkia. Kullakin on rooli, jonka mukaan hän keksii elämäntarinan, suvun jne. Estot karisevat. Tehdään mielikuvituksessa kaukomatkoja.
Suosittelen. Olen ollut sekä oppilaana että opettajana. Olen uskaltautunut puhumaan jopa ranskaa sellaisten kurssien jälkeen, vaikka ranskantaitoni varsinkin kieliopissa on kuin vanhan ajan kartta, täynnä suuria valkoisia valloittamattomia alueita.
Musiikkiunet, kommentti Kemppisen blogiin:
Täälläkin taidetaan tarvita lobotomiaa.
Kuulen usein päässäni tutun kappaleen jo ennen kuin se alkaa soida [levyltä]. Näen toisinaan musiikkiunia (klassista musiikkia).
Valitettavasti en osaa kirjoittaa muistiin säveliä, joten en tiedä ovatko ne jo keksittyjä vaiko uusia.:)
Kerran näin fantastisen unen, jossa olin 1900-luvun alun Pariisin tyylisessä kauniissa puistossa, ihmisillä oli Belle Epoque -vaatteet ja sekä näin että kuulin miehen laulavan. Kieli oli italiaa. Tuo uni on eräs elämäni kiinnostavimmista kokemuksista.
Onko kohtalomme olla tankeroita?
Kommentti keskusteluun vieraan kielen oppimisesta.
- , osuit toisaalta napakymppiin mielipiteessäsi kielen oppimisesta ja toisaalta meni pieleen.
Kun tyttäreni oli Sorbonnessa opiskelemassa ranskalaista kielitiedettä, hänen opettajansa kysyi: Onko sinulla virolainen äiti? Vaikka tyttäreni oli puhunut lastentarhasta asti ranskaa ja opiskellut sitä Kanadassakin, äidinkielestä oli jotain taustalla, sellaista jonka asiantuntija saattoi erottaa ja tunnistaa suomensukuiseksi kieleksi.
Tämä kielititeen asiantuntija sanoi, että hyvän kielitaidon oppimisen esteenä on juuri tuo mainitsemasi pelko oman identiteetin menettämisestä!
Aidosti kaksi- tai monikieliset ihmiset taas vaihtavat kieltä kuin kynää, jolla kirjoittavat omaa aitoa tekstiään. He voivat kuulostaa kuin eri ihmisltä eri kieliä puhuessaan, mutta ovat kuitenkin aidosti oma itsensä kuten esim Jeanne Moreau, jota haastateltiin eilen Teemassa. Hänen äitinsä oli englantilainen ja isä ranskalainen. Kaksikielisyys oli hänelle suuri rikkaus.
Intiaanit puhuvat Pohjois-Amerikassa aitoa englantia ja aitoa ranskaa. Puheessa voi olla alueellisia vaihteluja kuten muillakin. Heitä ei erota púheesta muista amerikkalaisista kuten ei afroamerikkalaisia tai muitakaan, joilla on kaikilla omat, usein hyvin monista maista peräisin olevat juurensa - geneettisesti. Minulla oli jamaikalainen työtoveri, joka puhui yhtä hienoa ja selvää englantia kuin Elisabet II. Niin oli puhuttu hänen kotonaankin.
On rasismia sanoa vaikkapa, että afroamerikkalaisten pitäisi puhua "mustien englantia". He saavat puhua sitä, jos haluavat kuten minä saan puhua (saanko?) savoa, jos haluan.
Suomalainen oppii vieraita kieliä ihan yhtä hyvin kuin muutkin. Parhaiten, jos aloittaa lapsena syntyperäisen opettajan tai muun aikuisen kanssa, nykyään TV-tä tai musiikkia kuunnellenkin. Kuuntelu on kaikkein tärkeintä aikuisellekin kielenopiskelijalle, ja sehän on nykyään helppoa: silitä, laita ruokaa ja opi samalla kieltä telkkarista.
