My very old blog. Vuodesta 2005-
tiistaina, heinäkuuta 17, 2012
Linnanmäki, lasten unelmien kohde
Eräs Suomen suosituimmista matkailukohteista. Linnanmäkeä ylläpitää Lastenpäivän Säätiö
maanantaina, heinäkuuta 16, 2012
Flunssa yrittelee
Nyt täytyy linnoittautua kotiin ja lukea Agatha Christietä, sillä flunssa yrittää nujertaa minua.
Luulen, että vastustuskykyni heikkeni, kun valvoin katutöiden metelin vuoksi. Flunssa alkaa aina heikoimmasta kohdasta, minulla nykyään korvista, jotka vaivasivat viime talvenakin.
Onneksi ennakoin tilanteen pyytämällä korvatippareseptin uusinnan. Nyt vain lepoa.
Laitan vähitellen joitain tyttäreni matkakuvia Istrialta muistuttamaan, että joka paikassa ei sada. Nojatuolipuutarhuri-blogiin.
P.S. Luen kirjaa "The Secret Adversary" (1922), jonka olen lukenut jo aikaisemmin, kolme vuotta sitten. Nyt luen vähän eri syistä. Suomennettu vasta vuonna 1974. Hauska ja jännittävä Tom & Tuppence -seikkailu. Heistähän on tehty uusi TV-filmi, jossa Anthony Andrews on Tom. Hehän saavat vanhentua Agathan kirjoissa. Luen nyt tätä ensimmäistä seikkailua, joka tapahtuu heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vallankumoukselliset ovat liikkeellä, bolshevikit niin kuin ukkini sanoi, he jotka pilasivat hänen nuoruutensa Pietarin.
Luulen, että vastustuskykyni heikkeni, kun valvoin katutöiden metelin vuoksi. Flunssa alkaa aina heikoimmasta kohdasta, minulla nykyään korvista, jotka vaivasivat viime talvenakin.
Onneksi ennakoin tilanteen pyytämällä korvatippareseptin uusinnan. Nyt vain lepoa.
Laitan vähitellen joitain tyttäreni matkakuvia Istrialta muistuttamaan, että joka paikassa ei sada. Nojatuolipuutarhuri-blogiin.
P.S. Luen kirjaa "The Secret Adversary" (1922), jonka olen lukenut jo aikaisemmin, kolme vuotta sitten. Nyt luen vähän eri syistä. Suomennettu vasta vuonna 1974. Hauska ja jännittävä Tom & Tuppence -seikkailu. Heistähän on tehty uusi TV-filmi, jossa Anthony Andrews on Tom. Hehän saavat vanhentua Agathan kirjoissa. Luen nyt tätä ensimmäistä seikkailua, joka tapahtuu heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vallankumoukselliset ovat liikkeellä, bolshevikit niin kuin ukkini sanoi, he jotka pilasivat hänen nuoruutensa Pietarin.
Bussi Prahassa
värikästä
Bussi oli harvinainen Prahan keskustassa. Siellä kulkivat raitiovaunut ja metro. Bussit menivät lähiöihin. Kulkuneuvoja Tsekissä ja Puolassa
Bussi oli harvinainen Prahan keskustassa. Siellä kulkivat raitiovaunut ja metro. Bussit menivät lähiöihin. Kulkuneuvoja Tsekissä ja Puolassa
sunnuntaina, heinäkuuta 15, 2012
lauantaina, heinäkuuta 14, 2012
Jan Palachin muistolle
Tšekkiläinen opiskelija Jan Palach (1948-1969) teki polttoitsemurhan Prahassa vastalauseeksi Neuvostoliiton suorittamalle Tšekkoslovakian miehitykselle.
perjantaina, heinäkuuta 13, 2012
Photo Friday: 'Countryside'
Travelling by train from Zagreb to Ljubljajana.
Junan ikkunasta kuvattu.
Photo Friday: 'Countryside', maaseutua
Junan ikkunasta kuvattu.
Photo Friday: 'Countryside', maaseutua
torstaina, heinäkuuta 12, 2012
Teetkö alleviivauksia kirjoihin?
Paperisuikaleita tärkeiden tai muuten vain kiinnostavien sivujen kohdilla kirjoissa. Usein suikaleet ovat värillisiä. Leikkelen niitä kasan valmiiksi, kun luen jotain kirjaa, jota en raski tai voi alleviivata.
Kommentti Hannelen kirjallisuusblogin kirjoitukseen Antecknar ni eller stryker under?
- - säästän hyvin paljon aikaa, kun alleviivaan tärkeät kohdat ensimmäisellä kerralla lukiessani, toisella kertaa käyn läpi vain alleviivatut kohdat.
Hienoja ja hyvin kalliita kirjojani - katselukirjoja - en raski alleviivata. Silloin laitan väliin tarralapun tai teen vihkoon tai paperille luettelon. En alleviivaa koskaan kirjaston kirjoja enkä muilta lainattuja kirjoja.
Tärkeistä sivuista voi ottaa valokopion ja niihin valokopioituihin sivuihin voi tehdä alleviivauksia ja merkintöjä. Samoin voi sivun tai kuvan valokuvata tai skannata.
2.
Minäkin digikuvaan eniten. Otan valokopioita erityistilanteissa, kun pitää saada sivu tai kuva eteen päiväkausiksi seinälle tai pöydälle.
Tai sitten kokoan valokopioita kansioon, mutta ne vie liiaksi tilaa. Olemme toden teolla hävittäneet kansioita kun muutimmme pienempään asuntoon. Jos mulla olisi oma talo niin kuin Sulla, se olisi varmasti kattoa myöten täynnä kirjoja.:)
Kesäkollaasit: Mandy alone
Hackescher Höfe, Berlin. Sisäpihalla olevan kaupan ulkopuolella esillä ollut kaunis asu.
Kesäkollaasit 87
Olen nähnyt tätä väriä harvoin. Lisäksi värisävyt näyttävät minusta monesti erilaisilta eri koossa kuin alkuperäinen kuva.
Kesäkollaasit 87
Olen nähnyt tätä väriä harvoin. Lisäksi värisävyt näyttävät minusta monesti erilaisilta eri koossa kuin alkuperäinen kuva.
Värikollaasi 87: Mandy and Gossip
Värikollaasit 87 kesäekstra
Kaunis asu kuvattu Berliinissä syksyllä 2010.
Kukka kuvattu Helsingissä iltakävelyllä, jolloin huomasin, että näyteikkunoihin olivat ilmestyneet ensimmäiset syksyvaatteet.
Kaunis asu kuvattu Berliinissä syksyllä 2010.
