Vanhan hyvän ajan kirjakaapit

DSC06256, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Kun muutimme uuteen asuntoon, kuvassa näkyvä musta kirjakaappi ei mahtunut muuttomiesten kertoman mukaan ylös portaikosta uuteen asuntoomme. Se meni jonnekin, ehkä kaatopaikalle ehkä myyntiin.

Tämän erittäin käytännöllisen kirjakaapin menetys tuntuu vieläkin, sillä siihen mahtui kullekin hyllylle paljon enemmän kirjoja kuin muihin kirjakaappeihin, jotka ovat Ikealta - ja niitä on paljon. On ollut aina joka huoneessa. Yksi lapsistani kirjoitti kerran kouluaineessaan: "Meillä on kirjoja jäälkaapissakin". Entinen hyvä järjestys on ollut poissa monta vuotta, sillä selkäni sanoo stop, kun yritän järjestellä kirjojani. Nyt tein kuitenkin uuden yrityksen, sillä alan kirjoittaa aivan uutta.



Olen vähentänyt kovasti keskiajan ja 1500-luvun kirjojani ja koonnut niitä yhteen kaappiin, joka näyttää nyt melko siistiltä. Luultavasti en tarvitse noita kirjoja toistaiseksi, mutta säästän ne.




Sain kukkia!

Tukkimiehellä töissä

"Sain pestin apuvartijan lomittajana Tukkimiehen tavaratalossa."
(Aku Ankka Tukkimies 2013/Ostoskahakka, sivu kolme)

Opiskelijana olin monenlaisissa töissä elättääkseni itseni. Olin yhden vuoden kokopäivätöissäkin. Siinä ei ehtinyt riehumaan barrikaadeilla ja mielenosoituksissa, mutta tutustui monenlaisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Toisen opiskeluvuoden ajan olin myyjänä Stockmannilla, ensin huonekalusastolla ja sitten askarteluosastolla. Huonekaluosastolla oli eräs oikein ystävällinen ruotsinkielinen melko iäkäs mies, joka opasti minut Stockmannin maailman sääntöihin.

Eräs sääntö oli se, että myyjien piti osata myös suomea. En kirjoittanut väärin: myös suomea. Tunnetusti Stockmannin myyjistä suurin osa oli 1960-luvulla ruotsinkielisiä. Herra Holmström (keksitty nimi) kertoi minulle vitsin, jonka mukaan kauppaneuvos Wihuri oli uhannut johtokunnan kokouksessa, että jos myyjät eivät ala puhua suomea, hän muuttaa tavaratalon nimen Tukkimieheksi. Ehkä Wihuri naureskelee nyt pilven lonkareella ja lukee Aku Ankkaa, jossa komeilee Tukkimiehen tavaratalo.




Stockmann oli maalta Iisalmesta tulleelle opiskelijalle oikea Helsinki-korkeakoulu. Myyjiltä oppi tietämään, kuka kukin on. Varsinkin kuka on iäkkäältä keittäjältä näyttävä nutturapäinen tukeva rouva - joskus jopa esiliina edessä kesken muiden kiireittensä - joka tulee katselemaan huonekaluosaston kalliita huonekaluja. Ei pidä nyrpistää nenäänsä hänen kysymyksilleen, sillä hän on todennäköisesti rouva Rakel Wihuri. Ja eikös vaan tullut eräänä kesäpäivä juuri tuollainen naisihminen huonekaluosastolle puutarhahuonekaluja katselemaan. Herra Holmström iski minulle silmää ja kuiskasi: Ala mennä vaan, ei se syö sinua, vaikka näyttääkin äkäiseltä. Rouva Wihuri ja minä katselimme puutarhahuonekaluja jonkin aikaa, mutta rouva ei tehnyt heti ostopäätöstä.

Minua pyydettiin vakinaiseksi työntekijäksi Stockmannille. Olisi varmaankin jäänyt, jos olisin voinut tehdä osapäivätyötä. Olin valinnut opiskeluaineet sellaisiksi, että pakollisia luentoja oli mahdollisiman vähän, mutta opinnoille jäi sittenkin liian vähän aikaa.

Menin puolipäivätyöhön suomalais-englantilaisen seuran lastentarhaan Kaivopuiston laidalle. Siellä kerrottiin, että Moskovassa olevien diplomaattien lapset luulivat, että Stockmann oli Suomen pääkaupunki, sillä äidit sanoivat aina matkustavansa Stockmannille ostoksille - kaikki Neuvostoliitossa olevat länsimaitten diplomaatit kävivät ostoksilla Stockmannilla. Heitä oli käynyt siellä usein minunkin aikanani.

Stockmann tuli tutuksi ja on ollut minulle siitä lähtien tuttu "kyläkauppa" ja olen yleensä asunut kävelymatkan päässä Stockmannilta, en siksi, että olisin rikas, vaan koska olen perusluonteeltani pikkukaupunkilainen, pidän siitä, että kaikki on lähellä. Valitettavasti Stockmann on muuttunut. Se on halunnut kai heittää perinteiden viitan yltään ja tulla samanlaiseksi kuin mikä hyvänsä tavaratalo maailmalla. Me vanhat asiakkaat valitamme, että jotain tärkeää on menetetty: Stockmann ei ole enää erilainen kuin muut!  Rakel Wihuri ei tuntisi siellä oloaan kotoisaksi.

