Maalaustunteja: Hall Diteman

Otin vaihto-oppilaana maalaustunteja. Opettajani oli Hall Diteman. Hän lahjoitti minulle yllä olevan työnsä,  jossa on kuvattuna koulutieni, reitti jonka kävelin lukiosta AFS-kotiini. (Kuva on tietenkin tekotavasta johtuen peilikuva). Taustalla näkyy 1950-luvun Billings, joka oli silloin nopeasti kasvava kaupunki, kultainen kaupunki, kuten jotkut sanoivat.

Myös AFS-perheeni oli muuttanut itärannikolta Bostonista länteen. Perheenisällä oli yliopistotutkinto ja rivi Shakespearen teoksia, äiti oli opiskellut yliopistossa musiikkia ja näyttelemistä, mutta elannon toi perheenisän lama-aikana hankkima työkokemus Fordin tehtailla: hän tunsi autot ja ryhtyi myymään fordeja montanalaisille. Äiti jäi kotiäidiksi viidelle tyttärelle ja soitti pianoa pianokvartetissa omaksi ilokseen. Silloin tällöin naiset pitivät konsertin. Kerran olin flunssassa poissa koulusta kotona päivällä ja kuulin yläkerran huoneeseeni heidän harjoittelunsa, soittavan Claude Debussyn sävellystä, joka oli pianokvartetille. Aikamoinen elämys.

 

Näin Hall opetti minua maalaamaan. Olin maalannut huoneeni ikkunasta pihalla näkyvän kallion ja vein työn nähtäväksi. Meitä oppilaita oli puoli tusinaa, muut aikuisia. Hall piirsi sihen muutaman viivan, ja sehän muuttaa kaiken. Ne yksityiskohdat!

Eräs kaunis työ. Hall Diteman: 

Farmhouse on a prairie (+ Snow-covered hills, lrgr; 2 works)

1964(klikkaa kuva suuremmaksi)
Lue mitä kirjailija Tom Wolfe kirjoittaa "My friend Hall Diteman"
Tom Wolfe about Hall Diteman (PDF)


      

Hall Diteman (oikealla takan vieressä) oli tehnyt vähän aikaisemmin pitkän maailmanympärysmatkan tiskaamalla eli tehden eri puolilla maailmaa milloin mitäkin hanttitöitä. Ainahan englantia osaava voi välillä opettaakin. Kuvassa on tupaantulijaiset hänen uudessa kodissaan meille hänen entisille oppilailleen - minä olin kylläkin aivan uusi, tapasin hänet ensi kertaa, muut ovat yliopisto-opiskelijoita paitsi lukion taideluokan luokkatoverini Fred (Frederick Clayton Jackson, oikealla). Takan reunustalla istuu Hall. Minulla on raidallinen punavalkoinen hame, jonka mallin keksin omasta päästäni ja tuttu ompelija Iisalmessa teki sen. Mutta heti New Yorkiin tultuani näin suureksi järkytyksekseni täsmälleen samanlaisen hameen eräällä oikein pulskalla mustalla rouvalla. Hän oli keksinyt mallin jo aikaisemmin.

Ilokseni olen näin Internetin aikana löytänyt kuvia vanhoista Amerikan ystävistäni.
Kuvassa Hall Diteman oikealla. Hän eli paljon yli 90-vuotiaaksi ja ehti saada arvostusta taiteelleen.

2014 syyskuu: Syksyn värit

Lapsuudenystäväni toi gladiolous-kimpun huvilaltaan. Aprikoosit ja Garda-järven seudulta tuotu tuliainen, oliiviliina sopivat yhteen. Kuva otettu uudella kameralla. Panasonic Lumix DMC FZ72, jota opettelen käyttämään.

Uusi peili: mahdoton maailma

Uusi kaunis peili nojaamassa olohuoneen kirjahyllyyn, odottamassa paikkaansa. Onko tässä symboliikkaa?