Mutta taustalla oleva äidinkieli kuultaa takana usein vielä kolmannen polven siirtolaisillakin Pohjois-Amerikassa. Sitä pidetään rikkautena.
Mutta epäselvä ääntäminen haittaa ymmärtämistä. Sen voi kuka hyvänsä huomata kuunnellesssaan vaikkapa TV-haastatteluja.
Selvyys, ymmärrettävyys on tärkeitä. Englanti suomalaisittain äännettynä hankaloittaa kovasti ymmärtämistä varsinkin niillä, joiden äidinkieli on jokin muu kuin englanti tai suomi.
Toinen kommenttini:
"Syntyperäisen kaltainen ääntämys on siis täysin mahdoton ja älytön ihanne."
Ei nyt sentään. Jos lapsi muuttaa noin 10-11 -vuotiaana toiseen maahan tai joutuu muutoin vieraskieliseen ympäristöön, hänen ääntämisensä ja intonaationsa muodostuvat yleensä täysin syntyperäisen kaltaisiksi. Teini-ikäisenäkin se sujuu.
Joillekin se onnistuu TV:tä ja musiikkia kuunnellen.
Vanhemmat voivat pilata asian puhumalla lapsilleen omaa murteellista englantiaan oman äidinkielensä sijasta - jolloin lapsi menettää sen, mikä on aina suurí vahinko. (Vastaavasti Suomeen muuttaneiden ihmisten tulisi puhua lapsilleen omaa äidinkieltään.)
Aikuiselle syntyperäisyyden kaltaisuuden tavoittaminen ääntämisessä ja intonaatiossa on hyvin vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Olen tavannut henkilökohtaisestikin joitakin ihmisiä, jotka ovat siinä onnistuneet.
Mutta eihän tarvitse vaikuttaa syntyperäiseltä englanninpuhujalta. Huonollakin kielitaidollakin pärjää, kunhan on on avoin ja rohkea, puhuu ja käyttää käsiään ja ilmeitään. Hymyilee, katsoo silmiin.
Tämän huomasin Kanadassa, jossa puhuttiin englantia sujuvasti lukemattomilla aksenteilla ensimmäisessä siirtolaispolvessa. Hyvä itsetunto auttoi tässäkin asiassa.
Suomalaisen tavoitteena voisi olla sivistyneen ulkomaalaisen englanti, jota ymmärretään kaikkialla. Suomalainen kielenopetus on nykyään niin hyvää, että kyllä suomalaisen puheesta pitäisi selvää saada. Toista oli ennen, jolloin ei ollut yhtä hyvää mahdollisuutta vieraitten kielten kuulemiseen.
Muskeli-Netta sen jo sanoi: soinnillisten ja soinnittomien äänteiden erottaminen auttaisi paljon. Etteivät mene sanat sekaisin. Karmeitakin tilanteita syntyy, jos väheksyy oikean ja selvän ääntämisen tärkeyttä.
Kolmas kommentti: Suggestopediset kielikurssit ovat hauskoja
--
en usko, että opettajat asettavat vaatimuksia "syntyperäiseen" kielen puhumiseen, mutta saattaahan joku ihminen asettaa sellaisen itse itselleen. Saahan sitä harrastaa kaikenlaista, vaikka nuoralla tanssimista.:)
Jos haluatte opiskella kieltä todella hauskasti, menkää suggestopedisille kursseille. Siellä piirretään, lauletaan, keskustellaan, kuunnellaan musiikkia. Kullakin on rooli, jonka mukaan hän keksii elämäntarinan, suvun jne. Estot karisevat. Tehdään mielikuvituksessa kaukomatkoja.
Suosittelen. Olen ollut sekä oppilaana että opettajana. Olen uskaltautunut puhumaan jopa ranskaa sellaisten kurssien jälkeen, vaikka ranskantaitoni varsinkin kieliopissa on kuin vanhan ajan kartta, täynnä suuria valkoisia valloittamattomia alueita.