Vanhan Stockmannin tyylisiä tavarataloja löytyy enää muualta, vaikkapa Keski-Euroopasta - ja Pietarista, jossa vintage-elämäntyyli on muotia. Silloin tällöin tapaa vielä Stockmannilla myyjiä, joilla on sama vanha tyyli, samalla kertaa kohtelias ja tuttavallinen. Onneksi vanha tunnelma on säilynyt Akateemisessa kirjakaupassa, joka onkin eräs Euroopan hienoimpia ja kodikkaimpia kirjakauppoja.

Vuoden ensimmäinen joululahja

Joululahja, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Olen saanut tämän vuoden ensimmäisen joululahjan. Se on hyvässä tallessa ja samalla näkyvissä astiakaapin ylähyllyssä. Olen luvannut, että en avaa lahjaa ennen joulua.

Kun lapseni olivat pieniä, aloin ostaa joululahjoja jo syksyllä ja laitoin ne piiloon yläkaappiin, jonne ylettyi vain tikkailla. Tietämäni mukaan lapset eivät saaneet koskaan selville, mitä lahjoja oli tulossa.

Minulle kävi pienenä niin, että löysin vintillä leikkiessäni ison vauvanuken, joka oli ostettu minua varten, sen arvasin. Kävin leikkimässä nukella.

Kun jouluaatto tuli ja aloin avata lahjapakettia, näin miten innoissaan äitini oli. Hänen kauniit silmänsä säteilivät. Hän oli jännittynyt: pitäisinkö nukesta? Mutta samalla hetkellä, kun nukke tuli esille, sisareni alkoi itkeä sydäntäsärkevästi  ja vaatia nukkea itselleen.

Tämä oli nähävästi elämäni ensimmäinen suuri moraalinen ongelma: mitä minun piti tehdä? Ei ollut paljon aikaa ratkaista.

Annoin nuken siskolle koko illaksi, ja siitä tuli lopulta hänen nukkensa. Olin vähän liian vanha vauvanukella leikkimään, olin jo koulussa. Mutta silloin sota-ajan jälkeisenä pula-aikana ei ollut paljon leluja. Minulla oli ollut aikaisemmin vain paperinukkeja ja räsynukkeja, joilla oli naama pahvista, mutta ne olivat rakkaita minulle.

Paljon myöhemmin kerroin äidille, että olin löytänyt hänen piilopaikkansa. Meille tuli asiasta mielenkiintoinen keskustelu. Äiti myönsi ihmetelleensä, miten minä niin jalomielisesti annoin siskoni leikkiä uudella nukella jo jouluaattona. Nyt hän sai tietää, että nukke oli jouluaattona minulle jo vanha nukkea. Hänkin oli ajatellut, että vauvanukke saattoi olla liian lapsellinen lahja, mutta hän oli ollut niin innoissaan siitä, että lapsille sai vihdoinkin leluja kaupoista.

Kirjailijat eivät ole koskaan lomalla: Pietari 2013

Lähden huomenna ruskamatkalle Pietariin. Viime syksynä olin siellä liian myöhään, loka-marraskuun vaihteessa.Moikan varrella oli vielä vähän ruskaa.

Pietarin sää on suurin piirtein samanlainen kuin Helsingin sää eli arvaamaton, sanoo sukulaiseni, joka asuu vaihteeksi siellä. Kuva on ajalta, jolloin hän oli 5-vuotias, ja hymy on edelleen yhtä ystävällinen. On helppo mennä sukulaisvierailulle.

Viime syksynä tuli yllättäen niin kylmää, että jouduin ostamaan aidon venäläisen toppatakin, jolla tarkeneekin sitten missä hyvänsä. Nyt pitäisi olla lämpimämpää. Onneksi hellepäivät tulevat vasta puolentoista viikon kuluttua, jolloin olen jo palannnut Suomeen.

Pietarissa olosta saattaa tulla osittain työmatka, silä uuden kirjani oikovedokset saattavat tulla ensi viikolla, ja ne lähetetään silloin Pietariin. Jos niin käy, mieheni saa kierrellä välillä yksin katsomassa mieleisiään nähtävyyksiä ja minä teen viimeiset viilaukset tekstilleni.

Aion hankkia matkalla aineistoa seuraavaan kirjaani. Kirjailijat eivät ole koskaan kunnolla lomalla. Kuten olen jo kertonut tässä blogissakin, kirjoitan hyvin hitaasti, sillä sukellan täysin kirjani maailmaan ja nautin kaikesta uudesta, mitä opin.

Kuvia vuoden 2012 Pietarin matkaltani
(Huom! Flickrissä on huolto perjantaina, joten silloin siellä olevia kuvia ei ehkä näy blogeissakaan.)

Onko autoton outo?

Our Dodge Aspen in Pennsylvania, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Meidän perheen ainoa auto Dodge Aspen farmariauto kesti yhdeksän vuotta, ja sillä ajettiin yhteensä 200 000 km. Ensin Torontossa työmatkoja ja lomilla ympäri Pohjois-Amerikkaa.

Pisin matka ulottui New Orleansiin (yhteensä noin 7000 km). Hyvä auto meni haitariksi ja runko vääntyi, kun nuori mies ajoi punaisella (!) urheiluatollaan mieheni perään, kun hän oli pysähtynyt suojatiellä antaakseen lapsen mennä kadun yli.

Kommentteja Iineksen blogiin

1.Eiköhän tulisi halvemmaksi käyttää taksia sen ajan, kun auto on korjattavana? Meillä ei ole ollut koskaan autoa Suomessa. Se tulisi liian kalliiksi, ensiksikin auton ostaminen, vakuutus ja sitten vielä huollot. Asumme tosin Helsingissä. Eikö kotikaupungissasi ole kaupat ym lähellä?