Hyvä hinta - ja laatusuhde, vitsaili poikamme, sillä mieheni löysi peilin roskalavan vierestä. Siinä on pieni lohkeama yhdessä nurkassa, mutta se ei näy. Suurin peilimmekin on samoin hankittua, jonkin myymälän hylkäämä.

Peilin sijoittaminen eteiseen kahden kapean kirjahyllyn paikalle aloitti ketjureaktion. 1500-luvun romaanit, miltei kaikki pokkareita, siirrettiin kaappiin, jossa on ollut tähän asti Poirot, Midsomer-ym DVD:t. Ne taas siirrettiin makuuhuoneen nurkkaan kapeaan tilaan ikkunan viereen. Ne ovat lisäeriste vetoa vastaan, muovipäällysteisinä eivät kerää pölyä. Huh, nythän piti alkaa muoviton viikko. Mutta miten DVD:t voisi muuten säilyttää? Paperipusseissako? Eikö saisi olla DVD-levyjä? Pitäisikö heittää pois kunnon tavara, ja niistä tulisi jätettä?

Suru ei koskaan katoa

Sisareni kuoli yli seitsemän vuotta sitten syöpään tuskallisten hoitojen jälkeen, jotka näyttivät parantaneen hänet, mutta olivat tuhonneet sydämen ja keuhkot. Hän oli yhdeksän vuotta nuorempi kuin minä, harjoituslapsi, kuten hän sanoi. Hän kävi meidän luona Helsingissä lukion ja oli kuin isosisko vanhimmalle lapsellemme, tyttäremme kummi. Hän oli naimisissa toimittajan kanssa, ja siksi hänestä ja heidän pojastaan on paljon hienoja valokuvia, ja on joitain lehtijuttujakin kuten tämä Savo-lehdessä ollut hauska hattujuttu, jossa sisareni on hattumannekiinina. Hänen ainoa lapsensa on miehelleni ja minulle yhtä läheinen kuin oma lapsi.

Vanhat rakkaat tuolit

tuoli ja kaappi, originally uploaded by Anna Amnell.

Meksikkolainen tuoli ja Ikean kaappi sopivat yhteen. 1980-luvulla Toronton Ikeasta ostetussa kaapissa on shaker-tyylimäistä askeettisuutta. Kaappeja on kaksi, ja usein olen laittanut ne vierekkäin.

Tuoleja on kahdeksan. Ne ostettiin hyvin halvalla puuvalmiina ja laitettiin itse kuntoon, hiottiin ja käsiteltiin pinta. Tuolit ovat kaikki kahdeksan erilaisia, sillä ne on tehty pienessä meksikkolaisessa kylässä. Kauppaa piti erään kanadalaisen pikkukaupungin yliopistossa työssä oleva espanjanopettaja, joka ajoi kerran vuodessa miehensä kanssa Meksikkoon ja toi sieltä ison perävaunullisen huonekaluja ja muuta tavaraa myytäväksi.

 

Samasta myymälästä ovat nämä meksikkolaiset ruukut.

Muuttaminen on kamalaa

Minulla on edelleen ikävä tätä kirjakaappia, joka ei mahtunut muuttomiesten mukaan portaita ylös uuteen asuntoomme. Nyt jälkeenpäin tulee ajatelleeksi, että olisiko se  pitänyt purkaa ennen muuttoa. Tällaisia näkee vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Nyt on kaikki seinät täynnä Ikean kirjakaappeja, ja tauluille ei ole tilaa. Tässä kaapissa oli 1900-luvun alkuun liittyviä kirjoja. Järjestän kirjat aina aikakausien mukaan. Kirjoitin 1990-luvulla 1900-luvun alusta, ja 2000-luvulla 1500-luvusta. (Viime vuoden kirjani oli valmis jo monta vuotta sitten, mutta en löytänyt sille kustantajaa, kun nuorten historialliset romaanit olivat tulleet epämuodikkaiksi.)