Ihania orkideoja
Iltakävelyllä näin nämä upeat orkideat Korkeavuorenkadun kukkakaupan ikkunassa. Uskaltaisinko ostaa tällaisen orkidean? Juuri tällainen oli ensimmäinen orkideani viime vuosituhannella. (Eikö kuulostakin jännittävältä tuo 'viime vuosituhannella'?) En kuitenkaan tiennyt silloin mitään orkideoista ja hoidin kukkaa aivan väärin.
Se kukoisti kesän ajan olohuoneen keskellä sohvapöydällä. Siihen tuli tarpeeksi aurinkoa, ei liikaa. Mutta kastelin kukkaa väärin. Kastelin päältäpäin ja - mikä pahinta- vettä meni oksien väliin, kukka suorastaan mätäni. Kallis kukka.
Olin ostanut sen hetken innostuksesta, sillä olin nähnyt samanlaisen orkidean eräässä sistuslehdessä. Nyt tiedän, että orkideoihin täytyy tutustua ensin kirjallisuuden avulla ja sitten harkita, millaista on valmis hoitamaan. Minulle se tarkoittaa nykyään lähinnä perhoskämmeköitä, jotka ovat niin kovin helppohoitoisia ja lisäksi uskollisia kukkijoita.
Olavi Niemen kuvia orkideoista
Lue kirjoista ja netistä hoito-ohjeita, jos aiot hankkia jonkin orkidean. Suomen orkideayhdistyksen sivuilta löydät paljon ohjeita.
sunnuntai, helmikuuta 10, 2008
Kevään ensimmäiset ilmapallot
Huomasin kirjoittaneeni 'kevään', sillä keväältähän tämä tuntuu. Puistossa on lennellyt jo vähän aikaa punaisia ilmapalloja. Ne nousevat ilmaan niin nopeasti, että kun olen rynnännyt kameran kanssa ikkunan ääreen, ne ovat jo nousseet liian korkealle. Jotkut juuttuvat puihin kuten tämä.
No hyvää kevättä sitten!
Jules ja Jim
Katsoin vihdoinkin elokuvan Jules ja Jim.
Minua kiinnostivat siinä 1900-luvun alun maailma juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua, tuon ajan Pariisi, Belle Epoque-muoti.
Koin kuitenkin elokuvan hyvin pitkästyttävänä. Miesten ystävyyden kuvaaminen oli tosin kiinnostavaa. En tiedä, uskaltavatkin nykyajan nuoret miehet olla enää ystäviä, kun heidän suhteensa leimataan usein heti seksuaaliseksi. Ennenhän oli tavallista, että kaksi poikaa tai kaksi tyttöä asui samassa opiskelijasunnossa. Nämä ystävyydet säilyivät, tultiin kuin veljiksi ja siskoiksi. Miten lienee nyt?
Nuori Jeanne Moreau on hyvin kaunis. Ohjaaja keskittyykin aika paljon pelkästään näyttämään häntä. Naiskatsojaa se ei ainakaan kiinnosta, ja miehenikin haukotteli kyllästyneenä, mutta katsoi elokuvan minun mieliksi urheasti loppuun asti.
Elokuva-alan ammttilaiset varmaankin keksivät tästä elokuvasta kaikenlaista hienoa sanottavaa, mutta ennakkoluulottoman katsojan näkökulmasta tämä oli yksinkertaisesti pitkästyttävä. Elokuvan loppu tietenkin selittää sen, miksi elokuva on tullut kuuluisaksi.
Minua haittasi kaikkein eniten se, että Catherinen erittäin vahvaa häiriintyneisyyttä ei mitenkään selitetty. Mistä se johtui? Vai jäikö minulta jotain huomaamatta?