2. Tilataksissa [voi kuljettaa suuria määriä.] En kiusaa, luulin, että olet jo muuttamassa kaupunkiin loppukesäksi.

Yksi syy, miksi emme ole hankkineet kesämökkiä on juuri se, että sitten pitäisi hankkia auto ja valtava määrä muutakin kakkoskotiin. En ymmärrä, miten ihmisten rahat riittävät. On eri asia, jos perii mökin huonekaluineen, veneineen jne. Silloin se on suuri etu.

Me käytimme tilatakseja muutossa muuttoautojen ohella. Lehtihaastattelun mukaan Jari Tervon perhe ei käytä enää autoa edes mökillä ollessaan.

Eräs opettajakollegani kulki vuosikaudet työmatkat taksilla ja kehui, että se tuli paljon halvemmaksi kuin auton pitäminen. Senhän voi laskea, mikä on edullisempaa.

Tietenkin ovat tunnesyyt. Autosta tulee ystävä jopa perheenjäsen. Minä pidän autoista, varsinkin vanhoista autoista, vaikka minulla ei ole edes ajokorttia.

Osaisin ehkä vielä ajaa autoa, sillä mieheni opetti tytärtäni ja minua ajamaan jättiostoskeskusten tyhjillä parkkialueilla. Tytär pitää ajoittain autoa, me muut emme, eivät pojatkaan.

Lisäys:

Suhde autoon on hyvin tunteenomainen. Se johtuu varmaankin siitä, että auto on ollut ehkä mukana elämämme tärkeissä tilanteissa: sekä iloisissa että surullisissa.

Dodge Aspen oli hyvin käytännöllinen auto. Sitä ostettaessa oli tärkeää, että kaikki mahtuivat autoon kunnolla istumaan, varsinkin pitkäsäärinen esikoinen. Minä valitsin värin. Se oli mielestäni hyvin kaunis auto. Siihen liittyy monenlaisia muistoja - ihania lomamatkoja, sukulaisten vierailuja siellä Atlantin takana, lemmikkikissan vienti eläinsairaalaan sen jäätyä jonkun toisen ihmisen ajaman auton alle.

Kukkia mesenaatiltani

Kirjailijoiden puolisot ovat mesenaatteja, jotka tukevat henkisesti ja taloudellisesti kirjailijoita, joiden tulot jäävät pienen kielialueen maassa useimmiten hyvin vaatimattomiksi.

Yllätysvieras

bee, a photo by Anna Amnell on Flickr.

bumblebee

Rimsky-Korsakov: The Flight of the Bumblebee (Kimalaisen lento)

Conducted by the Music Director of the orchestra, Misha Rachlevsky. From the Great Hall of the Moscow Conservatory.

Suuri koko

Valtavan iso mehiläinen pistäytyi kylään. Mieheni pelasti mehiläisen korkealta katon rajasta ja siirsi sen korkean lasin ja kirjekuoren avulla ulos.

Otin valokuvan yllätysvieraastamme. Se oli vaikeaa, sillä se oli enimmäkseen vauhdissa. Taustalla on sininen silkkihuivi.

Hannele kertoo kommentissa, että tämä on kimalainen. Siksi se oli iso paksukainen.

Suuri koko

Värikollaasit 136 - lehti

leaves 2013, a photo by Anna Amnell on Flickr.

leaves
suuri koko
alkuperäinen kuva

Huomasin, että minulla oli kuvakollaasi, jossa on myös sopivat värit- Liitän sen tähän. Näiden kollasien tekemisestä on tullut mieluinen addiktio. Mekko oli omatekoinen ja kauniista suklaanväristä pellavaa, jäännöspala Stockmannilta. Olin niin pieni ja hoikka, että siitä tuli hihaton pusero ja kapea lyhyt hame.

  



Heinäkuun 2013 värikollaasin värimalli 'lehti'

Kookkaat viherkasvit

Our home in Toronto, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Nämä Toronton kotimme viherkasvit olivat noin seitsemän vuotta vanhoja. Niitä ei voitu kuljettaa valtameren yli Suomeen. Olisi pitänyt olla oma laiva.:)

Kukkia keittiössä

lila-white, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Talomme molemmin puolin on käynnissä julkisivuremontti. Olen iloinen siitä, että minulla on kadun puolella pitsiverhot kahdessa huoneessa. Ikkunat ovat jo nyt kovin likaiset, vaikka ne pestiin kesäkuun alussa. Keittiön ikkunaa varjostaa lisäksi lehmus. On vaikeaa löytää sellainen kohta jossa on tarpeeksi valoa valokuvan ottamiseen. Valo ei riitä kukkiville kukille.

Täytynee osta taas iso peikonlehti keittiönikkunan eteen. Entinen tuli liian suureksi. Peikonlehti viihtyy huonossakin valossa ja luo vähitellen hauskan viidakkotunnelman huoneeseen. Klikkaa kirjoituksen alla olevaa hakusanaa 'peikonlehti'.

Punaiset purjeet - fantasiamaailma

Joonas Heiskanen kertoo blogissaan Punaiset purjeet-juhlasta, jota vietetään Pietarissa venäläisen kirjailijan Alexander Grinin (oik. Aleksandr Stepanovich Grinevskii 1880-1932) fantasiateoksen inspiroimana. Kesäkuun lopussa vietettyyn juhlaan liittyi popkonsertti, ilotulitukset ja purjehdus.