Kevätpäivä kotona

March, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Valo leikki meksikkolaisessa tuolissa.

Lepakkotuoli

Huopalahdessa, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Näytän tässä omenaa syödessäni Marlon Brandolta, mutta tässä näkyy lepakkotuoli, josta on vain muisto jäljellä, ja tuo hauska Marimekko. Asuimme radan varrella vastapäätä Huopalahden rautatieasemaa vanhassa puutalossa, oikeassa venäläisessä dachassa, joka oli tuotu sinne Kaivopuistosta tai Terijoelta. Pihalla kasvoi 60 puuta ja vadelmapensaita.
Tuolin alla on mustavalkoinen räsymatto, ainoa jonka olen koskaan itse kutonut.
Tästä talosta tuli  25 vuotta myöhemmin Terijoen huvila kirjaani Aurora ja Pietarin serkut, joka kertoo (fiktiivisen) Aurora Koivun suomalais-venäläisestä suvusta 1900-luvun alussa. Meidän asunnostamme tuli tyttöjen kerros, jossa olivat Auroran Pietarin serkkujen Olgan ja Elisabetin huoneet.
Lue lisää seuraavasta kirjoituksestani Venäläinen dacha Huopalahdessa.

Tänään kannattaa olla Niskanen. Suku, DNA, perinnöllisyys, sairaudet

Niskasen sisarukset Iivo ja Kerttu ovat menestyneet talviolympialaisissa, veli sai kultaa ja sisar hopeaa hiihdossa. Suomalaiset ja varsinkin Niskaset voivat juhlia.

Tällaisina päivinä muistuu mieleen, että tuokin suku näkyy niissä sukututkimuksissa, joita minulle on kerääntynyt, vaikka en ole itse harrastanut sukututkimusta. Minusta ei ole niin paljon kärsivällisyyttä vaativaan työhön.

Lapseni sanovat, että kaikki suomalaiset ovat sukua toisilleen ja muistuttavat, että kaikki eurooppalaiset ovat sukua Kaarle Suurelle. Joillakin ihmisillä on niin järjestelmälliset aivot ja hyvä muisti, että lukuisat sukutaulukot ovat heillä järjestyksessä päässään. Olen käynyt parissa sukukokouksessa, ja toisessa eräs samaa sukua oleva vanha lääkäri, jota en ollut koskaan nähnyt, sanoi heti: Mehän ollaan sen ja sen suvun kautta paljon läheisempiä sukulaisia.

Sukukoukouksissa on hauskaa, sillä siellä tulee yhtäkkiä vastaan kovin tutunnäköisä ihmisiä, jotka ovat toiselta puolen Suomea ja aivan ennestään tuntemattomia: näköisyyskin periytyy. Tunnetusti marksilaisuus ei hyväksynyt genetiikkaa, ja sukututkimus taisi olla hiukan epäsuosittua suomettumisen aikoina. Nykyään tiedämme, että sekä perinnnöllisyys että ympäristö vaikuttavat monin tavoin. Perinnöllisyys saa ihmisen suosimaan tietynlaista ympäristöä ja tuttavapiiriä, ja ympäristö voi joko tukahduttaa tai antaa suotuisat olosuhteet perinnöllisille taipumuksille.

Nyt kun viikingit mellastavat TV:ssä tulee mieleen erään kanadalaisen miehen kertoma sukujuttu. He olivat aina pitäneet itseään aito ranskalaisena sukuna, jonka nimikin tuli heidän sukuperinteensä mukaan työvälineestä, jolla viinikönnösten juuria kuokittiin. Sitten joku suvun jäsen meni tutkimaan arkistoja, ja sieltä löytyi sotaisa viikinki, joka kävi joukkoineen ryöstämässä jatkuvasti kirkkoja ja luostareita.