Kukka kuvattu Helsingissä iltakävelyllä, jolloin huomasin, että näyteikkunoihin olivat ilmestyneet ensimmäiset syksyvaatteet.
keskiviikkona, heinäkuuta 11, 2012
Mucha
Jugendin/Art Nouveaun mestari Alphonse Mucha on taas esillä Suomessakin. Luin juuri lehtijutun, jossa hänet mainittiin tämän tyylin edustajana.
Prahassa kävin Mucha-museossa, jonka katujulisteesta otin tämän kuvan. Mucha oli tsekki, kotoisin Määristä, jossa olin keväällä lomalla.
Helsingissähän oli myös jokin aika sitten Mucha-näyttely, jota kävin katsomassa taiteilijaystäväni kanssa.
Aurora-blogini kertoo 1900-luvun alusta, joten siellä enemmän juttuja ja kuvia Jugenndista. Sehän on meille suomalaisille rakas tyyli.
Julisteen alaosa ei mahtunut samaan kuvaan. Siinä näkyy nimi Theatre Renaissance, jolle Mucha teki vuosikaudet julisteita, ensimmäiseksi Sarah Bernhardtista.
Prahassa kävin Mucha-museossa, jonka katujulisteesta otin tämän kuvan. Mucha oli tsekki, kotoisin Määristä, jossa olin keväällä lomalla.
Helsingissähän oli myös jokin aika sitten Mucha-näyttely, jota kävin katsomassa taiteilijaystäväni kanssa.
Aurora-blogini kertoo 1900-luvun alusta, joten siellä enemmän juttuja ja kuvia Jugenndista. Sehän on meille suomalaisille rakas tyyli.
Julisteen alaosa ei mahtunut samaan kuvaan. Siinä näkyy nimi Theatre Renaissance, jolle Mucha teki vuosikaudet julisteita, ensimmäiseksi Sarah Bernhardtista.
tiistaina, heinäkuuta 10, 2012
Jotta emme unohtaisi. Czeslaw Milosz: Vangittu mieli
"Ihmisten välillä siellä vallitsevia suhteita on vaikea kuvata muuksi kuin näyttelemiseksi, sillä erotuksella, että tapahtumapaikkana ei ole teatterinäyttämö vaan katu, toimisto, tehdas, kokoussali ja jopa oma koti. Se on suurta taidetta, joka vaatii älyllistä valppautta. Ei riitä, että arvioi jokaisen sanan mahdollisten seuraamusten kannalta ennen kuin päästää sen suustaan. Myös väärinajoitettu hymy tai vääriä asioita ilmaiseva katse voi herättää vaarallisia epäilyksiä ja moitteita.
--Idän ihminen järkyttyy suuresti tullessaan länteen. Ihmiset käyttäytyvät täysin rennosti, heissä ei näy jälkeäkään tuosta sisäisestä keskittyneisyydestä, jota kuvastaa maahan luotu katse tai levottomina pälyilevät silmät. Lännen ihmiset puhuvat mitä sylki suuhun tuo ja nauravat äänekkäästi".
Luvusta 'Ketman' kirjassa Czeslaw Milosz: Vangittu mieli (1953, suom. 1983), joka kuvaa älymystön elämää kansandemokratioissa.
Czeslav Milosz (1911-2004 Krakovassa), diplomaatti ja kirjailija, sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1983.
Kuvassa miimikko Krakovan vanhan kaupungin torilla. Alla Berliinin muuria on jätetty muistuttamaan menneestä. Photos: Anna
Amnell
Ihmisen viimeiset vuodet
Kommentti:
Ei kannata väheksyä niitä viimeisiä vuosia. Sairaalavuoteessa makaavalla kuihtuneella vanhuksella voi olla rikas sisäinen elämä: muistot ja unet. Äitini eli 97-vuotiaaksi ja huomasin tämän hänestäkin. Hänen silmänsä sätelivät, kun hän muisteli lapsuuttaan tai kuunteli elämänsä lauluja. Isoisäni eli 94-vuotiaaksi, ja hänen viimeiset vuotensa saattoivat olla meille sukulaisille jopa tärkeämpiä kuin aikaisemmat. Ihmiselämällä on merkitystä, vaikka se ei olisikaan enää tuottavaa.
Mitä me tiedämme todella muistihäiriöisistä? Kun sisareni opiskeli gerontologiaa, hän oli välillä pitkiä aikoja töissä dementiapotilaiden hoitajana. He saattavat olla hyvin onnellisia. Eräs tuttava taitaa elää elämänsä onnellisinta aikaa dementoituneena, kun raskaat asiat eivät paina joka päivä niin kuin ennen (lapsen kuolema).
Ihmiset arvostavat nykyään alimpiakin eläimiä, mutta halveksivat ihmiselämän viimeisiä vuosia. Miten niin voi olla? Eikö ihminen ole edes samanarvoinen kuin eläin?
(Kuvassa on äitini kaksi kuukautta ennen kuolemaansa. Seinällä suurikokoinen 95-vuotiskortti ja suurennettuja valokuvia hänen läheisistään. )
maanantaina, heinäkuuta 09, 2012
Hebbein kieli
Lastemme ollessa pieniä asuimme muutaman kuukauden Nikosiassa Kyproksella. Vuokrasimme rappeutuneen vaaleanpunaisen huvilan vihreältä linjalta turkkilaisen ja kreikkalaisen alueen väliltä. Aidan takana asui kyproksenturkkilainen perhe ja kadun toisella puolen kyproksenkreikkalaisia. Toisella puolen oli kreikkalainen vartioasema, jonka ohi kävelin Nikosian keskustaan ostoksille, toisella puolen turkkilainen vahtisotilas, jonka ohitimme mennessämme bussilla Kyreniaan uimaan. Molemmat olivat hyvänpäiväntuttuja, kohteliaita nuoria miehiä.
Talomme lattioissa oli reikiä, mutta jokaisen makuuhuoneen edessä oli pieni parveke. Ikkunat saattoi pitää auki yölläkin, ja ulkoa tuli ihana kukkien tuoksu. Pihalla kasvoi hedelmäpuita, ja verkkoaitaa vasten ruusuja - kunhan nostin ne ensin maasta.
Autotalllin ja talon välissä oli ristikko, jossa kasvoi viiniköynnöksiä. Ne muodostivat varjostavan katoksen. Se oli tarpeen, sillä alkoi olla kova helle.
YK:n rauhanturvajoukkojen auto haki mieheni varhain aamulla töihin. Iltapäivät ja illat olivat vapaita. Nuoremmat lapset leikkivät päiväkaudet katoksen alla helteestä kärsimättä. Vanhin lapsi ja minä tarvitsimme pitkän siestan keskipäivän aikaan. Naapuritalossa asui lääkäri, joka kertoi, että pienten lasten elimistö sopeutuu nopeasti ilmastonmuutokseen.