Wikipedian (engl) mukaan hänen luomaansa fantasiamaailmaa nimitetään Grinlandiaksi, ja siitä on tehty aikaisemmin elokuva. Kirjailija syntyi Venäjän keisarikunnassa, josta hänen puolalainen isänsä karkotettiin poliittisista syistä Vjatkan lääniin. Grin vietti kiertelevää elämää, liittyi vallankumouksellisiin, mutta tuli hyljeksityksi myös Neuvostoliitossa ja kuoli kurjuudessa ja köyhyydessä. 1950-luvulla tehtiin elokuva, mutta vasta uusi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen Venäjä on täysin hyväksynyt tämän kirjailijan. Hän sopii hyvin nykyajan maailmaan, jossa fantasiakirjallisuus kukoistaa.

New York Timesin mukaan länsimaiset kirjailijat inspiroivat tätä kirjailijaa, jonka luoma maailma on yhtä kaukana Venäjästä kuin Liisan ihmemaa Englannista.

En ollut kuullut koskaan aikaisemmin tästä kirjailijasta, mutta mietin onko Grinlandian punaisilla purjeilla jotain yhteyttä lauluun "Punapurjeet", jota 1875 syntynyt isoisäni lauloi. Hänhän oli ollut nuorena miehenä useaan otteeseen Pietarissa, jossa asui siihen aikaan paljon suomalaisia.

Katso kuvaa suurena!

Polkupyörien kaupunki

Bikes 2013 A, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Helsingistä on tullut yhä enemmän polkupyörien kaupunki. Polkupyöriä on entistä enemmän, ja ne ovat entistä kauniimpia.

Polkupyörät ovat kaupunkitaidetta, city art. Niitä on hauskaa kuvata.

Minulla ei ole ollut koskaan polkupyörää, en osaa ajaa polkupyörällä. Kuljen kävellen ja raitiotievanulla. Kun on oikein kiire, olen sairas tai on oikein huono sää, käytän taksia.

Polkupyörät ovat minulle silmänruokaa ja mikrohistoriaa. Seuraan niden kehitystä.

Viipurista ollaan

Viipurin maalaiskunnan vaakuna

Toisen blogikirjoituksen kommenteissa tuli puhetta Viipurista. Näyttää siltä, että monilla on sinne jonkinlaisia sukuyhteyksiä. Isoisäni pelimanni ja suksimestari Jaakko Rytkönen piti kovasti Viipurista ja Pietarista. Hän eli 38-vuotiaaksi asti Suomen Suuriruhtinaskunnassa, josta hänellä oli vain hyviä muistoja. Sitten tulivat bolshevikit ja pilasivat kaiken, ukilla oli tapana sanoa. Hän eli yli 90-vuotiaaksi ja suri kovasti kaikkia sotia, joita suomalaiset joutuivat käymään. Hän ei joutunut koskaan sotaan, ihmetteli vielä vanhana miehenä sitä, että suomalaiset olivat sotineet keskenäänkin. Niin ei tehty hänen kotikylässään. Hän kärsi varmaankin kovasti myös siitä, että hänen rakastamansa Pietari joutui kokemaan kovia ja tuli hirmuvallan osaksi.

Vasta viime syksynä [ vuonna 2012] kävin ensi kerran Pietarissa, kun sukulaiseni on siellä nyt työssä, kulkee isoäitinsä isän jälkiä mutta aivan eri alalla. Ukki ei ollut muodollisesti oppinut kirjaviisas. Hänen viisautensa oli elämänviisautta ja sivistyksensä sydämensivistystä. Hän oli käynyt vain kiertokoulun ja rippikoulun. Hän jätti kirjeiden kirjoittamisen vaimolleen, joka ei ollut käynyt sen kummenpia kouluja. Ukki luki innokkaasti sanomalehtiä ja oli ajassa mukana. Hän oli ihana mies. Äiti muisti lapsuudestaan, että ukki oli hänen toisen ihanteensa Tauno Palon näköinen nuorena miehenä, lauloi ja soitti.

Tiesiköhän ukki, että hänellä oli ollut esivanhempia jo keskiajalla Viipurin lähellä? (Rytkölän talo Ala-Sommeen kylässä).  Ehkä hän tiesi, sillä suullinen perimätieto on monesti hyvin luotettavaa ja ulottuu kauaksi. Mutta Suomessa on ollut pitkiä aikoja, jolloin on pitänyt varoa sitä, mitä puhuu, ja ukki oli aika hiljainen mies. Sain vasta muutama vuosi sitten tietää, että äidinpuoleiset esivanhemmat elivät 1400-luvulla Alasommeessa, Viipurin maalaiskunnassa. Se on aivan Viipurin eteläpuolella, kuulunee nykyään Viipuriin. Jotkut sukulaiset jopa lahjoittivat maatilan luostarille, ja suvun nuoret miehet olivat luostarin vuokraviljelijöinä. Sukututkimus taisi päästä vauhtiin vasta silloin, kun olin jo opiskelija ja asuin Helsingissä ja 1980-luvulla, jolloin olin poissa Suomesta.