Silloin kuningas keksi hyvä idean: aateloidaan tämä kauhea mies, jotta hän jää tänne asumaan, ja loppuu tämä mellastus. Niin tehtiin, "mereltä tulleen" sotaisuus toimi sen jälkeen Ranskan hyväksi. Kului muutama sata vuotta, ja tasavaltaisia ajatuksia omaksunut suku heitti etuliitteen de roskiin ja omaksui aito ranskalaisen identiteetin. Mutta kirkonkirjat ovat katolisissa maissa vielä tarkemmat kuin meillä Suomessa, vaikka meidänkin kirkonkirjoja kehutaan korvaamattomaksi avuksi mm perinnöllisiä sairauksia tutkittaessa. Sukusalaisuudet paljastuvat.

[Meillä jokaisella on ainakin 20 sukua, ehkä enemmänkin. Usein naisten sukunimet alkavat näkyä vasta 1600-luvulla. Varhaisin tietämäni naispuolinen sukulaiseni oli Joroisten Maaveden "Laititar" 1400-luvulta, siis kovin varhain. ]

Tälle on nyt nimi: selfie

peilin avulla otettu omakuva, syksy 2007

selfie-kuvani

Picasalla muunneltu selfie

Selfie-kuvat,

vanhin taitaa olla tämä hissikuva vuodelta 2007
(Takkaavainen lukija huomaa, että nämä eivät ole "teinipeilejä" eli kännykällä otettuja omakuvia)

Mikrohistoriaa: kuvaa kotisi

Kuvassa olevat joulukuusenkoristeet ovat kertyneet vuosikymmenien aikana. Säilytän ne kirpputorilta ostamiini metalliisin keksirasioihin pakatttuina. Lapset ovat ottaneet omaan kotiinsa osan koristeista.

Useita vuosia sitten mieheni sisar kertoi lukeneensa jostain lehdestä kehotuksen: kuvaa kotisi. Minäkin innostuin ottamaan valokuvia kaikista kodin pienistä arkisista esineistäkin.

Se oli yhdestoista hetki, sillä muutama kuukausi sen jälkeen silloiseen asuntoomme tuli putkiremontti ja peruskorjaus, kaiki kerrostalon asukkaat muuttivat toiseen taloon, osa tavaroista meni vuoden ajaksi varastoon. Se oli suuri muutto, virkasuntomme pieneni yhtäkkiä kolmanneksella.

Entisajan ihmisillä oli paljon säilytystilaa. Iisamelaisissa puutaloissakin oli jokaisella vuokralaisella kellariosuus, vinttiosuus, halkoliiteri ja aitta asunnon lisäksi. Omakotitaloissa oli iso ullakko ja uudemmissa myös iso kellari eli pohjakerros. Oli runsasti säiltystilaa.

Kodeista on koottu esineistöä museoihin kautta aikojen. Mutta miten käy nykyaikana? Olen katsonut usein ällistyneneä, kun ihmiset myyvät kirpputoreilla esimerkiksi kaikki lastensa lapsuudenlelut.

Puhutaan pilkallisesti tavarataivaasta, mutta todellisuudessa ihmiisltä eliminoidaan muistot ja juuret.

Kannattaa ottaa valokuvia. Netti voi olla meidän nykyajan ihmisten ullakko. Mutta tarvitaan myös museoita, joissa ihmisten käyttämiä huonekaluja, vaatteita ja kodin muuta esineistöä on näytteillä kertomasta ihmisten arjesta ja juhlasta.

Photo Friday: 'My Life' is full of surprises

Singerin talon kahvila Pietarissa, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Photo Friday: My life

I was visiting my relative in Saint Petersburg in September. My husband and I were sitting in this beautiful Art Nouveau cafe and my phone rang. I didn't want to answer, but my husband said: You never know who is there. He was right. It was a very important call. I was asked to write an article and my new book was to be interviewed in the same magazine.