Olimme vuokranneet taloon huonekalut ja television, joka ihastutti lapsia, sillä meillä ei ollut Suomessa televisiota. Olimme tyytyväisiä television ohjelmiin. Oli englanninkielisiä uutisia ja muuta ohjelmaa ja hauskoja lastenohjelmia kolmella kielellä: englanniksi, kreikaksi ja turkiksi.
Ihastuimme kaikki varsinkin varjoteatteriesityksiin. Kuvassa olevat hahmot Zagrebin museosta vaikuttavat kovin tutuilta. Lapset sanoivat, että varjoteatterinuket olivat 'hebbejä'. Kaksi nuorinta alkoi puhua keskenään omaa salakieltään, jossa oli varmaankin yhdistelmä TV-ohjelman kielistä sekä suomesta ja ranskasta, jota he olivat oppineet Suomessa koulussa. Siitä tuli 'hebbein kieltä'. Heille olisi saattanut kehittyä hyvinkin monimutkainen kieli, mutta sitten tuli vallankumous ja sota ja jouduin lasten kanssa lähtemään pois Kyprokselta.
Eräänä iltapäivänä tuttu kreikkalainen farmari tuli autollaan myymään meille hedelmiä, ostimme isoja vesimeloneja. Meillä oli tarkoitus lähteä koko perhe bussilla keskustaan ostamaan tuoleja, sellaisia tuoleja, joissa on punottu istuin. Muutama päivä aikaisemmin olimme ostaneet lapsille omat pienet matkalaukut, ja he olivat pakanneet kaikki lelunsa ja vaatteensa niihin.
Äkkiä kuului ampumista. Kreikkalaiselta vartioasemalta kuului huuto: Makarios on kuollut! Ampuminen jatkui. Pian tuli YK:n jeeppi pihaan ja nuori upseeri huusi tulleessaan: - Nyt äkkiä turvaan YK:n leirialueelle! Ei tarvitse pakata mitään, ei tämä kauan kestä. Kohta pääsette tänne takaisin.
Sanoin: - Minusta tuntuu, että emme tule takaisin tänne. Se, että lapset olivat pakanneet tavaransa, oli minusta enne. Pakkasimme loputkin tavarat matkalaukkuihin ja läksimme pois pienestä vaaleanpunaisesta talosta.
Emme palanneet sinne koskaan. Syttyi vallankumous ja sota. Jouduimme olemaan sirpalesuojassa ja hotellissa, jonka ympärillä ammuttiin. Läksimme Nikosiasta pitkässä autokolonnassa ja ajoimme poltetun napalmille tuoksuvan maan läpi ja lensimme Hercules-koneella Englantiin ja sieltä Suomeen. Mieheni jäi töihin, oli sodassa ja ajoi erään toisen upseerin kanssa eristetyissä kylissä viemässä lääkkeitä ja postia.
Kyrenia
YK:n rauhanturvaajien merkkipäivänä Torontossa ottamani kuva
Rauli Virtanen alkoi sotareportterin uransa Nikosiassa. Hän kaivoi mieheni vieressä poteroa YK:n leirialueella ja kertoi siitä lehdessä. Mieheni sisarenpoika luki ne rivit saksankielisestä lehdestä Saksassa, jossa oli Interrail-matkalla: "Hiki säästää verta, sanoo --". Kaksikymmentä suomalaista rauhanturvaajaa haavoittui.
Palasin lasten kanssa Lontoon kautta Suomeen. Jo lentoasemalla rauhanturvaajien perheitä oli haastattelemassa toimittajia. Minuakin haastateltiin. Sukulaisemme kuulivat haastattelut radiosta ja lukivat lehdistä. Ostin radion ja kuuntelin koko ajan uutisia. Soitin joka ilta YK:n toimistoon ja sain New Yorkin kautta tietää, oliko mieheni vielä elossa. Minusta tehtiin henkilöhaastattelu naistenlehteen. Olimme koko perhe etusivulla kahdessa valtakunnallisessa sanomalehdessä. Lasten koulussa luokkatoverit heiluttivat niitä lehtiä, kun lapset tulivat ensimmäisenä päivänä kouluun.
Ihmisten oli vaikeaa tajuta, että olimme olleet sodan keskellä. Pikkupoikaamme sanottiin valehtelijaksi, kun hän kertoi olleensa sodassa. Teveyskeskuslääkäri tuhahteli jotain talvisodasta, kun pyysin häntä ottamaan pojan silmästä ruostuneen metallinkappaleen, joka oli lentänyt sirpalesuojassa.
Mieheni kävi vaaleanpunaisessa talosssa ja haki ruukun, joka oli jäänyt kaapin päälle. Lastenhuonetta oli käytetty ampuma-asemana. Olohuoneen tarjoilupöytää samoin. Lääkärinaapurilta oli viety itämaiset matot, ja hänen kauniit hevosensa olivat jossain Nikosian lähellä valtoimillaan.
Emme ole käyneet koskaan sen jälkeen Kyproksella, mutta hebbet eivät unohdu. Ei myöskään turkkilaisen vanhan miehen surumielinen laulu, joka kuului iltaisin naapurista eikä eukalyptuspuu, joka kasvoi kreikkalaisen kauppiaamme myymälän edessä kylän aukiolla. Ei moni muukaan asia.
P.S. Lapset väittivät vielä monta vuotta myöhemmin, että meillä oli Kyproksella väritelevisio. Mielikuvitus antoi värit mustavalkoisille kuville.
Samasta aiheesta, kommentti Kemppisen blogiin 2011 syksyllä:
Lapset ovat mukana aikuisten maailmassa. Leikit heijastavat kokemusmaailmaa. Turha heitä on kieltää leikkimästä eli hoitamasta itseään leikin avulla. Sotalelut kuuluvat joskus lasten arkeen.
Kun läksimme Kyprokselle vuonna 1974, nuorin poikamme pakkasi pikkuautonsa metallilaatikkoon ja sitoi sen kiinni naruilla. Lensimme Tel Avivin kautta, sillä Keihänen oli tehnyt juuri konkurssin ja jouduimme ostamaan uudet liput. Tullimies avasi huolellisesti kaikki narut pojan autolaatikosta, vaikka sanoimme, että siellä oli vain leluja. Koko perheelle tehtiin ruumiintarkastus, 5-vuotiaallekin. Emme arvanneet, miten tulehtunut sen alueen tilanne oli.
Kukaan ei rakasta rauhaa niin paljon kuin sotilas. Hän tietää, mitä sota merkitsee. Nykyään useimmat suomalaiset ihmiset eivät ole kokeneet sotaa.
Asuimme Kyproksella, kun siellä alkoi vallankumous ja sota. Paratiisillinen Välimeren saari muuttui yhtäkkiä sotakentäksi. Taivaalta laskeutuivat laskuvarjot, vuokratun kotimme ikkunasta oli ammuttu naapurin teini-ikäisiä poikia, joilla oli romuaseet, ruosteiset vanhat kypärät ja niiden sisässä äidin tai isoäidin nimikoima nenäliina.