1200-luvulta lähtien on sieltä täältä nykyisestä Etelä-Suomesta tietoja Rytkönen-nimisistä henkilöistä. Ensimmäisen sanotaan tulleen Saksasta Ahvenanmaalle. Mutta vasta 1475 Alasommeessa syntynyt Pekka Niilonpoika Rytkönen tiedetään varmuudella sukuni esi-isäksi. Joku Rytkönen oli kuulemma mukana Viipurin pamauksessakin. Pekka lähti vaeltamaan takaisin länteen jostain syystä ja päätyi Maavedelle. Siellä hän meni naimisiin vuonna 1496 Laititar-nimisen naisen kanssa. Pekka kuoli vuonna 1541, mutta hänen vanhimmasta pojastaan tuli taloon isäntä, ja siellä hänen jäkeläisensä ovat asuneet siitä lähtien.

Nuoremmat pojat lähtivät Kustaa Vaasan aikana Savoa asuttamaan ja päätyivät Pielavedelle. Isoisänikin tuli Pielavedeltä Iisalmeen vasta nuorukaisena 1800-luvun loppupuolella, ja häntä sanottiin taivaasta tipahtaneeksi pojaksi, kun kukaan ei tuntenut häntä ja hänen perhettään. Osa suvusta oli lähtenyt Iisalmen seudulle jo 1700-luvulla, muun muassa Aino Ackten esi-isä.

Olen ollut vain kerran sukukokouksessa. Hämmästyin sitä, miten siellä oli ihmisiä, jotka muistuttivat kovasti toisiaan ulkomuodoltaan. Samoin hätkähdin kovasti, kun näin ensi kerran kuvan Glory Leppäsestä, Aino Ackten tyttärestä. Niin tutut piirteet. Lapseni sanovat, että kaikki suomalaiset taitavat olla sukua toisilleen. Mutta en ihmettele sitä, että jotkut historioitsijat näyttävät tutkivan sukunsa historiaa, se on Suomen historiaa. Jos olisin saanut tietää näitä sukutarinoita jo teini-ikäisenä, olisin varmaankin alkanut lukea historiaa ja päätynyt istumaan arkistoissa penkomassa jälkiä sukulaisistani. Yhdistävänä tekijänä tutkimuksessa olisi voinut olla vaikka mikä asia.

Nykyään ei enää etsitä sukulaisia kotiseudulta, vaan otetaan selville esiäiti tai esi-isä Afrikasta tai Aasiasta DNA:n avulla. Harva on kokenut sellaista yllätystä kuin se brittiarkeologi, joka löysi ikivanhat juurensa luolasta, jossa oli tehnyt kaivauksia vuosikaudet.
Huom! Jos huomaat virheen näissä esi-isä-jutuissa, ole hyvä ja kerro se kommentissasi.

Iisalmen kirkonkylän vanha kivikoulu

Johtajaopettaja Aaro Pekkarisen lapset. Taustalla vuonna 1930 rakennettu "kivikoulu"

Iisalmi tässä blogissa (yli 30 kirjoitusta)

Kuvakansioni Iisalmi koulut

Koulun lapset sota-aikana eli 1940-luvulla
Huom! UUTTA: Kivikoulun kuvat : Kari Jalkasen kansio

Mieheni vanhimmalla sisarella on valokuva, jossa hän seisoo 3-vuoden vanhana eli siis vuonna 1931 äitinsä ja isänsä kanssa "uuden koulun" edessä. Mieheni ja hänen sisarustensa mukaan kivikoulu oli ollut koulunpihan reunalla "aina".

Mieheni isä haki johtajaopettajaksi Iisalmen kirkonkylän koululle 1920-luvun loppupuolella, ja hänelle sanottiin silloin, että kouluun tulee uusi lisärakennus, "kivikoulu".

Kirjakaapistamme löytyi Tuomas Kortelaisen kirjoittama Iisalmen seurakunnan historia 1627-1977. Kortelainen kertoo:

"Kirkonkylään valmistui 1930 pitäjän ensimmäisen koulurakennuksen vierelle 'kivikoulu'. " Kortelainen viittaa Iisalmen maalaiskunnan kunnankirjurin (virka olisi nykyisin lähinnä kunnanjohtaja) Juho Pehkosen kirjaan " Iisalmen kunnan kansakoululaitoksen ja kirkonkylän kansakoulun 70-vuotiskertomus. Iisalmi 1947.

Tällä hetkellä entinen "Iisalmen Kirkonkylän uusi koulu" on kuulemma surkeassa tilassa, sen kohtaloa pohditaan. Siellä on pidetty taidenäyttelyitä, mm mieheni opettajaveljen töitä on ollut siellä näytteillä.

Koulurakennuksessa oli myös kaksi opettajan asuntoa, yksi yläkerrassa ja yksi alakerrassa. Siellä oli kolme luokkahuonetta, kaksi yläkerrassa ja yksi alakerrassa. Yläkerran luokat voitiin yhdistää yhdeksi juhlatilaksi avaamalla isot ovet väliltä. Siellä oli keskuslämmitys päinvastoin kuin vanhassa koulussa, kauniissa puutalossa, jossa oli 1950-luvun loppupuoleen asti puulämmitys.

Mainittakoon, että uusi koulu sijaitsi ja sijaitsee suuren koulunpihan laidalla ja sen ympärillä on puita ja ruusupensaita maantien ja koulun välillä. Oli siis vain maantie, ei katuja. Koulukokonaisuus muistutti enemmänkin maalaistaloa tai pappilaa, ja siinä oli useita ulkorakennuksia, mm talli, aitat, sauna, navetta, riihi jne ja jättiläismäisen iso halkoliiteri. Koulu sijaitsi kulttuuriympäristössä, sillä "Brofeldtin pappila", joka on nykyään Seurasaaressa, oli kilometrin päässä.