My photos/kuviani: Singer House in Saint Petersburg

Olin syyskuussa yli kymmenen päivän sukulaisvierailulla Pietarissa. Istuin mieheni kanssa Singerin talon kirjakahvilassa vastapäätä Kazanin katedraalia. Kahvilassa oli vilkas puheensorina. Matkapuhelimeni soi, pirisi niin kuin vanhan ajan puhelin. En halunnut vastata, sillä numero oli outo. Mutta mieheni sanoi: Jos et vastaa, et koskaan saa tietää, kuka siellä oli.
Hän oli oikeassa. Se oli hyvin tärkeä puhelu: minua pyydettiin kirjoittamaan eräs artikkeli.
Singerin kirjakahvila-kuvia

Jouluseimi on jo paikallaan

Jouluseimi, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Jouluseimi sopii hyvin lasihyllykaappiin, sillä lasipinta on tasainen. Seimen hahmot eivät kaadu, niin kuin tapahtui, kun laitoin seimen leveälle vanhan ajan ikkunalaudallemme, joka oli vino. Yksi tietäjistä kaatui nenälleen.

Tämä seimi on pojan ja miniän tekemä, ja tietäjät on tehty todellisten henkilöiden näköisiksi muistuttamaan heidän Pariisin ajan opiskelija-asuntolan lähiympäristön henkilöitä.
Miniä on muovannut seimen hahmot shampoopullojen ja muiden samanlaisten pohjien päälle, ja poikamme on maalannut ne. Tämä oli yllätyslahja, jonka saimme jo kauan sitten. Säilytän näitä silkkipaperiin käärittyinä metallilaatikoissa, jotka otetaan esille vain kerran vuodessa mustan kirjoituslipaston toiseksi alimmaisesta laatikosta.

Vanhan hyvän ajan kirjakaapit

DSC06256, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Kun muutimme uuteen asuntoon, kuvassa näkyvä musta kirjakaappi ei mahtunut muuttomiesten kertoman mukaan ylös portaikosta uuteen asuntoomme. Se meni jonnekin, ehkä kaatopaikalle ehkä myyntiin.

Tämän erittäin käytännöllisen kirjakaapin menetys tuntuu vieläkin, sillä siihen mahtui kullekin hyllylle paljon enemmän kirjoja kuin muihin kirjakaappeihin, jotka ovat Ikealta - ja niitä on paljon. On ollut aina joka huoneessa. Yksi lapsistani kirjoitti kerran kouluaineessaan: "Meillä on kirjoja jäälkaapissakin". Entinen hyvä järjestys on ollut poissa monta vuotta, sillä selkäni sanoo stop, kun yritän järjestellä kirjojani. Nyt tein kuitenkin uuden yrityksen, sillä alan kirjoittaa aivan uutta.



Olen vähentänyt kovasti keskiajan ja 1500-luvun kirjojani ja koonnut niitä yhteen kaappiin, joka näyttää nyt melko siistiltä. Luultavasti en tarvitse noita kirjoja toistaiseksi, mutta säästän ne.




Sain kukkia!

Tukkimiehellä töissä

"Sain pestin apuvartijan lomittajana Tukkimiehen tavaratalossa."
(Aku Ankka Tukkimies 2013/Ostoskahakka, sivu kolme)

Opiskelijana olin monenlaisissa töissä elättääkseni itseni. Olin yhden vuoden kokopäivätöissäkin. Siinä ei ehtinyt riehumaan barrikaadeilla ja mielenosoituksissa, mutta tutustui monenlaisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Toisen opiskeluvuoden ajan olin myyjänä Stockmannilla, ensin huonekalusastolla ja sitten askarteluosastolla. Huonekaluosastolla oli eräs oikein ystävällinen ruotsinkielinen melko iäkäs mies, joka opasti minut Stockmannin maailman sääntöihin.

Eräs sääntö oli se, että myyjien piti osata myös suomea. En kirjoittanut väärin: myös suomea. Tunnetusti Stockmannin myyjistä suurin osa oli 1960-luvulla ruotsinkielisiä. Herra Holmström (keksitty nimi) kertoi minulle vitsin, jonka mukaan kauppaneuvos Wihuri oli uhannut johtokunnan kokouksessa, että jos myyjät eivät ala puhua suomea, hän muuttaa tavaratalon nimen Tukkimieheksi. Ehkä Wihuri naureskelee nyt pilven lonkareella ja lukee Aku Ankkaa, jossa komeilee Tukkimiehen tavaratalo.