Ehdin nähdä pienen välähdyksen Jeanne Moreaun haastattelusta. Se oli paljon kiinnostavampi kuin elokuva. Harmi, etten nähnyt sitä kokonaan.
Jeanne Moreau (kuvia)
Minua kiinnostivat siinä 1900-luvun alun maailma juuri ennen ensimmäisen maailmansodan alkua, tuon ajan Pariisi, Belle Epoque-muoti.
Koin kuitenkin elokuvan hyvin pitkästyttävänä. Miesten ystävyyden kuvaaminen oli tosin kiinnostavaa. En tiedä, uskaltavatkin nykyajan nuoret miehet olla enää ystäviä, kun heidän suhteensa leimataan usein heti seksuaaliseksi. Ennenhän oli tavallista, että kaksi poikaa tai kaksi tyttöä asui samassa opiskelijasunnossa. Nämä ystävyydet säilyivät, tultiin kuin veljiksi ja siskoiksi. Miten lienee nyt?
Nuori Jeanne Moreau on hyvin kaunis. Ohjaaja keskittyykin aika paljon pelkästään näyttämään häntä. Naiskatsojaa se ei ainakaan kiinnosta, ja miehenikin haukotteli kyllästyneenä, mutta katsoi elokuvan minun mieliksi urheasti loppuun asti.
Elokuva-alan ammttilaiset varmaankin keksivät tästä elokuvasta kaikenlaista hienoa sanottavaa, mutta ennakkoluulottoman katsojan näkökulmasta tämä oli yksinkertaisesti pitkästyttävä. Elokuvan loppu tietenkin selittää sen, miksi elokuva on tullut kuuluisaksi.
Minua haittasi kaikkein eniten se, että Catherinen erittäin vahvaa häiriintyneisyyttä ei mitenkään selitetty. Mistä se johtui? Vai jäikö minulta jotain huomaamatta?
Ehdin nähdä pienen välähdyksen Jeanne Moreaun haastattelusta. Se oli paljon kiinnostavampi kuin elokuva. Harmi, etten nähnyt sitä kokonaan.
Jeanne Moreau (kuvia)
tiistaina, helmikuuta 05, 2008
Dante, minä ja keski-iän kriisi eli miten minusta tuli kirjailija
Dante: Jumalainen näytelmä.
Muutama päivä sitten kirjoitettiin lehdissä, että ihminen on kaikkein onnettomin keski-iässä. Mutta siinähän ei ole mitään uutta. Dantekin sen jo tiesi:
"Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
ché la diritta via era smarrita."
Muistan vieläkin sen päivän, jolloin kävelin edestakaisin kotimme olohuoneessa Torontossa ja luin uudestaan ja uudestaan ääneen Danten "Jumalaisen näytelmän" alkua, suomeksi, Eino Leinon kääntämänä.
"Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.
Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy."
Olin siirtolainen, ja se on kovaa elämää monessa mielessä. Minulla oli kuitenkin hyvä aviomies sekä kolme älykästä ja mukavaa lasta, jotka olivat lukiossa ja yliopistossa. Olin kotiäiti, kuten olin ollut koko ajan naimisiin mentyäni lukuunottamatta joitain sijaisuuksia ja sitä neljän vuoden kautta, jolloin mieheni ja minä vaihdoimme rooleja: mieheni jäi koti-isäksi ja jatko-opiskelijaksi ja minä elätin perhettä opettajana.
Olin tehnyt aina sitä, mitä olin halunnut ja minkä olin kokenut parhaaksi kussakin elämäntilanteessa. Olin ajatellut kuitenkin lapsesta asti, että minusta tulee kirjailija. Me olemme pitkäikäistä sukua ainakin äitini puolelta. Siksi olin ajatellut, ettei ollut kiirettä aloittaa. Nuoruuteni Suomen henkinen ilmapiiri ei ollut myöskään suotuisa minun kaltaiseni ihmisen kirjoittamiselle.