Iisalmen kirkonkylänkoulun päärakennus, joka on valitettavasti purettu

Kuvakansioni: Iisalmen  kirkonkylän koulu

Mieheni vanhemmat opettivat tässä vanhassa kauniissa puukoulussa. Isä oli johtajaopettaja (vastaa nykyajan peruskoulun rehtoria) ja hänen luokkaansa mentiin työhuoneesta, äidin luokkaan taas mentiin keittiöstä.

Sillä paikalla on tehty jo tarpeeksi tuhoa, sillä sieltä pantiin maan tasalle kaunis puukoulu.
Onneksi kivikoulu on jäljellä!

Kuvakansioni Iisalmi koulut
Iisalmi tässä blogissa (yli 30 kirjoitusta)

Sorruin ostamaan amerikkalaisen menestysromaanin

Gillian Flynn: Kiltti tyttö.
Alkuvaikutelma eli sivut 11-18. (jatkuu)

Luin aamulla kirja-arvostelun romaanista, joka on liian pitkä. Sen olisi pitänyt jo varoittaa. Mutta repäisin kirja-arvostelun lehdestä ja pyysin miestäni tuomaan tämän kirjan minulle työstä tullessaan.

Dickensin ja muiden vanhojen mestareiden kirjat saavat olla hyvinkin pitkiä, sillä ne ovat ajan koettelemia, hyviksi havaittuja romaaneja. Myös John Irvingin kirja saa olla pitkä, sillä hän on aina hauska. Mutta olen kyllästynyt jo ensimmäisillä sivuilla Gillian Flynnin kirjaan "Kiltti tyttö" (2013), alkuperäinen nimi 'Gone Girl' (2012), tyttö mennyttä kalua, siis kadonnut tai kadotettu, murhattu? Alussa vihjaillaan jotain. En sanoisi sitä ennakoinniksi.

Lukija ei halunnut tätä kirjaa vaan kirjailija, joka kaikkien kirjailijoiden tavoin haaveilee kirjoittavansa joskus romaanin, jolla hankkisi edes niin paljon rahaa, että voisi ostaa pienen siirtolapuutarhamökin. P. D. James sanoi Suomessa käydessään, että Englannissa keskinkertaisetkin kirjailijat voivat hankkia oman talon ja elättää perheensä. En usko, että voivat Suomessa, pienen kielialueen maassa, jossa kaiken lisäksi suuri osa väestöstä osaa lukea muillakin kielillä kirjoitettuja kirjoja. Englanninkielisissä maissa taas koulutetut ihmisetkin ovat aika kielitaidottomia, jolleivat ole diplomaatteja, tutkijoita tai siirtolaisten lapsia.

Ymmärsin kirja-arvostelusta, että kirjailija on tehnyt romaanistaan liian pitkän - 447 sivua - koska kustantajat haluavat pitkiä kirjoja. Entä sitten Ian MacEwan, jonka kirjat ovat lyhyitä mutta erittäin hyviä? Eikö hän kelpaisi enää kenellekään, jos olisi aloittelevaa kirjailija? Hän kun on myös aika ruma mies. Nykyään pitää kirjailijan olla mieluiten kaunis nuori nainen.

Muistelen, että tämän kirjailijan sanottiin heittelevän lukijaansa äkkiyllätyksestä toiseen ja pitävän hänet siten pihdeissään. Mutta miten minä kestän äkkikäänteiden välit?

Saa nähdä, luenko tätä pitemmälle vai vienkö sen vaivihkaa lähikirja-antikvariaatin euron laatikkoon kadulle. Pidin jostakin: Missisipistä, joka on mainittu. En pidä kirosanoista enkä viime vuosien blogeista ja sanomalehdistä tuttujen samojen vanhojen asioiden jaarittelusta.

Mutta jos tämä kirja on kestävä ja sitä luetaan vielä 100 vuoden kuluttua, sen ensi sivuilta voi lukea lyhyen kuvauksen siitä, kuinka Amerikan keskiluokan elintaso romahti ja Dickensin aikoina ihaillun lehtimiehen asema samoin.


Sivut 19-23. Esitellään hölmö nuori nainen, joka käyttää stereotyyppisen huonoa kieltä, sellaista jota kuulee liikaa busseissa. Näkökulma vaihtui Amyn päiväkirjaksi. On vaikeaa usko, että Amy on psykologian maisteri.
Yksi houkutin sopii minulle: Nick on kotoisin Mark Twainin lapsuusaikojen kotikaupungin Hannibalin tienoilta ja on ollut töissä laivalla kuten Mark Twain.
Nimi Nick. Onko sillä symboliikkaa? Nick, Old Nick tarkoittaa paholaista.
Olen pilannut "lukunautintoani" nähtyäni kustantajan sivun alusta, että Nickin vaimo Amy katoaa. Myös sen, että Nick on epäilty. Onko Nick kirjan murhaaja?
Kaksi vaihtoehtoa: 1. Nick on paha, on murhannut vaimonsa. Missä pää? 2. Amy on paha, on kadonnut, lavastanut kuolemansa, kostanut Nickille jostain syystä.

24-33
Amy järjestää joka hääpäivä aarteenetsinnän, jossa jokainen vihje johtaa seuraavaan kohtaan, ja lopulta lahja löytyy. Tekeekö Amy 5. hääpäivänä itsestään aarteen, joka on kadottetu, jota täytyy etsiä?
Oletan, että jos tämä on dekkari, kaikella mitä kerrotaan on merkitys.