Stockmann oli maalta Iisalmesta tulleelle opiskelijalle oikea Helsinki-korkeakoulu. Myyjiltä oppi tietämään, kuka kukin on. Varsinkin kuka on iäkkäältä keittäjältä näyttävä nutturapäinen tukeva rouva - joskus jopa esiliina edessä kesken muiden kiireittensä - joka tulee katselemaan huonekaluosaston kalliita huonekaluja. Ei pidä nyrpistää nenäänsä hänen kysymyksilleen, sillä hän on todennäköisesti rouva Rakel Wihuri. Ja eikös vaan tullut eräänä kesäpäivä juuri tuollainen naisihminen huonekaluosastolle puutarhahuonekaluja katselemaan. Herra Holmström iski minulle silmää ja kuiskasi: Ala mennä vaan, ei se syö sinua, vaikka näyttääkin äkäiseltä. Rouva Wihuri ja minä katselimme puutarhahuonekaluja jonkin aikaa, mutta rouva ei tehnyt heti ostopäätöstä.

Minua pyydettiin vakinaiseksi työntekijäksi Stockmannille. Olisi varmaankin jäänyt, jos olisin voinut tehdä osapäivätyötä. Olin valinnut opiskeluaineet sellaisiksi, että pakollisia luentoja oli mahdollisiman vähän, mutta opinnoille jäi sittenkin liian vähän aikaa.

Menin puolipäivätyöhön suomalais-englantilaisen seuran lastentarhaan Kaivopuiston laidalle. Siellä kerrottiin, että Moskovassa olevien diplomaattien lapset luulivat, että Stockmann oli Suomen pääkaupunki, sillä äidit sanoivat aina matkustavansa Stockmannille ostoksille - kaikki Neuvostoliitossa olevat länsimaitten diplomaatit kävivät ostoksilla Stockmannilla. Heitä oli käynyt siellä usein minunkin aikanani.

Stockmann tuli tutuksi ja on ollut minulle siitä lähtien tuttu "kyläkauppa" ja olen yleensä asunut kävelymatkan päässä Stockmannilta, en siksi, että olisin rikas, vaan koska olen perusluonteeltani pikkukaupunkilainen, pidän siitä, että kaikki on lähellä. Valitettavasti Stockmann on muuttunut. Se on halunnut kai heittää perinteiden viitan yltään ja tulla samanlaiseksi kuin mikä hyvänsä tavaratalo maailmalla. Me vanhat asiakkaat valitamme, että jotain tärkeää on menetetty: Stockmann ei ole enää erilainen kuin muut!  Rakel Wihuri ei tuntisi siellä oloaan kotoisaksi.

Vanhan Stockmannin tyylisiä tavarataloja löytyy enää muualta, vaikkapa Keski-Euroopasta - ja Pietarista, jossa vintage-elämäntyyli on muotia. Silloin tällöin tapaa vielä Stockmannilla myyjiä, joilla on sama vanha tyyli, samalla kertaa kohtelias ja tuttavallinen. Onneksi vanha tunnelma on säilynyt Akateemisessa kirjakaupassa, joka onkin eräs Euroopan hienoimpia ja kodikkaimpia kirjakauppoja.

Vuoden ensimmäinen joululahja

Joululahja, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Olen saanut tämän vuoden ensimmäisen joululahjan. Se on hyvässä tallessa ja samalla näkyvissä astiakaapin ylähyllyssä. Olen luvannut, että en avaa lahjaa ennen joulua.

Kun lapseni olivat pieniä, aloin ostaa joululahjoja jo syksyllä ja laitoin ne piiloon yläkaappiin, jonne ylettyi vain tikkailla. Tietämäni mukaan lapset eivät saaneet koskaan selville, mitä lahjoja oli tulossa.