Heti kun muutimme Kanadaan, aloin kirjoittaa. Aloin lapsuudestani. Sehän on tavallista. Mieheni työhuoneessa oleva kanadalainen sähkökirjoituskone oli niin kovaääninen - ja ruma - että en kestänyt sitä. Sitten arki täyttikin kaiken ajan: lasten siirtyminen englanninkielisiin kouluihin ja uuteen maahan, mieheni työ, naapurit, mukava pieni kanadalainen kaupunki ja kiinnostava suomalaisten siirtolaisten joukko, lomamatkat eri puolille Pohjois-Amerikkaa.
Kahden vuoden jälkeen muutimme Torontoon. Se oli kiehtova monikulttuurinen maailma. Koska elämä oli suurkaupungissa kallista, otin osapäivätyön. Olin työryhmässä, joka haastatteli ostoskeskuksissa ihmisiä heidän kulutustottumuksistaan. Työtoverini olivat kotoisin eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Jamaikalta ja Intiasta, ja haastateltavat edustivat koko maailmaa. Työmatkat olivat niin pitkät, että työstäni tuli kokopäivätyö.
Kun tulin eräänä päivänä kotiin työstä, nuoremmat lapsemme puhuivat yhdessä englantia. Meille oli tapahtumassa sama, mikä tapahtuu yleensä muillekin siirtolaisille: lapset kadottavat oman äidinkielensä. Jäin heti työstä pois. Suomen vuoksi. En maan vaan kielen vuoksi. Ajattelimme nimittäin silloin, ettemme palaisi enää koskaan Suomeen. Sitten mieheni äiti kuoli, saimme pienen perinnön ja käytimme sen elämiseen - jälleen suomen kielen vuoksi. Suomi vakiintui pian myös lasten kotikieleksi.
Sitä ennen olin alkanut hankkia meille lisätuloja kirjoittamalla joka viikko kolumnin suomenkieliseen sanomalehteen, joka ilmestyy Torontossa. Sekä päätoimittaja että toinen toimittaja olivat hyvin mukavia ihmisiä ja sain kirjoittaa melkein mistä hyvänsä. Kuukauden palkkiot riittivät yhden viikon ruokaan meidän viisihenkiselle perheelle. Lisäksi saimme joka viikko edellisen viikon Hesarit luettaviksi!
Ensimmäinen lehtijuttuni
Olin kirjoittanut lehtijuttuja aikaisemminkin. Opiskeluaikana oli kerran kova rahapula ja opintovelka lankesi maksettavaksi. Kävelimme mieheni kanssa kadulla ja pohdimme rahatilannetta.
- Sinähän olet hyvä kirjoittaja. Kirjoita lehtijuttu, mieheni ehdotti.
- Mistä ihmeestä minä nyt yhtäkkiä kirjoittaisin?
- Tuosta miehestä. Mieheni osoitti kadun toisella puolen kävelevää nuorta miestä. - Hän on tehnyt kantelun Sikamessiaasta.
- Mihin lehteen minä kirjoittaisin?
Sattuma ratkaisin sen asian. Puhelinpylväissä oli samaan aikaan mainos "Suomen parhaat kirjoittajat kirjoittavat Suomen Kuvalehteen". Soitin Suomen Kuvalehteen. Aihe kiinnosti heitä kovasti, sillä se oli erittäin ajankohtainen. Lainasin uskontotieteen laitokselta nauhurin ja haastattelin Kyösti Laaria. Valokuvaajaystäväni otti kuvan Laarista. Haastattelun saaminen ja varsinkin kuvan ottaminen olivat kovan työn takana. Laari ei etsinyt julkisuutta. Haastattelu ilmestyi samalla viikolla, kun Sikamessias-juttu tuli uudelleen esille oikeuteen.