Tässä alkuvaikutelmat. Katsotaan, miten tämä etenee sitä mukaa kuin on aikaa.

Lopullinen mielipiteeni perjantaiaamuna:
Nähtävästi kirjat häiriintyneistä ihmisistä kiinnostavat monia.

Postmoderni ajatus 'kullakin on oma totuutensa' on viety äärimmilleen Gillian Flynnin kirjassa "Kiltti tyttö", mutta niin sairaalla tavalla, että totean, että liikaa minulle.
Maailma on jakautunut pikku maailmoihin, joista kussakin on omat huvinsa myös kirjojen alalla.

Valokuvat vievät eiliseen

New Orleans, LA_1986_August_080, a photo by Brin d'Acier on Flickr.

Aika menettää valtansa, kun katselee vanhoja valokuvia. Minusta tuntuu siltä, että oli eilen New Orleansissa, vaikka siitä on kulunut jo 27 vuotta.
Katso kuvia Louisianasta
Suurin osa on poikani ottamia, saatta siellä olla minunkin ottamia. Yleensä parhaat kuvat ovat hänen ottamiaan.

Vanha kaunis Iisalmi 1

Savonkatu 2:n kauniit ikkunat

Asuin koko kouluajan Iisalmessa. Se oli oli siihen aikaan kaunis puutalokaupunki, jossa oli noin 2000 asukasta. Pääkatu vei rautatieasemalta kaupungin halki vesitornille ja järvenrantaan. Me asuimme yleensä pääkadun varrella tai sen vieressä olevissa kortteleissa. Talot olivat enimmäkseen yksikerroksisia ja vaaleaksi maalattuja. Useimmilla perheillä oli huoneen ja keittiön asunto, mutta huoneet olivat hyvin suuria ja korkeita. Meillä oli aina iso keittiö, vähän samaa tyyliä kuin Carl Larssonin Keittiö-maalauksessa. Sen ajan perheiden tyyliä oli, että isä istui kamarissa radion ääressä ja äiti puuhasi keittiössä, jonne myös hänen naisystävänsä tulivat rupattelemaan. Keittiön pöydän ääressä tekivät lapset läksynsä. Minä luin ylioppilaskirjoituksiin keittiössä matalalla jakkaralla istuen selkä lämpimään hellanmuuriin nojaten.



Iisalmen laivarannan kioski on jäljellä

Opiskeluvuosieni aikana vanha Iisalmi katosi melkein kokonaan. Hyvin lyhyessä ajassa puutalot hajotettiin ja niiden tilalle rakennettiin tiilitaloja. Sama tapahtui Iisalmen kirkonkylässä. Kuuntelin järkyttyneenä, kun anoppini kertoi puhelimessa, että kartanomainen kansakoulu purettiin, ja vanhat tavarat vietiin sieltä kaatopaikalle. Onneksi kirkonkylän puolelta pelastettiin "Brofeltin pappila" Helsinkiin Seurasaareen.



Kuvasssa entinen tyttölyseoni

Jännitän sitä, milloin puretaan Wivi Lönnin suunnittelema kaunis koulurakennus. Sen eteen on jo isutettu puita, jotka peittävät hienon jugend-julkisivun. Ehdin ottaa valokuvan ennen sitä.

Olen nähnyt nettikeskusteluista, että monet entiset ja nykyiset iisalmelaiset surevat sitä, että vanha kaunis rakennuskulttuuri tuhottiin. Minä elän ainakin mielessäni edelleen siinä kauniissa Iisalmessa, joka oli ennen. Olisipa säästetty edes muutama kortteli. Iisalmen Sanomat julkaisee viikkoliitteessään Salmettaressa kuvia vanhasta Iisalmesta, ja lukijat lähettävät muistojaan kadonneesta kaupungista. Asuimme useissa taloissa, mutta vain yksi niistä on jäljellä, ja se on täysin muuttunut.



Savonkatu 2, kauniisti korjattu talo, mutta talon pihan puoli on täysin muutettu.

Kotiväkeni asui vuokralla tässä talossa siihen aikaan, kun olin jo opiskelija ja asuin Helsingissä. Asuimme talon keskiosassa, joka näkyy kuvassa oikealla. Kuvassa olevan suuren ikkunan paikalla oli syvennys, jossa oli keittiön ikkuna. Keittiössä oli iso ruokakomero, kuin huone, jonka hyllyt notkuivat ruokaa joulunaikaan. Ruokakomeron ikkuna oli niin iso, että pikkusiskoni meni siitä kerran oppikouluaikana sisälle, kun tuli myöhään kotiin. Alakerrassa oli  kaksi huonetta ja keittiö. Yksi huone oli yläkerrassa. Sitä vuokrattiin koululaisille paitsi kesällä, jolloin se oli sisarteni huone ja me olin mieheni ja lasteni kanssa kesälomalla Iisalmessa.



Kun menin naimisiin, olimme koko perhe lomalla myös tässä talossa ja nukuimme toisinaan kuvakollaasissa näkyvässä punaisessa hirsiaitassa. Pihalla oli kullakin vuokralaisella kasvimaa ja marjapensaita. Kamarin ja tyttöjen huoneen ikkunoista näkyy uimaranta ja uimala. Äitini kävi aamuisin uimassa järvessä jäiden tuloon asti.