Minulle kävi pienenä niin, että löysin vintillä leikkiessäni ison vauvanuken, joka oli ostettu minua varten, sen arvasin. Kävin leikkimässä nukella.

Kun jouluaatto tuli ja aloin avata lahjapakettia, näin miten innoissaan äitini oli. Hänen kauniit silmänsä säteilivät. Hän oli jännittynyt: pitäisinkö nukesta? Mutta samalla hetkellä, kun nukke tuli esille, sisareni alkoi itkeä sydäntäsärkevästi  ja vaatia nukkea itselleen.

Tämä oli nähävästi elämäni ensimmäinen suuri moraalinen ongelma: mitä minun piti tehdä? Ei ollut paljon aikaa ratkaista.

Annoin nuken siskolle koko illaksi, ja siitä tuli lopulta hänen nukkensa. Olin vähän liian vanha vauvanukella leikkimään, olin jo koulussa. Mutta silloin sota-ajan jälkeisenä pula-aikana ei ollut paljon leluja. Minulla oli ollut aikaisemmin vain paperinukkeja ja räsynukkeja, joilla oli naama pahvista, mutta ne olivat rakkaita minulle.

Paljon myöhemmin kerroin äidille, että olin löytänyt hänen piilopaikkansa. Meille tuli asiasta mielenkiintoinen keskustelu. Äiti myönsi ihmetelleensä, miten minä niin jalomielisesti annoin siskoni leikkiä uudella nukella jo jouluaattona. Nyt hän sai tietää, että nukke oli jouluaattona minulle jo vanha nukkea. Hänkin oli ajatellut, että vauvanukke saattoi olla liian lapsellinen lahja, mutta hän oli ollut niin innoissaan siitä, että lapsille sai vihdoinkin leluja kaupoista.

Kirjailijat eivät ole koskaan lomalla: Pietari 2013

Lähden huomenna ruskamatkalle Pietariin. Viime syksynä olin siellä liian myöhään, loka-marraskuun vaihteessa.Moikan varrella oli vielä vähän ruskaa.

Pietarin sää on suurin piirtein samanlainen kuin Helsingin sää eli arvaamaton, sanoo sukulaiseni, joka asuu vaihteeksi siellä. Kuva on ajalta, jolloin hän oli 5-vuotias, ja hymy on edelleen yhtä ystävällinen. On helppo mennä sukulaisvierailulle.

Viime syksynä tuli yllättäen niin kylmää, että jouduin ostamaan aidon venäläisen toppatakin, jolla tarkeneekin sitten missä hyvänsä. Nyt pitäisi olla lämpimämpää. Onneksi hellepäivät tulevat vasta puolentoista viikon kuluttua, jolloin olen jo palannnut Suomeen.

Pietarissa olosta saattaa tulla osittain työmatka, silä uuden kirjani oikovedokset saattavat tulla ensi viikolla, ja ne lähetetään silloin Pietariin. Jos niin käy, mieheni saa kierrellä välillä yksin katsomassa mieleisiään nähtävyyksiä ja minä teen viimeiset viilaukset tekstilleni.

Aion hankkia matkalla aineistoa seuraavaan kirjaani. Kirjailijat eivät ole koskaan kunnolla lomalla. Kuten olen jo kertonut tässä blogissakin, kirjoitan hyvin hitaasti, sillä sukellan täysin kirjani maailmaan ja nautin kaikesta uudesta, mitä opin.

Kuvia vuoden 2012 Pietarin matkaltani
(Huom! Flickrissä on huolto perjantaina, joten silloin siellä olevia kuvia ei ehkä näy blogeissakaan.)

Onko autoton outo?

Our Dodge Aspen in Pennsylvania, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Meidän perheen ainoa auto Dodge Aspen farmariauto kesti yhdeksän vuotta, ja sillä ajettiin yhteensä 200 000 km. Ensin Torontossa työmatkoja ja lomilla ympäri Pohjois-Amerikkaa.