Nikosian täytti huumaava sodan melu. Hotellihuoneen ikkunoiden eteen nostettiin patjat, käytävällä oli pitkät rivit vaahtosammuttimia. Pieni tyttäremme piirsi sirpalesuojassa valtavan kukan, jonka yläpuolella loisti aurinko. Pieni poikamme leikki pikkuautoillaan, 11-vuotias poika osasi jo pelätä.
Pakenimme lasten kanssa autokolonnassa satojen muiden ulkomaalaisten joukossa ja näimme ikkunasta, kuinka puhelinpylväät riippuivat ilmassa kuin puoliksi poltetut savukkeet. Oliivilehdot tuoksuivat napalmille.
Lapsille jaettiin makeisia, kun muutakaan ruokaa ei ollut. Satojen piti juoda samoista mukeista. Ihmiset sairastuivat nopeasti vatsatauteihin. Meidat evakuoitiin Englantiin. Monet olivat uimapuvuissa ja saivat päälleen vaatteet avustusjoukoilta.
Kotona Helsingissä lapset kaivoivat lattiatyynyyn kuopan ja sanoivat: Tämä on isän potero. Mieheni oli rauhaturvajoukoissa ja muun muassa ajoi toisen upseerin kanssa jeepillä eristetyissä kylissä jakelemassa postia ja lääkkeitä. 11-vuotias poikamme sanoi minulle: Äiti, jos isä kuolee Kyproksella, minä pidän sinusta huolta.
Koulussa 6-vuotta juuri täyttänyt poikamme kertoi sodasta. Toiset lapset sanoivat, että hän valehteli, sillä eivät lapset ole sodassa, vaan aikuiset.
Lapset ovat edelleen sodassa melkein joka päivä omissa olohuoneissaan, jonne sota ja rikokset tulvivat TV:stä ja sanomalehdistä.
Talomme lattioissa oli reikiä, mutta jokaisen makuuhuoneen edessä oli pieni parveke. Ikkunat saattoi pitää auki yölläkin, ja ulkoa tuli ihana kukkien tuoksu. Pihalla kasvoi hedelmäpuita, ja verkkoaitaa vasten ruusuja - kunhan nostin ne ensin maasta.
Autotalllin ja talon välissä oli ristikko, jossa kasvoi viiniköynnöksiä. Ne muodostivat varjostavan katoksen. Se oli tarpeen, sillä alkoi olla kova helle.
YK:n rauhanturvajoukkojen auto haki mieheni varhain aamulla töihin. Iltapäivät ja illat olivat vapaita. Nuoremmat lapset leikkivät päiväkaudet katoksen alla helteestä kärsimättä. Vanhin lapsi ja minä tarvitsimme pitkän siestan keskipäivän aikaan. Naapuritalossa asui lääkäri, joka kertoi, että pienten lasten elimistö sopeutuu nopeasti ilmastonmuutokseen.
Olimme vuokranneet taloon huonekalut ja television, joka ihastutti lapsia, sillä meillä ei ollut Suomessa televisiota. Olimme tyytyväisiä television ohjelmiin. Oli englanninkielisiä uutisia ja muuta ohjelmaa ja hauskoja lastenohjelmia kolmella kielellä: englanniksi, kreikaksi ja turkiksi.
Ihastuimme kaikki varsinkin varjoteatteriesityksiin. Kuvassa olevat hahmot Zagrebin museosta vaikuttavat kovin tutuilta. Lapset sanoivat, että varjoteatterinuket olivat 'hebbejä'. Kaksi nuorinta alkoi puhua keskenään omaa salakieltään, jossa oli varmaankin yhdistelmä TV-ohjelman kielistä sekä suomesta ja ranskasta, jota he olivat oppineet Suomessa koulussa. Siitä tuli 'hebbein kieltä'. Heille olisi saattanut kehittyä hyvinkin monimutkainen kieli, mutta sitten tuli vallankumous ja sota ja jouduin lasten kanssa lähtemään pois Kyprokselta.
Eräänä iltapäivänä tuttu kreikkalainen farmari tuli autollaan myymään meille hedelmiä, ostimme isoja vesimeloneja. Meillä oli tarkoitus lähteä koko perhe bussilla keskustaan ostamaan tuoleja, sellaisia tuoleja, joissa on punottu istuin. Muutama päivä aikaisemmin olimme ostaneet lapsille omat pienet matkalaukut, ja he olivat pakanneet kaikki lelunsa ja vaatteensa niihin.
Äkkiä kuului ampumista. Kreikkalaiselta vartioasemalta kuului huuto: Makarios on kuollut! Ampuminen jatkui. Pian tuli YK:n jeeppi pihaan ja nuori upseeri huusi tulleessaan: - Nyt äkkiä turvaan YK:n leirialueelle! Ei tarvitse pakata mitään, ei tämä kauan kestä. Kohta pääsette tänne takaisin.
Sanoin: - Minusta tuntuu, että emme tule takaisin tänne. Se, että lapset olivat pakanneet tavaransa, oli minusta enne. Pakkasimme loputkin tavarat matkalaukkuihin ja läksimme pois pienestä vaaleanpunaisesta talosta.
Emme palanneet sinne koskaan. Syttyi vallankumous ja sota. Jouduimme olemaan sirpalesuojassa ja hotellissa, jonka ympärillä ammuttiin. Läksimme Nikosiasta pitkässä autokolonnassa ja ajoimme poltetun napalmille tuoksuvan maan läpi ja lensimme Hercules-koneella Englantiin ja sieltä Suomeen. Mieheni jäi töihin, oli sodassa ja ajoi erään toisen upseerin kanssa eristetyissä kylissä viemässä lääkkeitä ja postia.
Kyrenia
YK:n rauhanturvaajien merkkipäivänä Torontossa ottamani kuva
Rauli Virtanen alkoi sotareportterin uransa Nikosiassa. Hän kaivoi mieheni vieressä poteroa YK:n leirialueella ja kertoi siitä lehdessä. Mieheni sisarenpoika luki ne rivit saksankielisestä lehdestä Saksassa, jossa oli Interrail-matkalla: "Hiki säästää verta, sanoo --". Kaksikymmentä suomalaista rauhanturvaajaa haavoittui.
Palasin lasten kanssa Lontoon kautta Suomeen. Jo lentoasemalla rauhanturvaajien perheitä oli haastattelemassa toimittajia. Minuakin haastateltiin. Sukulaisemme kuulivat haastattelut radiosta ja lukivat lehdistä. Ostin radion ja kuuntelin koko ajan uutisia. Soitin joka ilta YK:n toimistoon ja sain New Yorkin kautta tietää, oliko mieheni vielä elossa. Minusta tehtiin henkilöhaastattelu naistenlehteen. Olimme koko perhe etusivulla kahdessa valtakunnallisessa sanomalehdessä. Lasten koulussa luokkatoverit heiluttivat niitä lehtiä, kun lapset tulivat ensimmäisenä päivänä kouluun.