Edesmenneen sisareni silloinen aviomies oli toimittaja ja onnitteli minua jutun johdosta. Itse en osannut asiaa kovasti arvostaa. Minua ilahdutti eniten se, että juttuni oli ollut kieliopillisesti virheetön.
vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.
Kirjoitin toisenkin jutun Suomen Kuvalehteen, mutta nimimerkillä. Se oli lyhyt haastattelu buddhalaismunkki Nyanaponikasta, joka oli käymässä Suomessa erään rikkaan suomalaisen naisen kustantamana. Tylsä saksalainen tyyppi. Jutustakin tuli aika tylsä.
No, hyvä. Osaan siis kirjoittaa muutakin kuin kouluaineita ja rakkauskirjeitä poikaystävälle/aviomiehelle. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun minulla on taas aikaa. Mutta aikaa kirjoittamiseen ei tuntunut olevan koskaan. Olin oikea kotiäiti, joka laittoi ruuat, hoiti lapsensa, huolsi aviomiehen vaatteet, ompeli omat ja lasten vaatteet, teki leluja, ompeli nukenvaatteita, leikkasi miehensä tukan (leikkaan edelleen), saattoi lapset kouluun, haki heidät koulusta, luki heille kirjoja. Jokainen, joka on tehnyt samanlaista työtä, tietää, että siinä ei aika tahdo oikein riittää. Kun anoppini oli käymässä, hän sanoi huolestuneena, että aina kun hän heräsi, olin jo työn touhussa ja sitä jatkui, kun muut menivät jo nukkumaan.
Mutta nyt minä olin Kanadassa ja kävelin edestakaisin talossa, jonka pihalla kasvoi iso magnoliapuu, ja luin ääneen Dantea. Olinko mennyt liian pitkälle tätä perinteistä naisen ja äidin, aviovaimon tietä? Minustahan piti tulla kirjailija.
Vanhempi poikani opiskeli Toronton yliopistossa pääaineinaan taide ja englanti, oikeammin luova kirjoittaminen. Aloin lukea hänen käyttämiään oppikirjoja ja kirjoittamiaan muistiinpanoja. Amerikkalaisen kirjailijan ja kirjoittamisenopettajan John Gardnerin kirjat vaikuttivat minuun ratkaisevasti. Aloin ostaa muitakin kirjoittamisen oppaita ja lukea niitä alleviivaten. Luin tietenkin myös Virginia Woolfen kirjan "A Room of One's Own (1929): "--a woman must have money and a room of her own if she is to write fiction [kaunokirjallisuus]."
Minulla ei ollut kumpaakaan, joten aloin kirjoittaa lehtijuttuja ja lähettää niitä Suomeen. Oli 1980-luku, ja Suomessa oli taloudellisesti hyvä aika. Lehdet ostivat runsaasti juttuja ulkopuolisilta kirjoittajilta. Niinpä hakkasin kirpputorilta ostamaani punaista kirjoituskonetta (jolla ei saanut säädeltyä edes marginaalia), juttuja syntyi ja rahaa tuli postissa Suomesta shekkeinä. Lehtijutut piti lähettää kuriiripostilla, sillä tavallinen posti oli Kanadan päässä hidas ja Suomeen lähetetty kirje saattoi mennä vaikka Uuteen Seelantiin seikkailemaan.
Juttujen piti olla todella hyviä. Ne vaativat paljon taustatyötä. Vanhempi poikani otti valokuvat, jo silloin nimellä Matti Amnell. Hän laittoi usein myös ruoan luennoilta tultuaan ja kehittyi hyväksi kokiksi. Meillä syötiin usein kiinalaista ruokaa ja juotiin kiinalaista teetä, sillä poikamme opiskeli myös kiinaa.