Pisin matka ulottui New Orleansiin (yhteensä noin 7000 km). Hyvä auto meni haitariksi ja runko vääntyi, kun nuori mies ajoi punaisella (!) urheiluatollaan mieheni perään, kun hän oli pysähtynyt suojatiellä antaakseen lapsen mennä kadun yli.

Kommentteja Iineksen blogiin

1.Eiköhän tulisi halvemmaksi käyttää taksia sen ajan, kun auto on korjattavana? Meillä ei ole ollut koskaan autoa Suomessa. Se tulisi liian kalliiksi, ensiksikin auton ostaminen, vakuutus ja sitten vielä huollot. Asumme tosin Helsingissä. Eikö kotikaupungissasi ole kaupat ym lähellä?

2. Tilataksissa [voi kuljettaa suuria määriä.] En kiusaa, luulin, että olet jo muuttamassa kaupunkiin loppukesäksi.

Yksi syy, miksi emme ole hankkineet kesämökkiä on juuri se, että sitten pitäisi hankkia auto ja valtava määrä muutakin kakkoskotiin. En ymmärrä, miten ihmisten rahat riittävät. On eri asia, jos perii mökin huonekaluineen, veneineen jne. Silloin se on suuri etu.

Me käytimme tilatakseja muutossa muuttoautojen ohella. Lehtihaastattelun mukaan Jari Tervon perhe ei käytä enää autoa edes mökillä ollessaan.

Eräs opettajakollegani kulki vuosikaudet työmatkat taksilla ja kehui, että se tuli paljon halvemmaksi kuin auton pitäminen. Senhän voi laskea, mikä on edullisempaa.

Tietenkin ovat tunnesyyt. Autosta tulee ystävä jopa perheenjäsen. Minä pidän autoista, varsinkin vanhoista autoista, vaikka minulla ei ole edes ajokorttia.

Osaisin ehkä vielä ajaa autoa, sillä mieheni opetti tytärtäni ja minua ajamaan jättiostoskeskusten tyhjillä parkkialueilla. Tytär pitää ajoittain autoa, me muut emme, eivät pojatkaan.

Lisäys:

Suhde autoon on hyvin tunteenomainen. Se johtuu varmaankin siitä, että auto on ollut ehkä mukana elämämme tärkeissä tilanteissa: sekä iloisissa että surullisissa.

Dodge Aspen oli hyvin käytännöllinen auto. Sitä ostettaessa oli tärkeää, että kaikki mahtuivat autoon kunnolla istumaan, varsinkin pitkäsäärinen esikoinen. Minä valitsin värin. Se oli mielestäni hyvin kaunis auto. Siihen liittyy monenlaisia muistoja - ihania lomamatkoja, sukulaisten vierailuja siellä Atlantin takana, lemmikkikissan vienti eläinsairaalaan sen jäätyä jonkun toisen ihmisen ajaman auton alle.

Kukkia mesenaatiltani

Kirjailijoiden puolisot ovat mesenaatteja, jotka tukevat henkisesti ja taloudellisesti kirjailijoita, joiden tulot jäävät pienen kielialueen maassa useimmiten hyvin vaatimattomiksi.

Värikollaasit 136 - lehti

leaves 2013, a photo by Anna Amnell on Flickr.

leaves
suuri koko
alkuperäinen kuva

Huomasin, että minulla oli kuvakollaasi, jossa on myös sopivat värit- Liitän sen tähän. Näiden kollasien tekemisestä on tullut mieluinen addiktio. Mekko oli omatekoinen ja kauniista suklaanväristä pellavaa, jäännöspala Stockmannilta. Olin niin pieni ja hoikka, että siitä tuli hihaton pusero ja kapea lyhyt hame.

  



Heinäkuun 2013 värikollaasin värimalli 'lehti'