Ihmisten oli vaikeaa tajuta, että olimme olleet sodan keskellä. Pikkupoikaamme sanottiin valehtelijaksi, kun hän kertoi olleensa sodassa. Teveyskeskuslääkäri tuhahteli jotain talvisodasta, kun pyysin häntä ottamaan pojan silmästä ruostuneen metallinkappaleen, joka oli lentänyt sirpalesuojassa.
Mieheni kävi vaaleanpunaisessa talosssa ja haki ruukun, joka oli jäänyt kaapin päälle. Lastenhuonetta oli käytetty ampuma-asemana. Olohuoneen tarjoilupöytää samoin. Lääkärinaapurilta oli viety itämaiset matot, ja hänen kauniit hevosensa olivat jossain Nikosian lähellä valtoimillaan.
Emme ole käyneet koskaan sen jälkeen Kyproksella, mutta hebbet eivät unohdu. Ei myöskään turkkilaisen vanhan miehen surumielinen laulu, joka kuului iltaisin naapurista eikä eukalyptuspuu, joka kasvoi kreikkalaisen kauppiaamme myymälän edessä kylän aukiolla. Ei moni muukaan asia.
P.S. Lapset väittivät vielä monta vuotta myöhemmin, että meillä oli Kyproksella väritelevisio. Mielikuvitus antoi värit mustavalkoisille kuville.
Samasta aiheesta, kommentti Kemppisen blogiin 2011 syksyllä:
Lapset ovat mukana aikuisten maailmassa. Leikit heijastavat kokemusmaailmaa. Turha heitä on kieltää leikkimästä eli hoitamasta itseään leikin avulla. Sotalelut kuuluvat joskus lasten arkeen.
Kun läksimme Kyprokselle vuonna 1974, nuorin poikamme pakkasi pikkuautonsa metallilaatikkoon ja sitoi sen kiinni naruilla. Lensimme Tel Avivin kautta, sillä Keihänen oli tehnyt juuri konkurssin ja jouduimme ostamaan uudet liput. Tullimies avasi huolellisesti kaikki narut pojan autolaatikosta, vaikka sanoimme, että siellä oli vain leluja. Koko perheelle tehtiin ruumiintarkastus, 5-vuotiaallekin. Emme arvanneet, miten tulehtunut sen alueen tilanne oli.
Kukaan ei rakasta rauhaa niin paljon kuin sotilas. Hän tietää, mitä sota merkitsee. Nykyään useimmat suomalaiset ihmiset eivät ole kokeneet sotaa.
Asuimme Kyproksella, kun siellä alkoi vallankumous ja sota. Paratiisillinen Välimeren saari muuttui yhtäkkiä sotakentäksi. Taivaalta laskeutuivat laskuvarjot, vuokratun kotimme ikkunasta oli ammuttu naapurin teini-ikäisiä poikia, joilla oli romuaseet, ruosteiset vanhat kypärät ja niiden sisässä äidin tai isoäidin nimikoima nenäliina.
Nikosian täytti huumaava sodan melu. Hotellihuoneen ikkunoiden eteen nostettiin patjat, käytävällä oli pitkät rivit vaahtosammuttimia. Pieni tyttäremme piirsi sirpalesuojassa valtavan kukan, jonka yläpuolella loisti aurinko. Pieni poikamme leikki pikkuautoillaan, 11-vuotias poika osasi jo pelätä.
Pakenimme lasten kanssa autokolonnassa satojen muiden ulkomaalaisten joukossa ja näimme ikkunasta, kuinka puhelinpylväät riippuivat ilmassa kuin puoliksi poltetut savukkeet. Oliivilehdot tuoksuivat napalmille.
Lapsille jaettiin makeisia, kun muutakaan ruokaa ei ollut. Satojen piti juoda samoista mukeista. Ihmiset sairastuivat nopeasti vatsatauteihin. Meidat evakuoitiin Englantiin. Monet olivat uimapuvuissa ja saivat päälleen vaatteet avustusjoukoilta.
Kotona Helsingissä lapset kaivoivat lattiatyynyyn kuopan ja sanoivat: Tämä on isän potero. Mieheni oli rauhaturvajoukoissa ja muun muassa ajoi toisen upseerin kanssa jeepillä eristetyissä kylissä jakelemassa postia ja lääkkeitä. 11-vuotias poikamme sanoi minulle: Äiti, jos isä kuolee Kyproksella, minä pidän sinusta huolta.
Koulussa 6-vuotta juuri täyttänyt poikamme kertoi sodasta. Toiset lapset sanoivat, että hän valehteli, sillä eivät lapset ole sodassa, vaan aikuiset.
Lapset ovat edelleen sodassa melkein joka päivä omissa olohuoneissaan, jonne sota ja rikokset tulvivat TV:stä ja sanomalehdistä.
sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2012
Kolejka, 'jono', peli kommunistitaloudesta
Puolalaiset tutkivat natsien ja kommunistien aikoja ja informoivat niistä (Institute of National Remembrance eli IPN. Viimeisintä on peli Kolejka eli 'jono'. Tässä kuvassa vessapaperijono Puolasta.
Tämä peli leviää (HS.fi) maailmalla. Puolalaisten keksimä peli Kolejka (france24, in English)
Maailman tylsimmäksi peliksi sanottu peli, jossa jonotetaan ja jonotetaan.
Ruusukupit
Muoti vaihtelee astioissakin. Uusin Avotakka kertoo, että "kuuminta keräilytavaraa nyt ovat retrokupit. -- Älä unohda kesäkukkaisia 30-40-luvun mummonkuppejakaan!" Ruusukupit eivät ole kuulemma enää ihan muodissa, mutta muoti voi muuttua, lehti lohduttaa ja kertoo samalla, että nyt ruusukuppeja saattaa saada edullisesti.
Olen kerännyt Kanadan vuosilta asti ruusukuppeja. Ihailen niitä museoissa, nehän eivät ole suinkaan vain 1930-40-lukujen ilmiö.
Minulla on myös sukulaisten ja ystävien antamia ruusukuppeja eri maista, kuppeja, joihin liitty monenlaisia muistoja. Käytämme niitä harvoin. Koko kokoelmani taisi olla viimeksi käytössä tyttären hääpäivänä, jolloin meillä oli kotona kahvitarjoilu aivan lähiomaisille. Tyttäreni toivoi nimenomaan ruusuteemaa.
Kukka-astioitani
Antiikkiruusukuppeja Zagrebin museossa ja osa pienestä posliinirasiasta.