Kirja omasta lapsuudesta on hyvin tavallinen aihe esikoisteoksiin. Minua alkoi kuitenkin kiehtoa 1900-luvun alku. Se johtui varmaankin jutusta, jonka olin kirjoittanut Kotilieteen. Aavistelin viktoriaanisen ajan paluuta ja ehdotin sitä aiheeksi. Se kiinnosti. Luin paljon kirjoja ja kävin museoissa Kanadassa ja USA:n puolella - sehän oli siinä naapurissa ihan lähellä.
Erään museovierailun aikana sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa kirjaa suomalaisesta tytöstä, joka lähtee sortovuosien aikana Kanadaan. Kirjoitin sitä vain silloin tällöin. Viimeisenä vuonna Kanadassa, kun kaksi vanhempaa lasta oli jo lähtenyt Pariisin opiskelemaan, kerroin kirjan juonen nuorimmalle lapselleni. Hän innostui siitä kovasti, ja juttelimme myöhään aamuyöhön asti. Se rohkaisi minua. Kirjoitin kirjan valmiiksi Suomessa kokopäivätyön ohella.
Arvelimme vielä 1980-luvun lopulla, että sellainen kirja pitäisi julkaista omakustanteena aiheensa vuoksi. Mutta sitten maailma alkoi muuttua, Suomikin. Ensimmäisen kirjani ensimmäinen painos ilmestyikin muutoksen vuonna 1991. Siitä se alkoi.
Ystäville ja omalle perheellekin oli yllätys, että kirjoitin nuortenkirjan. Mutta myös kirjat valitsevat tiensä, muodon joka sopii niille parhaiten.
Kiitos Dante!
"MIDWAY upon the journey of our life
I found myself within a forest dark,
For the straightforward pathway had been lost."
(Longfellow'n käännös)
Italialaisia koululaisia luokkaretkellä Ravennassa Danten haudalla. Italian matka johti minut uuteen aiheeseen, renessanssiin:
http://amnellanna.blogspot.fi/2014/01/anna-amnell-firenzesta-turkuun.html
"Mutta aivan viime vuosien uutuuksiin kuuluu teos, joka ei ole saanut lainkaan niin laajaa huomiota kuin se ehdottomasti ansaitsisi. Kirja on Anna Amnellin persoonallinen ja kaikin tavoin yllättävä Lucia ja Luka (Books by Demand 2013). Sopii toivoa, että Turku-aiheisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet vähitellen löytävät Amnellin seitsemännen romaanin." Lue lisää
"Kyynärän mittainen tyttö" ja "Pako Tallinnaan".
Miten Aurora-kirjat syntyivät
Blogit: Aurora ja Lucia Olavintytär
.
Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja
vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.
perjantaina, helmikuuta 01, 2008
Eroa vaimostasi.net ?
Tamperelaiset vapaa-ajattelijat yllyttävät eroamaan kirkosta. Säästyy kuulemma 400 euroa vuodessa. (Anne Moilanen: Lähtökäsky. HS/NYT 1.2.- 7.2.) Hallituksessa on kahdeksan nuorta miestä ja vain kaksi naista. He ovat ylpeitä saavutuksestaan. Suurin osa eroaa kirkosta heidän toimintansa ansiosta, sillä he pitävät yllä nettisivua, jossa voi erota kirkosta yhdellä klikkauksella. Kiinnostavaa oli, että vain 8 %:lla kirkosta eroajista on syynä uskonnottomuus.
Lisääntyykö tällainen menettely? Nähdäänkö kohta netissä seuraavanlainen sivu: Eroa vaimostasi. Eroa miehestäsi. Vain yksi klikkaus ja olet vapaa? Ajattele, kuinka paljon säästät!
Älä ole yllytyshullu. Ota selvää siitä, mitä kirkko tekee. Tampere kertoo siitäkin. Eli mitä saat vähän yli eurolla päivässä . Ja varsinkin siitä, mitä annat niille lähimmäisillesi, jotka tarvitsevat apua. Kirkon toiminta on monipuolista. Se on vain turhan vaatimaton eikä kerro siitä niin paljon kuin pitäisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)