Kuvia: Iisalmi eri vuodenaikoina kansiot
Puutaloja Iisalmessa, Porvoossa, Turussa, Helsingissä, Raumalla jne
Iisalmen uimala

Iisalmen Tyttölyseo -kansio (vanha Jugend-rakennus)

Iisalmen kirkonkylän kansakoulu (purettu)

Iisalmi talvella (37 kuvaa)
Lue myös Kun koti kävi ahtaaksi.

Huom! Iisalmen kirkonkylän entisen kansakoulun 1930 valmistunut lisärakennus, "kivikoulu", on pelastettu!
Katso Kari Jalkasen kuvat! Iisalmen kirkonkylän koulu (=kivikoulu)
Ja täällä Idyllinen Iisalmi uudessa paikassa.

Ennen ompelin vaatteeni itse

Koulu- ja opiskeluajoista lähtien ompelin melkein kaikki vaatteeni, jopa päällystakin ja hääpuvun. Ompelin myös lapsilleni. Tämä harrastus johtui lähinnä taloudellisista syistä.

Tein usein vaatteita vanhoista vaatteista. Hauskin tapaus oli se, kun tein itselleni hameen mieheni isoisän Oscar Amnellin mustista housuista. Isoisä oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Hän oli asunut tyttäriensä luona, alkuvuoden Iisalmessa ja loppuvuoden toisen tyttärensä luona, joka oli matematiikan opettajana Kuopiossa.

Löysin housut mieheni kodin ullakolta ja ihastuin heti hienoon kankaaseen. En ostanut mitään kaavoja yleensä, en nytkään. Mutta hameesta tuli oikein hieno. Se oli kapea, ja siinä oli syvä laskos takana. Harmi, että siitä hameesta ei ole valokuvaa.

Tässä kollaasissa oleva lyhythihainen asu oli kaunista ruskeaa pellavaa. Sitä oli Stockmannilla vain jäännöserä, josta ei enempää voinut tehdä. Mutta hintakaan ei ollut kallis. Tämä oli eräs lempiasujani. Käytin sitä useina kesinä. Nämä kuvat ovat eri kesiltä, molemmat otettu Iisalmessa, jossa vietimme opiskeluaikoina yleensä kesät joko mieheni vanhempien luona, joilla oli tilava virka-asunto tai minun kotonani kaupungin puolella kodikkaassa puutalossa . Linkissä oleva kuva kaupungissa olevasta talosta on otettu myöhemmin, kun se oli jo remontoitu ja muutettu uuteen asuun. Meidän aikanamme se oli samaa tyyliä kuin alla oleva kansakoulurakennus, Iisalmen kirkonkylän koulu (kuvakansio), joka on valitettavasti purettu.



Koulu järveltä päin kuvattuna. Tässä koulussa appivanhempani olivat opettajina vuosikymmenet. Rakennuksen keskiosassa oli johtajaopettajan virka-asunto.

Ensimmäinen onkeni ja kalani

Olin alle kouluikäinen, ja ukki oli tehnyt minulle ongen ja minua vähän vanhempi eno varmaankin pujottanut koukkuun madon.

Tapahtui suunnaton ihme, koukkuun tarttui pienenpieni kala. Riemuissani juoksin mäen mummolaan vetäen onkea ja kalaparkaa perässäni. Kalani herätti suurta ihastusta mummossa ja ukissa. Mummo huuhteli kalan, siivosi sen ja paistoi sen minulle hellalla.

Nooakin arkki Suomenlinnassa

Nooakin arkki, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Nooakin arkki on rakennettu 1760-luvulla. Se on peruskorjattu viime vuosina. Kollaasissa näkyy rakennuksen pääty, porraskäytävä sekä entinen ovemme. Päädyssä olevan oven yläpuolella oli keittiömme ikkuna. Päädyn toinen kerros oli kerran kotimme, kaksi huonetta, pitkä käytävä, pieni keittiö ja WC, johon tuli kylmä vesi. Asuimme tässä talossa kaksi ja puoli vuotta, kolme kesää.

Asunnot olivat silloin peruskorjaamattomia. Niissä oli puulämmitys, täytyi ostaa halot, säilyttää ne alakerran puuvarastossa, kantaa ne sisälle. Toisessa huoneessa oli pyöreä peltinen pönttöuuni, toisessa leveä valkoinen kaakeliuuni, vähän samanlainen kuin eräs uuni Louhisaaressa. Meidän uunissa ei ollut tilaa, jossa olisi voinut pitää ruuat lämpiminä. Keittiössä ei ollut muuta lämmitystä kuin hella, jossa ei ollut edes muuria.

Nooakin arkki kuten melkein kaikki muutkin Suomenlinnan rakennukset olivat siihen aikaan armeijan virka-asuntoja, ja Suomen armeija oli silloin Suomessa erittäin epäsuosittu - päinvastoin kuin esimerkiksi Neuvostoliiton armeija. :) Oli 1970-luku.

Mutta ajan henki ei pystynyt pilaamaan saaren kauneutta. Siellä asuminen oli suuri elämys kaikkina vuodenaikoina.

Olen kirjoittanut tähän blogiin monta juttua Suomenlinnasta. Klikkaa hakusanoja 'Nooakin arkki' tai Suomenlinna'.
Kaunis Suomenlinna (kuvakansio Flickrissä)
Lue myös
http://blogisisko.blogspot.fi/2012/02/suomenlinna-kylma-vesi-ja-puulammitys.html