Antiikkikupit ovat olleet mallseina 1900-luvun ruusukupeille.
Olen kerännyt Kanadan vuosilta asti ruusukuppeja. Ihailen niitä museoissa, nehän eivät ole suinkaan vain 1930-40-lukujen ilmiö.
Minulla on myös sukulaisten ja ystävien antamia ruusukuppeja eri maista, kuppeja, joihin liitty monenlaisia muistoja. Käytämme niitä harvoin. Koko kokoelmani taisi olla viimeksi käytössä tyttären hääpäivänä, jolloin meillä oli kotona kahvitarjoilu aivan lähiomaisille. Tyttäreni toivoi nimenomaan ruusuteemaa.
Kukka-astioitani
Antiikkiruusukuppeja Zagrebin museossa ja osa pienestä posliinirasiasta.
Antiikkikupit ovat olleet mallseina 1900-luvun ruusukupeille.
Veranta
Provence
En ole ollut koskaan Etelä-Ranskassa, mutta se on ollut monesti mielessäni symboli täydellisestä elämästä. Olin kerran ranskan suggestopedian kurssilla osittain nähdäkseni käytännössä, miten suggestopedisia kielikursseja pidetään ja kohentaakseni huonoa ranskaani. Opettaja oli kollegani, joka oli innostanut minut tähän uuteen metodiin. Sain valita itselleni roolihahmon, jolle loin maailman keksimällä hänelle suvun, ammatin ja kodin, koko elämäntarinan. Asuin tuolla kurssilla kuvitelmieni Provencessä, jossa minulla oli iso talo ja iso perhe, paljon kotieläimiä.
Kun katselen tyttäreni ottamia kuvia Provencestä, huomaan, että juuri tällaiseksi sen kuvittelin. Lisää hänen ottamiaan kuvia on Nojatuolipuutarhablogissani .
En ole ollut koskaan Etelä-Ranskassa, mutta se on ollut monesti mielessäni symboli täydellisestä elämästä. Olin kerran ranskan suggestopedian kurssilla osittain nähdäkseni käytännössä, miten suggestopedisia kielikursseja pidetään ja kohentaakseni huonoa ranskaani. Opettaja oli kollegani, joka oli innostanut minut tähän uuteen metodiin. Sain valita itselleni roolihahmon, jolle loin maailman keksimällä hänelle suvun, ammatin ja kodin, koko elämäntarinan. Asuin tuolla kurssilla kuvitelmieni Provencessä, jossa minulla oli iso talo ja iso perhe, paljon kotieläimiä.
Kun katselen tyttäreni ottamia kuvia Provencestä, huomaan, että juuri tällaiseksi sen kuvittelin. Lisää hänen ottamiaan kuvia on Nojatuolipuutarhablogissani .
lauantaina, heinäkuuta 07, 2012
Saako kirjailija vastata kirjansa kritiikkiin?
Kenelle levitetään punainen matto kirjallisuudessa?
Viimeisin Writing -lehti (July 2012) kirjoittaa, että kirjailijoiden pitäisi ottaa julkisesti kantaa siihen, mitä heidän kirjoistaan kirjoitetaan. Viitataan Arthur Krystalin artikkeliin "Should Writers Reply to Reviewers?" March 18th, Chronicle of Higher Education . Pitäisi muistuttaa siitä, että kirjan takana on ihminen, vaikka kriitikko ei satukaan tuntemaan tätä. Asiaton ja jopa ilkeä kritiikki voi haavoittaa kirjailijaa.Tämähän on täysin päinvastaista, kuin mitä Suomessa yleensä ajatellaan: kirjailijan pitäisi kärsiä hiljaa jalosti muistellen, miten paljon pahempaa oli Aleksis Kiven elämä.
Krystal kirjoittaa, että hyvä kritiikki on hyödyksi, mutta asenteellinen vahingollinen sekä kirjailijalle että lukijalle. Jos kritiikki on asiaton, Krystal neuvoo kirjailijaa reagoimaan.
Olen kirjoittanut kahdesti Internetissä, toisen kerran blogista, toisen kerran Book Crossing -kritiikistä, sillä kummassakin annettiin täysin virheellisiä tietoja kirjoistani. Kerran soitin kriitikolle, joka moitti savon murteen käyttöäni. Paljastui, että kriitikko oli 'käynyt' joskus Savonlinnassa, jossa puhutaan savoa täysin eri tavalla kuin Ylä-Savossa, ja sitä murretta kirjojeni palvelijat puhuvat. Lopulta toimittaja myönsi, että taustalla taisi olla hänen nuoruutensa poliittinen ideologia.
Viime aikoihin astihan osa kirjailijoista on ollut kriitikoiden, toimittajien ja joidenkin poliittisten puolueiden jatkuvassa suosiossa. Heille levitetään punainen matto, heitä suojellaan ja palkitaan jatkuvasti. Parasta on jos on "vankka vasemmistolainen tausta", kuten erästä kirjailijaa ylistettiin. Jotkut heistä ovat suorastaan kyllästyneet tähän lellimiseen.
Tilanne näytti jo tässä välillä parantuvan. Nyt on kuitenkin tulossa uusi syrjinnän väline, vetoaminen kirjailijan korkeaan ikään. Siitähän kirjoitti myös Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja äskettäin Kirjailija-lehdessä.
Samasta aiheesta uusin
Kommenttini -- blogiin (joka on lopetettu)
Emma-kirjoissa on todellakin [ollut] ajankohtaisia asioita jo kauan ennen muita. Mutta kriitikot ja lehdet eivät useinkaan huomaa tai ole kiinnostuneita muusta kuin samoista kirjoista, joita muutkin pitävät esillä. Kai kyseessä on lähinnä ajanpuute. Ole iloinen siitä, että olet nyt selvästi läpäissyt kiviseinän.:)
Minäkin kirjoitin jo 1990-luvun alussa monikulttuurisuudesta, maahanmuuttajista, lapsityövoimasta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, itsemurha-aikeista Aurora-kirjoissa. Vain Iisalmen Sanomat ja Hesarin kaupunkitoimitus ja ihan muutama kriitikko mainitsivat siitä. Mutta koska ne kirjat julkaisi ns. kirkollinen kustantaja, useimmat kriitikot eivät ole koskeneet niihin pihdeilläkään.:) Nythän Kirjapajaan kirjoittavat monet julkkikset. He eivät näytä kokevan syrjintää, sillä he kuuluvat jo samaan sakkiin, josta kirjoitetaan koko ajan.
Luulisin, että Ismo Loivamaa on käsitellyt kirjaasi muutoin asianmukaisesti. Koin hänet hyvin kannustavana kriitikkona varsinkin alkuaikoina. Hän on tehnyt hyvin paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta.
Minäkin kirjoitin jo 1990-luvun alussa monikulttuurisuudesta, maahanmuuttajista, lapsityövoimasta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, itsemurha-aikeista Aurora-kirjoissa. Vain Iisalmen Sanomat ja Hesarin kaupunkitoimitus ja ihan muutama kriitikko mainitsivat siitä. Mutta koska ne kirjat julkaisi ns. kirkollinen kustantaja, useimmat kriitikot eivät ole koskeneet niihin pihdeilläkään.:) Nythän Kirjapajaan kirjoittavat monet julkkikset. He eivät näytä kokevan syrjintää, sillä he kuuluvat jo samaan sakkiin, josta kirjoitetaan koko ajan.
Luulisin, että Ismo Loivamaa on käsitellyt kirjaasi muutoin asianmukaisesti. Koin hänet hyvin kannustavana kriitikkona varsinkin alkuaikoina. Hän on tehnyt hyvin paljon lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta.
Värikollaasi 87: My Helsinki
Summer Collages 17.6.-12.8.2012
Värit tässä tehtävässä ovat minusta kauniita mutta vaikeita. On hauskaa käydä läpi valokuviaan, jotta löytää sopivia kuvia. Talo Helsingissä, tuoli Esplanadin kesäkahvilassa ja The Art of Tolerance -nalle Senaatintorilla (United Buddy Bears in Helsinki, katso kaikki nämä nallet kansiostani).
Linnanmäki at 5:49 a.m.
Katutyöt herättivät taas aamuyöllä, mutta tulipa hieno palkinto valvomisesta. Onkohan tämä myrskyn edellä?
perjantaina, heinäkuuta 06, 2012
Photo Friday: 'Sports'
Photo Friday: 'Sports'
P.S. Mysteeri: Flickr on tehnyt minusta portugalinkielisen. Osasin muuttaa sen englanniksi, mutta en tiedä mistä saan suomen takaisin.
Alkukirjaimet, haaste 64: 'Rovinj'
Rovinjin kaupungissa Istrialla on patsas, jossa poika pitää kalaa kädessään. Olin Rovinjissa vuonna 2007, mutta tämä ihana kaupunki tulee nyt mieleeni, kun tyttäreni ja hänen miehensä ovat olleet siellä Istrian lomallaan.
Alkukirjaimet 64
Alkukirjaimet 64
Iso blogi vai monta pientä
Vuonna 2005 minulla oli vain yksi blogi, Blogisisko. Siihen alkoi kertyä niin monia aiheita, että perustin joillekin niistä omat blogit, esim. nukkekotiblogin ja käsityöblogin, joka oli alussa Bloggerissa. Samoin alkoi kertyä niin paljon kuvia kukista ja puutarhoista. Lisäksi minulla on monia lopetettuja blogeja, usein Bloggerissa tai Vuodatuksessa ilmenneiden ongelmien vuoksi. Alussahan niitä oli usein kummassakin. Luonto on ollut minulle aina tärkeä, ja tuon sitä esille useissa blogeissani.
Olen pitänyt suurinta osaa blogeista omaksi huvikseni, harrastusten vuoksi, esimerkiksi käsityöt, nukkekoti, digikuvaaminen ja nyt viimeksi kukat. Blogit ovat niille harrastuksille pölyttömiä kansioita ja albumeja.
Narnia-aiheiset blogit alkoivat Narnia-elokuvien tultua. Minulla oli yliopistossa englanniksi tehty tutkielma, gradu Narnia-kirjoista. Aloin suomentaa sitä vapaasti suoraan nettiin, ja sitä jatkunee, sillä Narnia-elokuvia tulee lähivuosinakin.
Useimmat kirjailijat pitävät kirjallisuusblogia ja keskittyvät siihen. Sillä tavoin varmaankin kiillottaa parhaiten kruunuaan, keskittyy yhteen blogiin jossa on yksi aihe. Jostain syystä koen lukemani kirjat hyvin yksityiseksi asiaksi enkä halua niistä kirjoittaa useinkaan. Sitä paitsi minun on vaikeaa arvostella toisen ihmisen kirjoittamaa kirjaa. Se on samaa kuin arvostelisi hänen lastaan tai ainakin kissaansa tai koiraansa; " liian lihava tuo teidän kissa!"; "onpa ruma koira"! Juuri viimeisimmässä Writing-lehdessä rohkaistiinkin kirjailijoita kirjoittamaan vastineensa kritiikkiin, jos se on asiattomasti ja jopa loukaten kirjoitettu. Olisinko tehnyt viisaammin, jos olisin pitänyt vain Aurora & Lucia -blogia? Ehkäpä.
Tämä Blogisisko-blogi on se 'saippualaatikko', jolle nousen esittämään mielipiteitäni, jotka ovat harvoin muodikkaita. Blogisisko on kuitenkin kerännyt suuren määrän vierailijoita. Eniten lukijoita kiinnostaisi varmaankin hiukan skandaalinkäryiset aiheet, muta niitä ei ole paljon mieleen tullut - paitsi se makasiinien polttaminen, joka nosti savua Helsingin ylle, ja se näkyi makuuhuoneeni ikkunasta.:) Ensimmäiset kuvat siitä toivat 500 kävijää ja 1000 pageviews. Se taitaa olla ennätykseni. Viime aikoina on ollut myös kävijähuippuja, joiden syytä en oikein tajua, sillä olen ns. tavallinen bloggaaja, joka ei elä julkisuudessa eikä kirjoita suosiossa olevista aiheista.
Yhteensä kävijöitä on ollut noin 712 000.
Hauskinta on se, että kirjoitan ihan yhtä mielelläni blogiin, jota ei lue paljon kukaan kuin suosituimpiin blogeihini. Näin blogista on tullut oman päiväkirjan tai muistilehtiön vastine. Bloggaaminen on hauskaa.
Hauskinta on se, että kirjoitan ihan yhtä mielelläni blogiin, jota ei lue paljon kukaan kuin suosituimpiin blogeihini. Näin blogista on tullut oman päiväkirjan tai muistilehtiön vastine. Bloggaaminen on hauskaa.
Kissat terapeutteina Internetissä
Jokin aika sitten sanottiin Facebookissa, että kissat hallitsevat Internetiä. Ainakin FB:ssä niitä riittää, toinen toistaan veikeämpiä mirrejä, jotka pomppivat sivulta toiselle.
Kissalla on rauhoittava ja rentouttava vaikutus ihmiseen pelkkänä kuvanakin. Se herättää meissä myönteisiä ja ystävällisiä ajatuksia.
Ehkä kissa pääsi siitä syystä jo aikoja sitten ihmisten luo lämpimään luolaan ja ihmisen rakentamaan kotiin. Kukapa voisi vastustaa esimerkiksi kuvassa olevan Pyryn lempeää katsetta?
Klikkaa hakusanaa 'pyry' ja muitakin kuvia Pyrystä, lapsuudenystäväni kissasta.
Kissalla on rauhoittava ja rentouttava vaikutus ihmiseen pelkkänä kuvanakin. Se herättää meissä myönteisiä ja ystävällisiä ajatuksia.
Ehkä kissa pääsi siitä syystä jo aikoja sitten ihmisten luo lämpimään luolaan ja ihmisen rakentamaan kotiin. Kukapa voisi vastustaa esimerkiksi kuvassa olevan Pyryn lempeää katsetta?
Klikkaa hakusanaa 'pyry' ja muitakin kuvia Pyrystä, lapsuudenystäväni kissasta.
Ruususeurat ruusujen ystäville
Rosa Gallica Splendens, 'Valamonruusu'
Ruusujen ystäville on Suomen ruususeura. Se toimii useilla paikkakunnilla. Sen nettisivuilta löytyy myös ruusuluettelo ja kuvia. Olen alkanut tarkista omia kuviani ja niiden nimiä.
Koska minulla ei ole puutarhaa, minua kiinnostaa lähinnä ruusujen historia. Niiden kauneus tietenkin. Meilahden Ruusutarhassa voi käydä silloin, kun haluaa nähdä ruusuja omin silmin ja ottaa niistä valokuvia.
Ruususeurat
http://www.ruususeura.fi/a-suomi/paikallisryhmat/paikallisryhmat.html
P.S.
Haluatko tehdä ruusuaiheisia käsitöitä?Ingrid Eggiman-Jonsson: Lumoavat ruusukirjailut. WSOY
Ruusujen ystäville on Suomen ruususeura. Se toimii useilla paikkakunnilla. Sen nettisivuilta löytyy myös ruusuluettelo ja kuvia. Olen alkanut tarkista omia kuviani ja niiden nimiä.
Koska minulla ei ole puutarhaa, minua kiinnostaa lähinnä ruusujen historia. Niiden kauneus tietenkin. Meilahden Ruusutarhassa voi käydä silloin, kun haluaa nähdä ruusuja omin silmin ja ottaa niistä valokuvia.
Ruususeurat
http://www.ruususeura.fi/a-suomi/paikallisryhmat/paikallisryhmat.html
P.S.
Haluatko tehdä ruusuaiheisia käsitöitä?Ingrid Eggiman-Jonsson: Lumoavat ruusukirjailut. WSOY
torstaina, heinäkuuta 05, 2012
Kissanpäiviä kesälomalla
Näin vietetään kesälomaa. Mallia näyttää lapsuudenystäväni kissa Pyry. Photo: Aune Kämäräinen
Oravien suojelijat
Eräällä helsinkiläisellä hautausmaalla vierailee joku oravien ystävä. Hän on laittanut kukkienkastelualtaaseen lastun, jonka päälle orava voi pelastautua, jos putoaa veteen.
Kuvat: Beesi
Kuvat: Beesi
keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2012
Keittiön ikkunalla
Mieheni toi ruokakaupasta tullessaan kolme auringonkukkaa. Toivon, että ne viihtyvät keittiön ikkunalaudalla.
Ruusut 'Tove Jansson' ja' Lumo'
Meilahden Arboretumin kaunottaria.
Ks. hienot kuvat ruusuista ja selostukset niistä Suomen ruususeuran ruusulista ja kuvat Tämä oli löytö: nyt voin verrata omia kuviani Ruususeuran kuviin ja tarkistaa tiedot.
Ruusuja ihailemassa ja opiskelemassa
Olen aina ihaillut ruusuja, mutta en tiedä niistä paljon mitään. Siksi päätin mennä kerrankin tutkimaan ruusuja, kun Hesarissakin mainostettiin Meilahdessa olevaa Ruusutarhaa. Vihreät Sylit Arboretum-sivuilla (Uusi sivu!!) on yleiskartta, ruusutarhan kartta ja meno-ohjeet.
Keskustasta ruusutarhaan pääsee raitsikka nelosella. Saisi olla ohjeet siitä, millä pysäkillä jäädä pois. Parasta jäädä ruustarhaan mennessä pois Paciuksenkadun ja Johannesbergintien kulmassa. (Autojen pysäköintipaikka on Meilahdentien ja Johannesbergintien risteyksessä.)
Ruusut ovat säteittäisissä riveissä pyöreän kivipaaden ympärillä, johon kaipaisi veistosta tai suihkukaivoa. :) Mistä löytyy mesenaatti? Tämä kauniisti suunniteltu ruusutarha ansaitsisi sen.
Ruusupensaiden juurella on nimilaatat, mutta ne ovat huonosti nähtävissä pensaiden peittäminä. Miehelläni oli tukevat kengät, ja hän pystyi työntämään jalallaan piikkiset oksat syrjään, jotta nimilapun saattoi lukea tai kuvata. Nimikylttejä oli muutenkin vaikeaa löytää, sillä ne olivat toisinaan vasemmalla, toisinaan oikealla puolella.
Huomasin, että oli helpompaa kirjoittaa sittenkin nimi vihkoon ja kuvata se kyseisen ruusun vieressä. Olisi pitänyt tehdä näin jokaisen ruusun kohdalla. Ruusuja kuvatessa olisin myös tarvinnut parempaa kameraa ja vakaampaa kättä. Mutta kuvat ovatkin vain ruusujen opiskelua varten.
Vaikka voin asettaa tiedostossa olevat ruusujen ja lappujen ja kylttien kuvat näkymään samalla kertaa Flickrissä olevien kuvieni kanssa, minun on sittenkin vaikeaa olla varma, mikä mikin ruusu on. Mutta tämä on kuitenkin hauska tapa opetella tuntemaan ruusuja.
Ruusuja hoidetaan talkoovoimin!
Minun, asiantuntemattoman ruusujen ihailijan silmissä ruusutarha vaikutti aika huonosti hoidetulta. Eikö kaupunki voi palkata vakinaista työntekijää? Eikö ruusuja pitäisi kastella useammin? Hoidin Kyproksella ruusuja vuokraamamme talon pihassa, ja niitä piti kastella usein, ja se oli ongelma, kun veden käyttöä piti rajoittaa siellä. Suomessakin on hyvin helteisiä päiviä kuten eilinen, ja ruusut näyttivät voivan hyvin vain varjon puolella. Ehkäpä lama on iskenyt myös tällä alalla. Mutta vettähän Suomessa onneksi riittää.
Ks. hienot kuvat ruusuista ja selostukset niistä Suomen ruususeuran ruusulista ja kuvat Tämä oli löytö: nyt voin verrata omia kuviani Ruususeuran kuviin ja tarkistaa tietdot.
tiistaina, heinäkuuta 03, 2012
maanantaina, heinäkuuta 02, 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)